Frankenstein - Mary Shelley

Minun on pitänyt lukea tämä kirja todella monta kertaa, mutta jotenkin se on aina jäänyt kesken tai kirjastokasan pohjimmaiseksi. Sen takia oli mukavaa takertua siihen nyt ajan kanssa ja kaikessa rauhassa. Pidin kirjasta kylläkin, mutta Frankensteinin hieman ylimielinen hahmo ärsytti jotenkin alitajuisesti ja tämän takia hänen monologinsa tuntuivat välillä hieman puuduttavilta. Kuitenkin kirjan hyvät puolet ja suuri teema teki siitä hyvän lukukokemuksen.

Frankenstein on siis nuori mies, joka lähtee yliopistoon kotoaan. Hänellä on isä, kaksi veljeä ja sisar, joka ei kuitenkaan ole hänelle sukua. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan vielä pieni, ehkä siksi Frankenstein on niin kiinnostunut herättämään kuolleita henkiin ja luomaan elämän eliksiiriä, jonka avulla ihminen muuttuisi kuolemattomaksi. Äidin kuoleman takia sisar, Elizabeth, on tavallaan kirjan "äitihahmo" ymmärtäväisyydessään ja lempeydessään. Frankenstein itse omistautuu tieteille ja sen tähden hän ei kiinnitä perheeseensä erityisemmin huomiota, ennen kuin sitä kohtaa onnettomuus.

Frankenstein perehtyy elämän tutkimiseen ja ryhtyy vähitellen tekemään kokeita ruumiilla, yrittäen herättää sen henkiin uusilla taidoillaan. Lopulta hän kasaa kokoon luomuksen, joka muistuttaa ihmistä mutta on paljon pidempi ja kestävämpi oikeaa ihmistä. Luomus ei herätä Frankensteinissa muita tunteita kuin innostusta, kunnes hän saa herätettyä sen henkiin. Silloin hän tajuaa tekonsa ja pelästyy luomuksensa kammottavaa ulkonäköä ja vaipuu jonkinlaiseen kuumetautiin. Häntä parantamaan saapuu hänen hyvä ystävänsä Cerval, ja lopulta Frankenstein on tarpeeksi hyvässä kunnossa matkustaakseen kotiin salaisuutensa kanssa.

Pian kuitenkin William, Frankensteinin muutaman vuoden ikäinen pikkuveli, löydetään murhattuna. Justinelta, perheen palvelustytöltä, löytyy miniatyyrimaalaus, joka oli pojan mukana hänen kadotessaan. Justine viedään oikeuden eteen murhasta syytettynä Frankensteinin tietäessä oikean murhaajan, oman luomuksensa pahoissa töissä. Hän ei kuitenkaan uskalla kertoa kenellekään koska pelkää leimautuvansa hulluksi.

Tästä alkaa Frankensteinin kilpajuoksu luomustaan vastaan, etsintä joka kiertää lähes maailman ympäri epätoivoisen Viktorin jahdatessa oliota aikomuksenaan tuhota se ennen sen uusia hirmutöitä. Frankenstein päätyy Pohjoisnavan lähettyville ja sieltä laivaan, jossa on eräs tutkimusmatkailija. Hänelle Viktor uskoutuu ja kertoo koko tarinan luomuksestaan ja elämänsä vaiheista ja sen yhä synkemmäksi muuttuvasta kulusta. Synkkyydet kuuluvat juonipaljastuksiin, ja niitä en enempää viljele yleisen hyvän nimissä.

Pidin kirjasta ja sen suuresta sanomasta. Tietenkin "ihminen leikkii jumalaa" -ajatus tai oletus siitä, että ihminen muka olisi luonnon yläpuolella on aina ajankohtainen. Frankensteinin ongelmat johtuvat siitä, että hän kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa ilman seuraamuksia. Tämän takia koko hanke on tuomittu epäonnistumaan, sillä hän ei koskaan rakasta luomustaan kuin lastaan, vain pitää luomaansa olentoa vain jonkinlaisena uutena miehen kylkiluuna, jota saa tutkia miten tahtoo ja jolla ei ole omaa tahtoa, vaikka näin on.

Itse ainakin voisin nähdä tässä myös nykyään jonkinlaista sanomaa siitä, että ihmisen yhä kehittyvät luomukset esimerkiksi tekniikan saralla, ajattelevat bittiälykkyydet ja muut ovat kuitenkin edelleen ihmisen vastuun alaisia. Se, mitä saa ja mitä ei saa tehdä vaikka pystyisi on kirjan syvintä moraaliopetusta. Se, täytyykö luomuksista pitää huolta vaikka ne eivät olisikaan oletusten mukaisia on varsin syvällinen ajatus. Frankensteinin virhe on se, että hän ei ymmärrä luomukseensa kohdistuvaa moraalikysymystä, vaan nimittää sitä hirviöksi ja kammoaa sitä, jolloin olento kääntyy luojaansa ja koko maailmaa vastaan epätoivoissaan.

 Frankensteinin lievä ylimielisyys ja "väärinymmärretty nero" -asenne tuntui hieman ärsyttävältä, mutta lopulta Viktor herätti vain lievää sääliä hairahduksessaan ja siitä hänen päälleen kirouksen lailla patoutuvasta "synkästä kohtalosta" jonka Frankenstein uskoo langetetun päälleen syntymässä ja kaiken olleen vain johdatusta luomuksen jahtiin.
Olento on ehkä kiinnostavin hahmo kaikista, koska se tai hän on todella inhimillinen, mutta kuitenkin jää hylkiöksi ja ryhtyy siksi vihaamaan maailmaa ja tahtomaan sille pahaa, vaikka se sattuukin hänen moraaliinsa.
Muut hahmot jäävät jotenkin pieneen sivuosaan ja heillä tuntuu olevan vain muutama luonteenpiirre, joka ei muutu.

★★★★

Humiseva harju - Emily Brontë

Olen lukenut tämän kirjan joskus aikoja sitten, mutta se taisi jäädä silloin kesken. Joten päätin yrittää uudestaan. En sinänsä pettynyt, mutta hahmojen sukupolvien yli jatkuva kauna toisiaan kohtaan tuntui ärsyttävältä, niitä kuuluisia"välittäkää nyt hemmetti toisistanne" - hetkiä oli hyvin paljon luku-urakan aikana.

Kirjan alkuasetelma on varsin mielenkiintoinen. Humisevan Harjun kartanoon saapuva uusi vuokralainen järkyttyy tylystä vastaanotosta, ja alkaa kuunnella Harjun entisen taloudenhoitajan kertomusta sen asukkaiden historiasta. Kartanoon on otettu ottopoika, joka on nimetty Heatcliffiksi. Ottopojan ja kartanon tyttären, Catherinen, välille syntyy ystävyys, jolla on mahdollisuuksia kehittyä rakkaudeksi. Tästä Catherinen veli taas ei pidä ollenkaan.
 Catherine menee naimisiin naapuritalon pojan kanssa, ja Heatcliff vannoo kostoa. Hän viettelee Catherinen uuden aviomiehen siskon ja saattaa tämän raskaaksi ja sitten hylkää hänet. Lapsi otetaan Heatcliffin huomaan, ja monia vuosia myöhemmin Catherinen tytär ja Heatcliffin poika tutustuvat toisiinsa.

Tästä kehittyy melkoinen soppa ja senlaatuinen kostonkierre, jossa ei tunnu olevan minkäänlaista järkeä. Kostaminen ja kauna vain jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat ja lisäksi aaveet alkavat pyöriä nurkissa. Nummilla pyörii sumua, syysmyrskyjä ja kostoretkillä hiippailevia ihmisiä. Goottilaista tunnelmaa parhaimmillaan, siis.

Pidin kirjasta, mutta Heatcliffin periksiantamaton raivo tuntuivat välillä jotenkin puuduttavilta. Tietysti Catherinessakin oli omat virheensä, mutta varsinkin Heatcliffin välillä todella kammottava käytös tuntui minusta jotenkin liian vastenmieliseltä. Luin silti urheasti kirjan loppuun, koska olin liian utelias sen loppuratkaisun suhteen.

Kerronta oli ihanan vanhanaikaisen rauhallista mutta silti täynnä vimmaa, joka miellytti minua suuresti. Tämän takia kirjan lukeminen ei ollut niin ikävää pakkopullaa kuin mitä se tähänastisen kuvauksen perusteella vaikuttaisi. Pidin myös synkästä tunnelmasta ja satunnaisesti ilmestyvistä aaveista, koska no.. synkkyys ja aaveet ja vanhat kartanot ja niiden äksyt omistajat nyt ovat kivoja juttuja kirjallisuudessa.
Tietysti jatkuvaa kostontarvetta on hyvä epäillä, mutta tämäntyyliseen kirjaan se sopii, sillä eihän nyt niin voi olla että kaiken synkkyyden keskellä kaikki kaunat haudattaisiinkin ja kummankin kartanon asukit siirtyisivät vuoroviikoin aina toisen olohuoneeseen teekutsuille.

★★★★

Vakooja - Paulo Coelho

Vakooja kertoo Mata Harin tarinan. Mata Hari on taiteilijanimi, jonka takaa paljastuu kenties kohtalon liikaan pyöritykseen joutunut nainen, joka mestataan kirjan alussa olevassa takaumassa vakoojana. Koko kirja yrittää siis kertoa tarinan siitä, millainen hahmo Mata Hari oli ja miksi ihmeessä häntä syytettiin vakoilusta ja maanpetoksesta. Kirja perustuu siis todellisiin tapahtumiin ja todellisiin hahmoihin.

Tavallaan pidin siitä, että kirja valotti Mata Harin taustoja, mutta hän vaikutti silti jotenkin kylmältä hahmolta, jotenkin sellaiselta että hänen oma kohtalonsa ei tuntunut kiinnostavan häntä. Tämän takia koko kirjakin tuntui jäävän vähän etäiseksi.

Joka tapauksessa kirjan alussa Mata Harin nimen taakse piiloutuen karkaa nuori nainen avioliittoaan Indonesiasta, jossa hän on ollut upseerin vaimo. Nainen on lähtenyt Indonesiaan naimisiin Euroopasta tahtoen kokea jotakin suurempaa, mutta hän huomaa pian että avioliitto on hänelle kuin kahle ja hän ei tahdo enää missään nimessä jatkaa elämäänsä tällä tavoin. Hän päättää karata Pariisiin. Siellä hän toteaa itsensä varsin köyhäksi ja alkaa tanssia omakeksimäänsä "itämaista rituaalitanssia", jossa hän käytännössä vain strippaa taiteellisesti musiikin tahtiin.

Pian Mata Harilla on shokkiarvostaan johtuen melkoinen kannattajajoukko, joista suurin osa on melko varakkaita miehiä. Heiltä nainen saa koruja, pukuja, rahaa, vaikutusvaltaa hetkeksi, kunnes hän kyllästyy lopulta Pariisiinkin.

Hän päättää lähteä Saksaan, ja sotkeutuu siellä ensimmäistä maailmansotaa edeltävään juonitteluun. Hän on jotenkin liian sokea huomatakseen joutuneensa ansaan, mutta jatkaa bimboiluaan ja vaatteista huolehtimistaan, kunnes joutuu yhä suurempiin ongelmiin ja hänet pidätetään lopulta vakoojana.

Itse tunsin Mata Haria kohtaan lievää vastenmielisyyttä siksi, että hän ottaa Indonesialaisilta pyhän rituaalin ja tekee siitä jotain rivoa ja samalla saa isot kasat rahaa. Tietysti siirtomaiden alistaminen kaikin mahdollisin tavoin oli tuohon aikaan melko yleinen ilmiö, mutta tämä silti ärsytti varsin paljon. Loppu lievästä vastenmielisyydestä johtui siitä, että hän tuntui vain tiputtelevan päältään vaatteita tajuamatta sitä, että häntä käytettään hyväksi ja sitten rientävän rahojensa ja uusien hepeneidensä kanssa karkuun mahdollisia ongelmia.

Jotenkin hahmo ei vain ollut uskottava, ja tämänkaltaisessa kirjassa, joka perustuu kokonaan yhden hahmon tukeen, se on melko suuri ongelma. Ainakin itse en sinänsä pitänyt kirjasta, vaikka sen kirjoitustyyli olikin varsin ihana ja nopeasti luettavissa. Siksi kahlasin sen loppuun varsinaisesti hämmästymättä mitään ja kiinnostumatta erityisemmin mistään. Tai sitten olen vain liian nuori lukemaan Coelhoa, sekin on tietysti mahdollista.

★★

Jumalan puupalikat - Ousmane Sembène

Jumalan puupalikat oli varsin vaikuttava lukukokemus, vaikka se vaikuttikin aika ajoin hieman liian monta hahmoa omaavalta. Kuitenkin kirja kuvasi lakkoa ja sitä, kuinka se yhdistää ihmisiä hyvin. Itse asiassa todella hyvin.

Kirjassa siis eletään vuotta 1947 Dakar-Niger rautatien varrella. Rautatielinjalla on töissä lähestulkoon pelkästään tummaihoisia, ja he tahtovat aloittaa lakon saadakseen samat oikeudet mitä valkoisilla työntekijöillä on. Valtaapitävät olettavat lakon loppuvan pian, heti kun ruoka loppuu, mutta näin ei käy. Naiset ryhtyvät auttamaan miehiä taistelussa oikeuksien puolesta. Lapsetkin lähtevät lopulta mukaan.

Kirjaa oli jotenkin voimaannuttavaa lukea, vaikka henkilögalleria olikin melko valtaisa noin lyhyelle kirjalle. Siksi on hyvä, että kirjan ensimmäisellä sivulla on kerrottu, kuka kukin on ja mitä he pääasiassa tekevät.

Jumalan puupalikat kuvaa siis ihmisten joukkovoimaa tilanteessa, joka vaikuttaisi ensin mahdottomalta. Vaikka yksittäisiä ihmisiä saattaa kuolla, joukko ja sitä ajava idea pysyy taustalla eikä väistä kenenkään tieltä. Joskus oli hieman ärsyttävää todeta, että kaikkein kiinnostavimmat hahmot ottavat ja kuolevat, mutta sellaista se elämä on rotusorron ja lakon yhteistörmäyksessä. Kurjaa ja kammottavaa siis, mutta silti jollain tapaa yhteisöä vahvistavaa.

Pidin kirjasta ja sen suuresta sanomasta. En tavallaan olettanut sen olevan niin realistinen, mutta tottahan toki se on, koska se kertoo todellisista tapahtumista. Tässä ollaan taas sellaisen jännän äärellä, joka on saatettu mainita koulukirjoissa kerran sivulauseessa ja sitten jätetty syrjään eurooppakeskeisyyden tieltä. Kirjassa pystyy myös samaistumaan todella moneen hahmoon, mikä on tietysti taitavan hahmopunonnan sivutuote.Itse en ole aivan varma, ovatko kaikki hahmot kirjassa todellisia henkilöitä, vai onko joitain lisätty vai ei. Tavallaan tällä ei ole mitään väliä, sillä kirjan sanoma ja sielu ajaa hahmojen ponnistelujen ja kriisien edelle.
 Yksittäisen ihmisen sisu yhdistyy kirjassa valtavaksi, järisyttäväksi joukkovoimaksi. Pidin siitä, että sain vaihteeksi lukea kirjan, jossa yhteisö on tärkeämpi kuin joku yksittäinen hahmo. Suositeltava kirja, todellakin.

★★★★

Pilvilinna joka romahti - Stieg Larsson

Millenniumin viimeinen osan luin ainoastaan siksi että tahdoin saada tietää, voittaako oikeus vai ei. Tarina itsessään ei enää kiinnostanut minua niin paljon, koska viimeisessä osassa vain selvitetään asioita ja kerätään tietoa Lisbethin oikeudenkäyntiä varten. Tietysti tässäkin tiedonkeräysprosessissa tulee mutkia ja murhaajia matkaan, mutta kuitenkin. Tapahtumat eivät vyöry eteenpäin samalla tavalla kuin kahdessa edellisessä osassa, mikä voi tietysti olla hyväkin asia, koska lukijalla on aikaa miettiä ja ihmetellä sitä, mitä tuleman pitää.

Koska kolmas osa on jatkoa toiselle osalle, en sano siitä melkeinpä mitään juoneen liittyvää, koska en tahdo olla inhottava spoilaajaa. Riittää, kun sanon, että oikeudenkäynti Lisbethin ja Ruotsin hallituksen salaliiton paljastamiseksi on alkamaisillaan, ja käytännössä koko kirja käsittelee joko aikaa, kun oikeudenkäyntiin valmistaudutaan, tai sitten itse oikeudenkäyntiä.

En pitänyt viimeisestä osasta ihan niin paljon kuin edellisistä, koska tällä kertaa kerronnan hitaus tuntui jo hieman tuskastuttavalta. Tavallaan oikeudenkäyntiä olisi voinut käsitellä enemmän ja jättää sen oheissälät vähemmälle, mutta tämä on lähinnä henkilökohtainen mielipiteeni.

Lisbethin hahmo on tässä kirjassa vähemmällä huomiolla, ja suurin valokeila kohdistetaan Mikaeliin ja hänen tutkimuksiinsa. Ehkä sen takia osa kirjasta vaikutti minusta tylsältä (trilleriksi). Itse olisin halunnut Lisbethin seikkailuja enemmän kirjaan, mutta ymmärrän kyllä miksi Mikaelin täytyi saada toinen pääosa itselleen.

Kokonaisuutena trilogia on varsin eheä ja varsin synkkä. Varsinkin ensimmäinen osa saattaa järkyttää nuorimpia lukijoita. Toisessa osassa sama ahdistus jatkuu, vaikka siinä ei sinänsä tapahdukaan enää mitään kammotuksia ainakaan samassa mittakaavassa kuin ensimmäisessä osassa. Lisbeth on aivan kultaa, pidin hänen hahmostaan paljon.
Mikaelin jatkuva naisseikkailu sen sijaan lähinnä ärsytti, tuntuu tyhmältä että jokainen Dan Brown- tyylinen miespäähenkilö on 40+ kirjoittamista työkseen tekevä mies, joka on keskellä suurta tapahtumaketjua ja jolla on joka hetki uusi nainen sängyssään. Tämä tuntui jotenkin sotivan kirjan kantaaottavuutta vastaan. Kirja, joka käsittelee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, vajoaa heti ansaan siitä että Mikael kulkee ympäriinsä murskaten sydämiä sänkypuuhillaan. Tästä siis miinuksia. Muutenkin Mikaelin hahmo tuntui jotenkin käyvän hermoilleni jatkuvasti.

Kuitenkin trilogian juoni käy aavistuksen verran epäuskottavaksi, varsinkin loppua kohden. Tietysti kaikki kirjassa kuvatut tapahtumat ovat käytännössä mahdollisia, mutta samalla kertaa tapahtuessaan ne vaikuttavat lähinnä hieman koomisilta kaikessa surrealistisuudessaan. Juoni on siis kirjan vahvuus ja myös heikkous, aika ajoin.

★★★

Tyttö joka leikki tulella - Stieg Larsson

Edellisen osan innoittamana luin seuraavan osan lähes yhdessä päivässä. Tarina alkoi siis vihdoin imeä minua mukaansa Lisbethin elämään, joten ainakin minulle tämä osa oli paljon kiinnostavampi kuin edellinen osa. Tämä siis siitä syystä että Mikael päähenkilönä kiinnostaa minua vähemmän kuin kakkososan Lisbeth pääosassa.

Kaikki siis alkaa, kun Mikaelin kollega Dag Svensson ja hänen puolisonsa murhataan. On syytä olettaa, että murhan motiivina on heidän tekemänsä tutkimus ihmiskaupasta. Kuitenkin Lisbethin sormenjäljet löytyvät rikospaikalta löytyneestä aseesta, eikä hän voi erityisemmin puolustautua, joten häntä aletaan oitis syyttää kaksoismurhasta.

Lisbethin syyttömyydestä ei ole mitään takeita, jonka takia media leimaa hänet heti murhaajaksi ja vaikka miksi muuksi, kuten kirjasta käy ilmi. 

Tämän jälkeen Lisbeth itse lähtee jahtaamaan menneisyytensä aaveita saadakseen ne viimein selvitettyä. Hän sotkeutuu murhatapaukseen yhä enemmän, ja pian hänen perässään on toimittajien lisäksi myös poliisi. 

Mikael on vakuuttunut Lisbethin syyttömyydestä ja siksi tahtoo auttaa häntä ryhtymällä penkomaan tytön lapsuutta ja nuoruutta, vaikka virallisesti Millennium tutkii kollegoidensa murhia (ja yrittää todistaa Lisbethin syyttömyyden siinä samalla).

Kirja oli varsin mukaansatempaava, se on myönnettävä. Lisbethin hahmoa valotetaan tarpeeksi, mutta ei liikaa, jonka takia lukija joutuu kärkkymään tiedonmurusia koko kirjan ajan. Kuitenkin risuja satelee poliisitutkinnan arkipäivän liiallisesta kuvaamisesta, itseäni ei erityisemmin kiinnostanut lukea pariasataa sivua jaaritusta Lisbethiin kohdistuvista tutkimuksista. 

Joka tapauksessa pitäisin kakkososaa parempana kuin ensimmäinen osa, sillä ihan niin hidas tämä osa ei onneksi ollut. Tietenkin hitaus on ajoittain hyvä asia, mutta kuitenkin dekkarissa mieluummin toivoisin vähän vauhdikkaampaa etenemistä. 

Silti kirja oli mielestäni niin hyvä, että antaisin toiselle osalle kokonaiset neljä tähteä ja suosittelisin sen takia sarjaa dekkareista ja trillereistä pitäville. Kuitenkin, tässäkin kirjassa on kohtauksia, jotka eivät sovellu lapsille, ei kuitenkaan mitään yhtä kamalaa 

kuin raiskauskohtaus ensimmäisessä osassa.

★★★★ 

Miehet jotka vihaavat naisia - Stieg Larsson

Olen kuullut tästä Millennium-trilogiasta vaikka mitä, hyvää ja myös sitä pahaa. Päätin siis itse taaplata sarjan jokaisen osan läpi ja katsoa, millainen sarja minulla onkaan käsissäni.
Helppo tapaus ei ainakaan, sillä "kirja sisältää kohtauksia, jotka voivat olla haitallisia lapsille". Eli ehkä en antaisi kirjaa ala-asteikäiselle. Oikeastaan voisin lätkäistä sen K16 lätkän kirjan kanteen, mutta ei nyt sentään muututa ihan kukkahattutädeiksi.
Mietin pitkään, tekisinkö sarjasta yhteisarvion, mutta päädyin kuitenkin tähän että arvostelen jokaisen osan omassa postauksessaan.

Joka tapauksessa.
Ensimmäisessä osassa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvist joutuu vankilaan kunnianloukkauksesta. Hän uskoo olevansa melkein syytön, sillä loukkauksen kohteena oleva teollisuuspamppu Wenneström on hänen mielestään syyllinen vaikka mihinkä laittomaan toimintaan. Veronkiertoon ja ihmissalakuljetukseen ja mitä näitä nyt on, "pikkurikoksia".
Joka tapauksessa koska paikkansapitäviä todisteita ei löydy Wenneströmiä vastaan, Mikael päätyy istumaan kolme kuukautta seuraavasta vuodesta vankilassa. Hän saa kuitenkin työtarjouksen ennen vankilaan menoaan.
Henrik Vanger, toinen mutta hieman eläköityneempi teollisuuspomo palkkaa Mikaelin tekemään omiin nimiinsä tutkimusta suvustaan, ja palkkana on tiedot Wennerströmistä. Tarkemmin sanoen, ratkaisemaan veljentyttärensä katoamista montakymmentä vuotta sitten. Vanger ajattelee kyseessä olevan murha, jonka takia hän tahtoo palkata jonkun ulkopuolisen tutkimaan asiaa.Mikael suostuu ja muuttaa Vangerin luo kauas Tukholmasta. Työsuhteen on määrä kestää vuosi ja Mikaelin on kirjoitettava sukua käsittelevä kirja siinä ajassa.
Samaan aikaan toisaalla Lisbeth Salander taistelee omia Wennerströmeitään vastaan tietokonein ja päätyy lopulta tutkimaan samaa veljentyttären katoamista kuin Mikaelkin. Lisbeth on hakkeri, ja hänen taitonsa ovat yleensä avainasemassa, kun tahdotaan tietää käytännössä mitä tahansa salaiseksi tiedoksi luokiteltavaa.

Mitä mieltä minä sitten olin? Henkilökohtaisesti, en pitänyt ja samalla pidin vähän. Kirja oli minulle rankahko naisiin kohdistuvan väkivallan takia, joka ahdisti paikoittain varsin suuresti. Kuitenkin hyviä puolia kirjassa olivat ehdottomasti hyvä kirjoitustyyli. Kun ensimmäiset kolmesataa sivua puolittaista jaaritusta (rikosromaaniksi) taaplaa läpi, tapahtumat vyöryvät toden teolla käyntiin. Ja siinä vaiheessa lukija ei tahdo jättää opusta käsistään mistään hinnasta.

Mikaelin hahmo oli hieman epäkiinnostava, tyypillinen Dan Brown -mieshahmo, joka on vietävän hyvä työssään ja ratkoo arvoituksia joihin muut eivät pysty, ja tietenkin kaataa naisia kuin heinää. Tämä alkoi ärsyttää hyvin pian, Mikaelin sängyssä ramppasi naisia lähestulkoon koko ajan ja Mikael itse ei jotenkin ymmärtänyt että naisilla oli myös tunteet. Pari sydäntä taisi särkyä matkan varrella, mutta Mikael oli jo siinä vaiheessa uuden kaatonsa kimpussa. Hänellä mainitaan olevan sitä "charmia", mutta itse pidin tätä lähinnä koomisena. Tietenkin päähenkilömiehen, joka on nelikymppinen sinkku ja varsin työnarkomaani, pitää olla liuta satunnaisia naisia seksikumppaneina.

Lisbeth sen sijaan on kirjan kiinnostavin hahmo. Hän on oikeasti kuin ihminen, vaikka hänellä onkin ylimaalliset kyvyt tietotekniikassa ja matematiikassa, hän on silti haavoittuvainen eikä mikään yli-ihminen kuin Mikael. Ehkä pidin Lisbethistä myös hänen asenteensa takia, sillä hän on periksiantamaton ja kieltäytyy uhriutumasta ja aivan vietävän utelias. Joka tapauksessa Lisbeth on ehdotonta kultaa kirjassa. Lukemalla selviää, en spoilaa tässä mitään.

Yleisesti hyvin rakennettu dekkari, jossa saattaa olla hitusen liikaa sivujuonia ja osittain todella hyvät hahmot mutta joka käy aina välillä varsin ahdistavanpuoleiseksi. Tahtoisin antaa enemmän tähtiä, mutta ahdistavuus ja paikoittainen hitaus pudottavat tähdet kolmeen. Juoni ja Lisbeth olisivat viiden arvoisia, mutta muusta sataa miinuksia.

★★★

Teemestarin kirja - Emmi Itäranta

Tämä kirja kuuluu kanssa siihen kategoriaan, josta olen kuullut paljon hyvää mutta jota en ole jostain syystä vielä lukenut. Nytpä olen, ja en taaskaan pettynyt. Teemestarin kirja on vavahduttava, kammottava ja myös yllättävän rauhallinen kerronnaltaan. Jotenkin olisin odottanut paisuttelua ja hosumista, mutta sainkin rauhanomaista kerrontaa, joka on hidasta olematta kuitenkaan hidasta.

Noria on 17-vuotias teemestarin tytär, tuleva teemestari itsekin. Hänen maailmansa on kovin erilainen kuin se, mihin olemme tottuneet. Noria asuu Suomen lapissa, talvia ei ole. Lunta ei ole, makea vesi on loppumassa ja uusi yhteiskuntajärjestelmä valvoo viimeisiä vesivaroja asein ja tarkoin laein. Ne, jotka yrittävät kaivaa itselleen omia vesijohtoja, joutuvat vesirikollisuudesta kotiarestiin, ja  kuolemantuomiokin on mahdollinen, jos rike on tarpeeksi vakava.
Suurin osa maapallosta on asuinkelvotonta, historiassa on tyhjä kohta meidän maailmamme ja Norian maailman välissä, meidän maailmastamme muistuttaa enää roskat kaatopaikoilla, esimerkiksi vanhan maailman muovi, jonka sanotaan olevan kestävämpää kuin Norian maailman muovi.

Joka tapauksessa, Noriasta tulee teemestari. Hänen isällään on suuri salaisuus, tunturissa oleva salainen lähde, josta tulee ylimääräistä, laitointa vettä suoraan Norian kotiin. Tämän lähteen takia heidän teensä sanotaan olevan niin hyvää, ja pian armeijan upseerit, heidän teevieraansa, kiinnostuvat asiasta.
Norian paras kaveri, Senja, on kiinnostunut erilaisista keksinnöistä. Kaksikko löytää kaatopaikalta vanhoja kasetteja, joista paljastuu hämärältä vuosisadalta tärkeää tietoa, että osa pilaantuneista maista ei olekaan niin pilattuja kuin mitä yhteiskunta antaa uskoa. Sen takia Noria ja Senja alkavat vähitellen suunnitella karkaavansa katsomaan tätä uutta tuntematonta maata, jossa nauhojen väittämän mukaan on vielä juomakelpoista vettä, jota armeija ei hallitse.
Noria kuitenkin kertoo Senjalle perheensä lähteestä, mutta he jäävät kiinni, ja pian koko kylä on ruinaamassa Norialta vettä. Noria joutuu suurempaan vesirikokseen kuin oletti, mutta yrittää silti auttaa ja jakaa silti vettään kyläläisille, jotka saattaisivat muuten kuolla janoon.
Kuitenkin armeija saa vihiä tästä kaikesta ja pian vesirikollisuuden sininen ympyrä koristaa Norian talon ovea.

Kirja oli varsin vavahduttava, sillä kaikki tämä voisi periaatteessa olla mahdollista. Tulevaisuudenkuva on synkkä mutta täynnä pieniä onnen siruja, jotka voivat kuitenkin repiä kaiken rikki sattuessaan väärään hetkeen ja väärään käteen.

Norian hahmo on hyvin rakennettu, inhimillinen hahmo, joka yrittää parhaansa ja yrittää auttaa kaikkia vaikka tietää sen seuraukset.Itse kuitenkin pidin eniten Senjasta, sillä hän oli jotenkin enemmän samaistuttava hahmo kuin Noria, joka tuntui hieman etäiseltä koko kirjan ajan. Senja vaikutti ehkä jotenkin enemmän elossa olevalta, hänellä oli tavallaan enemmän sisua ja enemmän taistelutahtoa, vaikka hänen lähtökohtansa olivat paljon huonommat kuin Norialla.

Pidin kirjasta ja sen vainoavasta otteesta; lukijan on pakko saada tietää kuinka tarina loppuu. Jännitettä kasataan hitaasti lisää, kunnes Noria on suuremmissa vaikeuksissa kuin uskoikaan ja lukija liian syvällä tarinassa lopettaakseen ennen viimeistä sivua.

★★★★

Tie - Cormac McCarthy

Kuulin tästä kirjasta paljon hyvää, joten poimin sen käsiini lievästi sattumalta. Osittain niiden hyvien huhujen perusteella. En pettynyt.

Tie kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista tai maailmasta, jossa kaikki on tuhoutunut jonkin takia. Tietoa mistään ei ole, isä ja poika vaeltavat pohjoisesta etelään talven tieltä eloonjäämisvaiston ajamina.
Kaikkialla on tuhkaa ja mikään ei kasva, huhujen mukaan kaikki käy yhä pimeämmäksi kunnes maa suistuu uuteen jääkauteen.Ydinsodan mahdollisuutta vilautetaan kerran, mutta käytännössä syy siihen, miksi maailma on tuhoutunut, on sivuseikka.
Tärkeintä on se, kuinka nopeasti ihmiskunta suistuu kaaokseen ja barbariaan kun yhteiskuntien ja sivistyksen verkko lakkaa olemasta. Kaikenlainen ihmisen pahuus rehottaa, isä ja poika yrittävät selvitä seuraavaan päivään ja etelää kohti, paeten kaikkea ja muita eloonjääneitä.

Vähäeleinen kerronta, monotoninen kuvaus kaikenpeittävästä tuhkasta ja kuolleista metsistä, palaneista ihmisistä, sulaneista teistä ja murhista jättävät lukijan hieman epätietoiseen karmivuuden tilaan. Pääosassa on hiljainen ja savunharmaa maailma, tie, isä ja poika. Eläimiä ei ole. Kasveja ei ole. Selitystä tai järkeä ei ole. Aina välillä sataa, mutta se ei nostata maasta kasveja, ei huuhdo maisemaa puhtaaksi.
Maailma on siis tullut loppuunsa, suurin osa kaikesta elämästä on lakannut. Isä miettii usein koko touhun järjettömyyttä, miksi elää jos ei ole mitään syytä siihen, ei mitään muuta tarkoitusta kuin tahto selvitä vielä yksi päivä, vielä vähän etelämmäksi.
Poika taas on syntynyt tähän kuolevaan maailmaan ja ei osaa edes kaivata mitään, sillä hänelle mitään ei ole. Hänen maailmansa muodostuu kammottavista kauhunhetkistä, luottamuksesta isään ja hengissä pysymisestä.

Turhaa kenties sanoa, mutta tämä kirja on ehkä ahdistavin jonka olen lukenut. Jatkuvat kuolleen maan ja murhien kuvaukset turruttavat pään tavalla, jota on hankala kuvailla. Lukija saattaa katsoa ulos ja miettiä, kuinka helposti kaikki voisi kadota. Dystopioiden kauhein osa on se, että ne voisivat olla totta, niistä voisi tulla totta.
Itseäni kammotti eniten kuitenkin kuolleen luonnon kuvaus. Se, että tässä kirjassa merikin on harmaa ja tyhjä, lintuja ei ole, aurinko tuhkan takana ja ei ole " mitään syytä katsoa taivaalle", ei mitään syytä laittaa toivoaan uuteen auringonnousuun, tähytä elämän tarkoitusta korkeuksista.

Mietin myös sitä, miten itse suhtautuisin tämänkaltaiseen tilanteeseen. Vastaus on melko selvä, ilman taidetta ja ilman luonnon kauneutta, ilman ystäviä ja musiikkia, ilman kirjoittamista minun olisi aika turhaa olla olemassa. Elämisen turhuus korostuu kirjassa; elämä on hauras, mieletön, aika ajoin lahja vailla tarkoitusta.
Aina ajoittain kirja väläyttää toivon ja uuden elämän pienoista mahdollisuutta. Mainitaan, että levä ja ravut ovat elossa, hieman elossa, eivät kukoista, mutta elossa. Joitakin ihmisiä on jäljellä, kenties he voisivat joskus rakentaa uuden yhteiskunnan. Aina välillä kaksikko kohtaa hyviä ihmisiä, mutta nämä kohtaamiset ovat harvassa ja pääosin keneenkään ei voi luottaa.

Itselleni ainakin jäi kirjasta sellainen olo, että kirjan maailma on tuhoon tuomittu. Ihmiset lakkaavat olemasta, kenties se on hyväkin asia. Kaikki on tuhoutunut liian perusteellisesti että elämä palaisi maalle pitkään aikaan.
Ehkä ravut ainoina selviäjinä perivät tuhkaisen ja kolkon maan ja hiljaisen ja syvän meren.

★★★★

Down to the Bone - Justina Robson

Tässä se vihdoin on. Quantum Gravity -sarjan viides ja viimeinen osa.
Käytännössä juuri sitä kultaa mitä odotinkin sen olevan.

Viimeinen osa Lila Blackin uskomattomia seikkailuja, mukana Zal, Teaszle ja kaikki muut rakkaat hahmot. Oli aikamoisen haikeaa lukea viimeinen osa, kun tiesi että lisää ei ole tulossa.
Maailma on siis hajoamassa kappaleiksi ja maailmat itsessään ovat lomittumassa. Lila kokee maailmanlopun estämisen omaksi velvollisuudekseen, joten eipä aikaakaan kun hän on jälleen toiminnan keskipisteessä.

Jostain pimeästä, tiedon rajoilta nousee kolme nimetöntä tuhoavaa voimaa. Jokin, jonka vanha taika on sitonut paikoilleen kymmeniksi tai sadoiksi tuhansiksi vuosiksi, on nyt päässyt vapaaksi. Ne, jotka ovat vanhat taiat tehneet, ovat joko tuhoutuneet tai tavoittamattomissa. Näin ollen vastuu maailmasta kaatuu jälleen kerran Lilan harteille.

En kerro tässä enempää juonesta, sillä muuten täällä hyppii jälleen lukukokemuksen ilkeästi pilaavia spoilereita.

Riittänee kun sanoin, että lupaukset viimeisen osan täydestä eeppisyydestä toteutuivat aika hienoilla tavoilla. Jälleen kerran luvassa oli hämmentäviä juonenkäänteitä, jotka eivät kuitenkaan luisuneet epäuskottavuuden puolelle. Lilan hahmo oli yhtä ihana ja vahvatahtoinen kuin aina ennenkin, ja hänestä kasvoi ehkä vielä vahvempi kirjan loppua kohden.
Muut hahmot, kuten iki-ihana Zal, jäivät Lilan varjoon, mikä ei välttämättä ole huono asia. Tämä kirjasarja oli alunperinkin Lilan tarina, joten pidin siitä, että Lila myös sai itse suurimman osan kunniasta itselleen viimeisessä osassa. (En erityisemmin pitänyt Teazlen hahmosta, hän oli jotenkin ärsyttävän ylimielinen, joten siksi oli kiva että Lila oli pääosassa. )

Kirja iskee lopetuksellaan kirjaimellisesti luuhun asti, sillä Robsonin tutuksitulleella tyylillä, joka saa lukijan vollottamaan ja virnistelemään. Lila on vain aivan mahtava hahmo, olen sanonut sen jo vaikka kuinka monta kertaa, mutta sanoin vielä kerran. Ehkä pitäisi perustaa jokin fanikerho Lilalle, kenties.
Kuitenkin,  kirjassa on havaittavissa ehkä hieman hosuneen kirjoittamisen jäljet. Pieniä yksityiskohtia jää puuttumaan ja lukija joutuu pohtimaan nopeaa tapahtumaketjua monta kertaa, ennen kuin siitä pääsee ymmärrykseen. Aikaisemmissa osissa ei vastaavaa ongelmaa ollut, joten ei erityisemmin haitannut. Hienosti punottu juoni korvasi ajoittaisia ymmärtämisen vaikeuden hetkiä.

Kokonaisuutena Quantum Gravity oli varsin vaikuttava. Ensimmäistä kirjaa lukiessa en voinut aavistellakaan millaisiin tunneryöpytyksiin joutuisin tällä viisiosaisella kirjamatkalla. Sen kruununjalokiviä ovat ehdottomasti kolmas ja neljäs osa ja tietenkin viidennen osan loppu. Paranee loppuaan kohti, nostan hattua ja annan viisi tähteäni, vähempi ei riitä.

★★★★★

Quantum Gravity -sarja, osat 1-4 - Justina Robson

Tästä sarjasta on julkaistu suomeksi kaksi ensimmäistä osaa, Aitoa peliä ja Panoksena sielu. Luin ne suomeksi, koska olivat helposti saatavilla, ja siitä se ihastus tähän sarjaan lähti. Ihastus, rakkaus, pakkomielle.
Kolmatta osaa ei löytynyt kirjastoista eikä mistään, joten menin ja ostin sen. Going Under matkasi luokseni vajaassa kahdessa viikossa, ja se oli kyllä pitkä aika odottaa.
Neljäs osa Chasing the Dragon oli myös aivan syntisen hyvä, ja tällä hetkellä viides ja viimeinen osa on kesken. Se vaikuttaa sellaiselta juonenkäännepommilta, että varaan sitä varten ihan oman kirjoituksen, sillä tähän ei millään mahdu koko sarjan arviointi, juonenkäänteitä kun sattuu sen verran hurjaa vauhtia.
Oletan tästä arviosta tulevan melko pitkä, onhan tässä neljän kirjan verran painavaa asiaa.


Sarja kertoo Lila Black- nimisestä nuoresta naisesta, joka on muutettu Turvallisuusviraston toimesta puoliksi cyborgiksi erään onnettomuuden seurauksena. Hänestä povataan uutta superagenttia. Sarjan maailma on scifin ja fantasian yhdistelmä, sillä on olemassa Maan lisäksi Demonia (demonien valtakunta), Alfheim (haltioiden valtakunta), Zoomenon (mysteerinen paikka jossa ei ole oikein mitään), Otopia (keijujen valtakunta) sekä Thanatopia (kuolleiden valtakunta). Valtakuntien välissä on Tyhjyydeksi kutsuttu alue, jossa on esimerkiksi haamuja.
Maailmat sijaitsevat kaikki Maan läheisyydessä, ja niiden välillä liikutaan teleportaten portaalien kautta. Muut maailmat ovat löytyneet vuoden 2014 kvanttiräjähdyksen jälkeen, ja sen tähden Maassa on suuri tarve Lilan kaltaisille agenteille, jotka voisivat hoitaa maailmojenvälisiä asioita ja kriisejä. Väitetään, että maailmojen kudos purkautuu ja että maailmanloppu, tai maailmojenloppu tässä tapauksessa, on käsillä, ennemmin tai myöhemmin.

Kuvassa kolmas ja toinen osa.


Sarjan ensimmäisessä osassa Zal, Maassa huippusuosittu haltiarokkari, kaapataan Alfeimiin. Lila lähetetään tietenkin pelastamaan häntä. Mukaan tulevat Lilan mahdollinen rakkaus Zaliin sekä hänen luottamuspulansa Virastoon.



Toisessa osassa Lila lähetetään Demoniaan tarkkailemaan ja keräämään tietoa tuosta mystisestä valtakunnasta. Demonien suurinta hupia ovat esimerkiksi kaksintaistelut, joihin Lila myös vedetään osalliseksi. Demonit ovat hyvin "live fast or die"- asenteisia, mikä aiheuttaa lukuisia vauhtia ja vaarallisia hetkiä sisältäviä tilanteita Lilalle. Zal taas onnistuu lukitsemaan itsensä Zoomenoniin, missä säteilyarvot tappavat kenet tahansa muutamassa päivässä. Lila ja Zal ovat muodostaneet jo kelpo suhteen keskenään tähän mennessä.
Lila myös ymmärtää, että Virastolla on kuin onkin koodit, joilla Lilan vapaan tahdon voi ohittaa ja joilla Lilan saisi tekoälynsä ansioista tekemään mitä tahansa. Tästä syntyy tietenkin lisää ongelmia.


Kolmannessa osassa Lila lähtee Otopiaan Zalin kanssa selvittämään sitä, miksi maailma tuntuu purkautuvan kuin heikosti valmistettu pitsi. Tässä osassa homma muuttuu huomattavasti synkemmäksi. Lilan koneosien alkuperä alkaa valottua, samoin kuin Zalin jotkin hieman omituiset taipumukset. Mukaan on liittynyt demoni nimeltä Teazle, joka lisää tietynlaista kolmiodraamaan aavistusta tarinaan.
Varoitus: kolmas osa sisältää kyyneleitä. Paljon. Välillä itkin ja sitten vain tuijotin ikkunasta miettien, mistä näitä juonenkäänteitä tippuu tällaista vauhtia ja niin hirveällä intensiteetillä.


Neljännen osan alku on jo osittain tietynlainen shokki. Ainakin itse jouduin lukemaan muutaman lauseen uudelleen, sillä en vain voinut uskoa tiettyjen asioiden olevan mahdollisia. Lila palaa Maahan Otopiasta, mutta Maa ei ole enää ihan samanlainen kuin ennen. Tapahtuu paljon hyvin outoja asioita, ja maailmanloppu alkaa olla käsillä. Elämä, kuolema ja kohtalo ovat läsnä Lilan antaessa kaikkensa rakastamiensa olentojen pelastamiseksi.



Sarja tähän asti on ollut hyvin viihdyttävää scifin, agenttiromaanin, fantasian ja chicklitin yhdistelmää. En ole itse lukenut koskaan aikaisemmin tämmöistä keitosta, mikä oli suorastaan hykerryttävä. Lilan hahmo on samaan aikaan varsin sarkastinen, seksikäs, sympaattinen ja hyvin antisankarin kaltainen.
Välillä, tai oikeastaan yleensä nyt kun asiaa enemmän ajattelen, taistelukohtaukset päihittävät supersankarileffat mennen tullen, Lilan näennäinen voittamattomuus mutta myös heikkoudet tekevät jokaisesta taistelusta erittäin mielenkiintoisen. Jotkin Lilan manööverit ovat suoraan Matrixista, Lila on kuin hyvin pitkälle kehittynyt versio Trinitysta, ja pidän siitä paljon. Lila on ehdoton suosikkihahmoni, sillä hän on vastustamaton. Täysin vastustamaton, sillä Lila on myös hyvin feministinen ja täynnä omaa vimmaista tahtoa.
Muut hahmot ovat myös hyvin rakennettuja, persoonallisia otuksia. En voi kauheasti sanoa heistä spoilaamatta salaisuuksia juonesta, mutta hekin ovat täyttä kultaa. Ai että..

Justina Robsonin taito kirjoittaa juonia, jotka katkovat lukijoilta niskoja poikki kepeästi, tuosta noin, on lähes ilmiömäinen. Hän on saavuttanut paikkansa yhtenä suosikkikirjailijoistani. Alkuasetelmakin on jo melko mieletön, mutta sitten asiat kehittyvät, juoni jatkaa kehitystään sille tasolle, jota ainakaan itse en kyennyt edes spekuloimaan, ja lukija jää raapimaan päätään hämmentyneenä. "Miten tämä on enää mahdollista, mutta tuossa lukee että näin kävi." Tämä oli ainakin minun yksi yleisimmistä ajatuksistani kirjaa lukiessa.
Kvanttipainovoiman vahvin puoli on siis ehdottomasti Lila sekä upeat kerrostuvat juonet, jotka ällistyttävät kerta toisensa jälkeen olematta epäuskottavia. Tietenkin scifin maailmassa suurempi joukko asioita on mahdollisia kuin tavallisessa fiktiossa.
Kirjoista näkee, että Justina Robson on kirjoittaessaan tehnyt sitä mitä rakastaa. Kirjoittamisen ilo hehkuu jokaisen juonenkäänteen läpi.

Vaikka sarja on pääosin scifiä, se myös käsittelee tietyllä tapaa elämää ja sitä, voiko tietyissä asioissa roikkua mukana ikuisesti. Ei voi, kuten käy selväksi. Tavallaan Lilan reagointi nopeasti muuttuviin tilanteisiin ja tietynlaiseen altavastaajan osaan on psykologista arviota rivien välistä parhaimmillaan. Tämä ei todellakaan ole kevyttä scifiä, jossa henkilöt toimivat tietyllä tavalla siksi että ovat tietynlaisia. Käytännössä kuka tahansa voi kääntää koko juonen ylösalaisin millä hetkellä hyvänsä. Pidän siitä, kun juonta ei voi ennustaa. Nautin siitä, että itse en ole vielä löytänyt kirjasta mitään mistä en pitäisi.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita on tähän asti kiinnostanut tämä kirjoittamani kuvaus.
Koska tämä sarja on melkoinen yllättäjä, tähdet eivät riitä. Viisi, mutta siksi että en viitsi alkaa pelleillä kuudella tai seitsemällä. Viisi, mutta ihan kevyesti yli.

★★★★★

Muumipappa ja meri - Tove Jansson

Olen kuunnellut tätä kirjaa paljon äänikirjana pienenä, joten tuntui hieman jännältä kuulla päässään oma ääni kertojanäänen sijaan. Joka tapauksessa kyseessä on yksi lempikirjoistani, sillä Muumipappa ja meri on sympaattinen ja samalla hyvin filosofinen kirja. Siitä löytyy erilaisia viisauksia melkein mihin tahansa elämänhallintaan liittyvään kysymykseen.

Eletään elokuuta. Muumipappa pelottelee muuta perhettä metsäpaloilla, vaikka erityisesti Mamman käytännönläheinen suhtautuminen asiaan häiritsee Pappaa, koska hän haluaisi olla suuri Sankari-isä. Hän haluaisi olla pelastaja, oikea machon esikuva. Kuitenkaan mitään dramaattista ei tapahdu, ja kun tapahtuu, Mamma sammuttaa pienen tulipalonalun käden käänteessä. Tämäkös saa Papan tuntemaan itsensä tarpeettomaksi..
Tästä sisuuntuneena hän päättää muuttaa muun perheen kanssa Majakkasaareen, jossa elämä olisi kovempaa ja jossa "raavaalle miehelle" olisi taas tarvetta. Mukaan lähtevät Mamma, Muumipeikko ja Pikku Myy.
Saaressa törmätään vaikeuksiin, joita ei voi voimalla ratkaista. Ensin on hukassa majakan avain. Sitten majakkavalo ei syty. Sen jälkeen Mamman puutarha päätyy mereen nousuveden seurauksena, sitten Muumipeikon salaisessa piilopaikassa onkin keltamuurahaisia.. ainoa, joka ei ongelmia kohtaa, on Pikku Myy, joka viipottaa pitkin poikin "raivoisan itsenäisenä" ja saa kaiken itseään kiinnostavan menemään hyvin tai jollain tapaa itseään miellyttävällä tavalla. Ja siksi ehkä hieman ärsyttäen tahtomattaan muita.
Saaressa asuu myös Kalastaja, joka ei koskaan puhu mitään, vaan istuu vimmaisen erakoituneena omassa majassaan saaren toisessa päässä.
Lisäksi Mörkö seuraa perhettä saareen; siitäkös vasta harmia riittää, Mörkö kun sattuu istumaan aina huonoissa paikoissa (kuten kukkapenkissä) ja palelluttamaan maan kuoliaaksi siltä kohdin.

Kirjan syvintä antia on joka puolella kirjaa, sillä käytännössä jokainen vuorosanakin on täynnä syviä merkityksiä. Esimerkiksi Myy sanoo alussa Papasta, että ".., hän on vihainen aivan väärällä tavalla, hän vetää sisäänsä." Tietenkin, raivon varastoiminen itseensä on "väärä tapa" olla vihainen. Tätä ei yleensä tule ajatelleeksi, varsinkaan Suomessa, jossa yleensä kaikki viha käsitellään visusti oman pään sopukoissa, eikä siitä koskaan puhuta mitään kenellekään.
Lisäksi kirja käsittelee yleisesti ihmisen ja luonnonvoimien, kuten tässä tapauksessa meren ja myrskyn, suhdetta. On helppo pelotella toisia tulipaloilla kuivalla maalla, mutta yksinäisellä ja kaukaisella saarella pelottelu putoaa heti pois, ja tilalla on "älkää pelätkö, meri ei oikeasti tee pahaa kenellekään, se vain on" - asenne.
Myös käsitellään eräänlaista ideaaliperhettä muumihahmojen kautta. Isä tuntee itsensä tarpeettomaksi, kuten varmaan aika moni muukin isä, tai ihminen yleensä tässä maailmassa, joka tuntuu hyvin pitkälti hallitsemattomalta. Muumipeikko yrittää aikuistua, mutta tavallaan kompastuu liikaan päiväuneiluun merihevosten pelastamisesta, joka paljastaa hänen silti olevan jollain tapaa lapsi. Tietenkään tästä ei ole haittaa ihmiselle, mutta tietenkin liika on aina liikaa kaikissa asioissa. Tavallaan Muumipeikon naiivius on hänen heikkoutensa samalla tavoin kuin jääräpäisyys on Papan heikkous (myös vahvuus, paikoittain). Kumpikin jää oman vallitsevan luonteenpiirteensä vangiksi, niin kuin melkein kaikki muutkin hahmot kirjassa.
Silloin meidän kaikkien pitäisi muistaa olla Mammoja tai Myitä, joko perustaa oma pieni puutarhansa sitkeästi uudelleen ja uudelleen, oma paikka joka olisi vain yksilön oma ja jossa saisi itse tehdä mitä huvittaa ja nähdä asioiden kasvavan. Toinen vaihtoehto on olla Myy, olla hyvin itsenäinen ja tehdä juuri mitä huvittaa, välittämättä muiden mielipiteistä.
Kuitenkin Mammalla ja Myylläkin on omat heikkoutensa, luonteenpiirteet tuntuvat hallitsevan heitäkin.
Kirja on hyvä muistutus siitä, että kukaan ei ole täydellinen, siitä että jotkin asiat pitää vain hyväksyä ja että vaikka omistaisit kokonaisen saaren, luonto ja meri on silti sitä vahvempi, mutta ei inhimillinen, ei pahan- tai hyväntahtoinen. Maailman kaaosta voi hallita omassa elämässään pieninä paloina, ilman suurta numeroa.

★★★★★

Nainen junassa - Paula Hawkins

Tätä kirjaa on hypetetty paljon ja itse olen vähän (melkein vuoden) jäljessä  tämän arvostelun suhteen, mutta mitäkö väliä sillä. Pidin kirjasta paljon, sen päähenkilö oli sopivan ihmismäinen ja epätäydellinen, erilainen kuin yleensä rikosromaanin täydelliset aivosolu- tai pyssysankarit. Tarina oli kivan sotkuinen, en olisi arvannut lopputulosta ilman kirjan lukemista loppuun.

Kirjassa alkoholisoitunut, eronnut ja työttömäksi jäänyt nainen, Rachel, matkustaa junalla "töihin" Lontooseen päivittäin huijatakseen kämppäkaveriaan. Matkan varrella hän tarkkailee entisen kotikatunsa täydellistä paria, hän on ristinyt parin Jasoniksi ja Jilliksi. Kaikki sujuu samoin päivästä toiseen kunnes Jill katoaa jäljettömiin, jonka seurauksena Rachel haluaa selvittää mitä Jillille ja unelmaparille on tapahtunut.

Tarina on hyvin monivivahteinen ja sisältää melko erilaista ainesta. On tavallista dekkaria, chick-litiä, ihmiskohtaloiden kuvausta sekä yhteiskunnan lievää kritiikkiä. Se on hyvä, koska aika ei todellakaan käy pitkäksi tätä kirjaa lukiessa, joka sivulla tuntuu odottavan jokin uusi yllätys tai käänne. Myös se, että Rachel ei kykene muistamaan tiettyjä tarinan selviämisen kannalta oleellisia asioita, tuo oman vivahteensa tarinaan.
Loppuratkaisu yllättää taatusti, koska kerrankin kirjan "pahis" on joku, jonka ensisilmäyksellä vain jättää huomiotta. Tästä myös pisteitä Hawkinsille.

Rachel on sympaattinen hahmo, vaikka välillä humalapäissään tekeekin typeryyksiä tai sitten vain unohtaa asioita ja jättää lukijan täyden kysymysmerkin valtaan. Ehkä osa sympatiasta sataakin juuri siksi että päähenkilö ei ole mikään ihanne-ihminen, mutta silti parhaansa yrittävä elävä olento. Jill/Megan on myös kirjan parasta antia, sillä hänen mielenliikkeitään on kuvattu hyvin, samoin kuin tukahduttavaa vapauden ja muutoksen kaipuuta.

★★★★

Ihmisen osa - Kari Hotakainen

Tähän kirjaan oli pakko tarttua, syynä pääsykokeet. Se oli mielenkiintoinen keitos useita eri totuuksia, paikoittaista inhorealismia ja välillä hyvin laadukasta ironiaa. Kuitenkin kirja tuntui minulle paikoittain liian inhorealistiselta, vaikka kirjassa oli tietenkin paljon muuta hyvää.

Kirjassa vanha rouva Salme Malmikunnas myy elämäntarinansa kirjailijalle 7000 eurosta. Vähitellen tarinan ympärille kietoutuu muita hahmoja, kuten Salmen perheenjäseniä ja heihin liittyviä muita ihmisiä.Se on minusta hyvä ratkaisu, koska muuten tarina pyörisi liian pienen piirin keskuudessa.Käy ilmi, että Salmen elämäntarina on pitkä ja vaiheikas, vaikka siihen ei sinänsä kiinnitetäkään huomiota. Suuremmalle huomiolle jäävät Salmen mielenliikkeet sekä hänen lapsiensa tarinat.

Teemat siitä, mikä on ihmisen osa ja kenellä on oikeus kertoa jonkun muun tarina ja miten nousevat kantaviksi vähitellen. Tämä ratkaisu on minusta hyvä, koska silloin voi keskittyä rauhassa ensin hahmoihin ja heidän elämäänsä ja edesottamuksiinsa, ennen kuin teemat alkavat tulla iholle. Esimerkiksi ensin kerrotaan siitä, kuinka Salme myy elämänsä ja sitten vasta siihen liittyvistä ongelmista.

Vaikka kirjassa on paljon humoristisia kohtia, se on silti jollain tapaa satiirinen. Ehkä myös välillä farssihtava, vaikka huumori ei koskaan olekaan pääosassa kirjassa. Huumori syntyy lähinnä siitä, että tapahtumat ovat niin absurdeja, vaikkakin ihan todellisia ja mahdollisia. Ehkä siksi kirja puhuttelee niin monia ihmisiä ja on saanut tunnustusta.

Kirjassa ei loppua kohden voi olla enää varma siitä, kuka on äänessä. Lähinnä tämä tarkoittaa sitä, että kirjailija-hahmo kirjassa yrittää ylittää valtuutensa hahmona ja kaapata kerronnan itselleen, kuitenkin onnistumatta siinä täysin. Tämä havainto tekee kirjasta mielenkiintoisen tapauksen, koska mitään "tavallista" kirjallisuutta se ei ole, vaikka juoni periaatteessa onkin hyvin "tavanomainen". 

Kirjassa on paljon hyvää, mutta kuten sanottu, pahimmat inhorealismikohdat olivat ainakin minulle hitusen liikaa, kuten myös lakoninen hahmokuvaus.  Myös se, että ihmisen osa olisi vain sitä, että olosuhteille alistutaan ja sattumat vievät ihmistä ja vapaa tahto olisi vain illuusio, olivat vähän vieraita minulle. (Vaikka vapaa tahto onkin suhteellista.)
Vaikka asiat olisivat kuinka huonosti tahansa, aina voi yrittää saada hieman järjestystä omaan elämäänsä. Aina voi silti uskoa siihen, että elämä ei ole pelkkää pakkopullaa ja sattumaa. Melkein millloin tahansa voi löytää pieniä onnen hippusia, jos vain vähänkin yrittää.

★★★

Paljain jaloin - Laura Save

Tämän kirjan piti olla pikkuinen söpö välipala, mutta se paljastuikin yhdeksi niistä melko raskaista ja ahdistavistakin kirjoista. Sinänsä tämä ei ole mikään huono asia, sillä pidin kirjasta ja tavallaan myös sen rankasta aiheesta. Osittain valitsin kirjan vain siksi, että siinä sanottiin olevan Laura ja Sofia -niminen aviopari sekä heidän lapsensa.

Joka tapauksessa kirja käsittelee siis näiden kahden naisen suhdetta tilanteessa, jossa Lauralla todetaan vakava syöpä. Tämä tapahtuu melkein ensimmäisellä sivulla. Sen jälkeen koko loppukirja kertoo siitä, kuinka pari yrittää selvitä muuttuneesta elämästään: Laura selvitä syövästään ja Sofia yksinään arjen pyörittämisestä, sillä Laura on visusti sairaalassa hoidoissa.

Ensin Laura on aivan paniikissa syövästään ja vaipuu kauhun suohon, mutta vähitellen hän alkaa nähdä pieniä hyviä asioita, jolloin kirjaan syntyy kaivattua valoa. Kirja oli ehdottomasti kultaa niiltä osin, jossa kuvattiin parin suhtautumista uuteen ja ahdistavaan tilanteeseen, he joutuvat miettimään kaikki arvonsa ja ajattelutapansa uudelleen ja sitten jatkamaan elämäänsä. Syöpä on kuitenkin jatkuvasti läsnä, se on melkein kirjan hahmoista tärkein, sillä sillä on niin suuri vaikutus kaikkien muiden hahmojen toimintaan ja olemassaoloon.

Pidin kirjasta, vaikka se ahdistikin minua hiukan. Ajatus siitä, että itse olisin vuosi sitten mennyt naimisiin ja sitten sairastuisin syöpään, on melko kammottava. Lisää ahdistusta tuo se, että kirjan kirjoittaja kuoli syöpään itse vähän ennen kirjansa julkaisua. Osittain tuntui, että kirja on vähän liiankin realistinen, mikä osaltaan teki siitä vieläkin vaikuttavamman.

Lopun kiitokset jättävät lukijan pohtimaan sitä, miten paljon kirjasta todella onkaan fiktiivistä ja kuinka suuri osa on katkeraa oikeaa maailmaa ja sen kohtaloita. Tämän kyseinen viimeinen sivu tekee kirjasta erityisen ajatuksia vainoavan, sillä se tulee tavallaan liian lähelle omaa ihoa pysyäkseen kansien välissä. Se on liikaa totta.

★★★★

Lastani et tapaa - Marja Toivio

Olin kuullut tästä kirjasta paljon hyvää, mutta ikäväkseni voin todeta, että kirja itsessään ei ainakaan minulle ollut mikään "varsinainen tapaus". Kuitenkin luin sen loppuun asti, jonka takia se ei kuitenkaan ole huono. Ihan kelvollinen välipala.

Kirja kertoo asianajaja Katariina Elosalosta ja hänen työkavereistaan sekä Katariinan asiakkaista Veerasta ja tämän äidistä Sinistä. Katariina yrittää hoitaa työnsä kunnialla, mutta häntä vainoaa outo kirjeiden ja sähköpostien lähettelijä, joka uhkailee häntä. Hahmot ovat aavistuksen karikatyyrisiä, mutta se ei ainakaan minua haitannut.

Joka tapauksessa Sini kertoo Katariinalle haluavansa että Sinin aviomies ei tapaa lapsiaan enää koskaan, koska perheessä on ollut Sinin mukaan väkivaltaa. Veerakin pyytää "oikeutta äidille ja rangaistusta isälle". Katariina kuitenkin huomaa pian, että juttu on monimutkaisempi kuin mitä hän ensinäkemältä kuvitteli. Lisäksi Veera herättää Katariinan miettimään omaa samankaltaista nuoruuttaan, ja tämän takia pyrkii auttamaan Veeraa eteenpäin elämässään.

Kirjan teemoja ovat selvästikin huoltajuuskiistat, mutta niiden lisäksi pohditaan myös oikeudenmukaisuuden ja ehkä hieman myös työn ja muun elämän välistä suhdetta. Pidin siitä, että koko kirja ei tapahtunut asianajotoimistossa, koska toimiston keskinäiset valtataistelut ja juoruilut olivat minusta ehkä hieman tylsähköä luettavaa. Joka tapauksessa tästä tuli hyvin esille Katariinan osittainen kyllästyminen työhönsä, johon vain alati vaihtuvat asiakkaat tuovat jotain muutosta. Kuitenkin jutut ovat hyvin samankaltaisia, ja useasti Katariina viittaakin niihin sanomalla jotain epämääräistä niistä ainaisista pahoinpitelyistä ja suhdesotkuista.

Koska asianajajien maailma on minulle vieras, en saanut kirjasta niin paljon irti mitä alaa paremmin tunteva taatusti voisi.Välillä jatkuva työpaikan alkavien kiistojen ja siellä alkunsa saaneiden seksisuhteiden ruotiminen alkoi puuduttaa, mutta sitten Veera ilmestyi taas paikalle ja teksti muuttui vallan mielenkiintoiseksi.

Veera onkin kirjan parasta antia, kirjan valopilkku. Hän on tavallaan päähenkilö, vaikka ei suuressa osassa kirjaa olekaan. Itse ainakin pidin hänen hahmostaan eniten. Varsinkin Veeran päiväkirja -osuudet antoivat kirjalle syvyyttä.

Pidin kirjasta, mutta mieleen se ei sinänsä jäänyt. Se on ehkä liian saarnaava, tai sitten asianajien maailma on vain liian kaukana omasta elämästäni, jotta voisin tuomita tämän kirjan järkevämmin. Ihan hyvää viihdettä joka tapauksessa. Kirja toimii kevyenä välipalana, joka kylläkin Ishiguron jälkeen oli melko kaivattua.

★★½

Ole luonani aina - Kazuo Ishiguro

Nappasin tämän kirjan melkeinpä valitsematta kirjaston hyllystä. Tällä kertaa sattuma johti minut todellisen herkkupalan äärelle, sillä tämä on ehkä tämän hetken paras lukemani kirja. Tietenkin tämä on melko synkkä tapaus, mutta herkkupala silti. Katkera sellainen.

Kathy on elänyt koko elämänsä sisäoppilaitoksessa, jossa oppilaita valvotaan hyvin tarkkaan. Erityisesti heidän fyysiseen terveyteensä ja luovuuden harjoittamiseen kiinnitetään paljon huomiota. Englannin maaseudulla sijaitsevassa laitoksessa kaikki tuntuu olevan hyvin. Jossain vaiheessa lukija alkaa ihmetellä, miksei lasten vanhempia mainita missään vaiheessa, puhutaan vain kasvattajista. Ainakin itse koin tämän hieman oudoksi, kunnes kirja paljasti salaisuutensa ja tähänkin löytyi vastaus.

Vähitellen kova kohtalo alkaa saavuttaa Kathya ja hänen ystäviään Ruthia ja Tommya. En nyt halua spoilata yhtään mitään, mutta se on todellakin yönmusta kohtalo joka heitä alkaa lähennellä. Vähitellen maalaisidylli alkaa särkyä kohtalon ja onnellisuuden etsimisen ristipaineessa. Kathy myös muistelee lapsuuttaan ja suurin osa kirjasta onkin hänen mietintöjään ja kaipaustaan lapsuuteen. Silloin kaikki oli ainakin vielä näennäisesti hyvin, mutta hän ei kuitenkaan muistoissaan paljasta kohtaloaan, vaikka se häilyy 31-vuotiaan Kathyn pään päällä kuin hirttosilmukka. Kun totuus lopulta paljastuu, ainakin minä tunsin suurta raivoa heidän kohtaloaan kohtaan, sillä se vain tuntui jotenkin niin epäreilulta.

Kirja on jaettu kolmeen osioon, josta ensimmäinen osa on kepeää kukkaketoelämää lapsuudessa, mutta synkkyys alkaa hiipiä mukaan toisessa osiossa. Kolmas osio on sen sijaan puhdasta kiteytettyä epätoivoa ja hahmojen yritystä taistella sitä vastaan. Tavallaan pidin tästä jaosta, asteittaisesta laskeutumisesta kuilun pohjalle. Kolmas osa osoitti, että kuilun pohjalta pääsee vielä alemmas, kaivurit ja lapiot esiin ja eikun vain tunnelia kaivamaan, pohjaa kohti lopullista syvää pistettä.

Ehkä ei ole mitenkään jäänyt epäselväksi että pidin tästäkin tapauksesta, vaikka se olikin melko katkera pala. Luin kaikki melkein neljäsataa sivua kerralla, ensin idylli veti puoleensa ja sen jälkeen vimmainen halu tietää. Lopulta ei välttämättä halunnut enää tietää yhtään mitään tästä kohtalon uhkasta, mutta sitä vain jotenkin jäi niin koukkuun, että lukemista ei voinut ainakaan lopettaa.  Viisi tähteä ja käpertyminen nurkkaan elämän menoa miettimään. Kirjan loppu tuntuu vähän samalta kuin putoaisi korkealta ja ei saisi hetkeen ollenkaan henkeä. Isku palleaan ja sitä rataa.

★★★★★

Antikrista - Amélie Nothomb

Antikrista kertoo Blance-nimisen tytön ja Kristan ystävyydestä. On alusta alkaenkin selvää, että Krista ei ole sitä mitä päältäpäin näyttäisi: hän kiusaa huomion-ja kaverienkipeää Blancea aina kuin silmä välttää. Blance ei kuitenkaan taistele vastaan, sillä hänelle on tärkeämpää kerrankin saada ystävä kuin saada kunnollinen ystävyys.
Lopulta Blance alkaa kuitenkin vähitellen kypsyä Kristan käytökseen, varsinkin, kun Krista onnistuu hurmaamaan lähestulkoon kaikki muut Blancen vanhemmista koulun muihin oppilaisiin, jolloin he eivät aavista Kristan todellista luonnetta ja täten lisäävät tytön ongelmien ja turhautumisen määrää. Blance itse alkaa kutsua Kristaa Antikristaksi, joka kyllä kuvaa hyvin tuota Kristaa.

Itse pidin kirjasta melko paljon, koska Kristan edesottamuksista oli hykerryttävä lukea. Varsinkin, kun tiedän tosielämän Kristojen käyttäytyvän melko samalla tavalla, niin siitäkin hatunnosto Amélien suuntaan. Krista on kuitenkin kuvattu melko leveällä siveltimellä, sillä hänen koko olemuksensa tuntuu kiinnittyvän ja muotoutuvan tuon kaksinaamaisuuden varaan. Mitään muuta sanottavaa hänen hahmollaan ei tunnu olevan. Tavallaan pidän tästä ratkaisusta, koska Kristan tyhjäpäisen kiusaajan rinnalla Blance vaikuttaa entistäkin puhtoisemmalta ja kiltiltä tytöltä.
Blance haluaisi vain kavereita ja siinä sivussa lukea kirjoja, mutta koska Krista tulee tähän tielle viemällä Blancelta kaiken elintilan hiljaisuudesta omaan huoneeseen, Blance oppii jotenkin elämään asian kanssa. Tässä kohdin lukijaa (tai ainakin minua) alkoi ärsyttää suunnattomasti. Se, että Blance vain alistuu tilanteeseensa eikä sano Kristalle mitään vastaan eikä edes yritä kertoa vanhemmilleen Kristan todellisesta luonnosta, tuntuu hieman epäuskottavalta.

Silti kirjan tilanne, epämääräinen alistava kaverisuhde, on todellisen kaltainen. Tuollaisia ystävyyssuhteita näkee lähestulkoon jokaisella yläasteella, jossa vain on luokan kuningattaria ja heitä suuresti ihailevia, mutta toisten kiusaamia henkilöitä. Tietenkään kaikkialla Antikristojen käytös ei mene yhtä pitkälle kuin tässä kirjassa, mutta samanlaista käytöstä löytää silti.
Antikrista on tavallaan myös hyvä kuvaus teini-ikäisestä psykopaattisesta henkilöstä. Krista valehtelee jatkuvasti saadakseen muilta haluamiaan asioita, pettää koko ajan, alistaa Blancea henkisesti ja muutenkin käytännössä omaa kaikki psykopatiaan yleensä liitettävät käytöksen ja luonteen piirteet. Siinä suhteessa kirja on hyvinkin onnistunut, sillä Krista on tavallaan entistä karmivampi hahmo, kun petosten ja valheiden lisäksi hänen päässään ei tunnu pyörivän yhtään mikään muu. Krista elää valehdellakseen ja valehtelee elääkseen.

Kaiken kaikkiaan kirja on melko nopeasti luettu tunnelmapala, joka onnistuu sekä viihdyttämään että nostattamaan useita ajatuksia esille lukijan päästä. Antikrista kuitenkin ajoittain sortuu yleistämisen kaltaisiin tilanteisiin, kuten Blancen lievästi hampaattomaan hahmoon. Tietenkin tämä asetelma kääntyy lopussa ympäri, mutta enpä spoilaa siitä yhtään enempää. Kirjassa on silti paljon enemmän hyvää ja oivaltavaa kuin satunnaisia kömmähdyksiä, joten suosittelen, todellakin.

  ★★★★

Vaikka vuoret järkkyisivät ~ Terhi Törmälehto

Odotin tätä kirjaa melko pitkään, varsinkin, kun se ei ollut käsissäni sillä sekunnilla kun Helsingin Sanomien arvostelu siitä ilmestyi. Ehkä olen sitten vain vähän kärsimätön... Joka tapauksessa Vaikka vuoret järkkyisivät on jälleen niitä kirjatapauksia, jotka muistaa pitkään ja tietää lukeneensa. Ensin kirjassa edetään varsin verkkaisesti, mutta loppua kohden tahti kiihtyy. Kerronta pysyy maalailevana, mutta uusia tiedonmuruja satelee lopulta kaatamalla. Ehdottomasti pidän tästä kehityssuunnasta: mennään kiihtyvällä vauhdilla kohti tuntematonta.

Kirjan päähenkilö, Elsa, seikkailee kahdella aikatasolla. Toisessa ollaan Kainuussa ja liu'utaan kohti helluntailaisuutta lukioikäisenä ja nykyhetkessä Bogotan kaduilla erkaannutaan vähitellen uskosta. Tämä ristiriita pitää kirjaa kasassa. Tietenkin siihen mahtuu kaikenlaisia poikahuolia, vanhempi-lapsi - suhteen horjumista ja useanlaista säätöä pimeillä kujilla, mutta kantava ajatus on Elsan liika kyseenalaistaminen. Ensin Elsa kyseenalaistaa oman perheensä arvot, mutta lopulta vuosien päästä ja kaukana kotoa alkaa myös kyselemään omilta uskonryhmänsä jäseniltä niitä vääriä kysymyksiä.

Lisäksi jotenkin ahdistavan kaunista oli Elsan kipuileminen poikien suhteen, sillä helluntailaisuus kieltää esimerkiksi tanssimisen ja seksin ennen avioliittoa. Elsa pyrkii olemaan täydellinen uskonsa normien mukaisesti, mutta samalla menettää lukioaikanaan jokaisen pojan, johon tutustuu. Pojilla kun tuntuu riittävän vientiä ja Elsan höperö ei uskalla uskonsa takia tarttua vihjeisiin, jolloin pojat muuttavat helpommille kalastelualueille.

Joka tapauksessa tässäkin näkyy suurta muutosta Elsan kasvaessa kohti aikuista naista Kolumbiassa. Se on tavallaan piristävää, tämä lukiotytön ja vaihto-oppilaan välinen eroavaisuus. Tavallaan tuntuu, kuin lukisi saman henkilön kertomusta eri maailmoissa, missä Elsasta olisi kaksi versiota, tavallaan samanlaisia mutta kuitenkin niin erilleen kasvaneita. Ehkä senkin takia tätä kirjaa voi pitää kasvukertomuksena.

Kirjan kansi voi ehkä antaa tästä kasvukertomuksesta joitain pieniä vinkkejä, hahmo on läpikuultava, mutta kuitenkin täynnä maisemaa ja taivasta. Ihan kuin naisen kuva olisi vain ihmisen muotoinen aukko, josta tausta näkyisi lävitse,tässä olisi vihje siihen, että Elsa on tavallaan täytettävissä millä tahansa, jotta hän hetken aikaa voisi olla vapaa epäilyksistään. Tavallaan kirjan nimen perusteella odotin jotakin todella dramaattista ja tummempaa kantta, mutta lopulta ehkä tämä hivenen melankolinen ja utuinen kuva sopii kirjan kerronnan tyyliin paremmin.

Pidin kirjasta, vaikka lukio-Elsa ärsyttikin paikoin. Onneksi aina seuraavassa luvussa oli piristävä aikuinen versio hahmosta, jolloin abiturientin sekoilut eivät tyystin jääneet vaille kontekstia. Tietenkin kaukokaipuun aiheuttavia kirjoja on hieman kuumottava lukea, koska tekee mieli ryhtyä varailemaan lentolippuja samalta istumalta. Pidin siitä, että tarina ei keskity esimerkiksi juonta kuljettaviin aineksiin niin paljon, tunnelmapaloja on kiva napsia siellä täällä kaiken muun tempoilun joukossa. Itse asiassa lopussa paljastuu, että useista haikean sinertävistä kappaleista muodostuu kokonainen tilkkutäkki, jonka vallitseva vari on juurikin tuo kannen sininen. Siinä liikutaan jo sellaisissa kauneuden tasoissa, että sieluun sattuu ja jotain menee takuulla rikki.

★★★★★

Lokki - Anton Tsehov

Luin tämän näytelmän osana neljän muun Tsehovin näytelmän kokoelmaa. Samassa kirjassa ovat Kirsikkapuisto, Vanja-eno sekä Kolme sisarta. Tiesin jo varmuudella odottaa jotakin erityisen hyvää, sillä jos joku kirjailija on nimetty Venäläisiksi suuriksi kirjailijoiksi, yleensä heidän kirjansa ovat pyörryttävän hyviä.

Lokki tapahtuu maaseudulla, jossa pieni sekalainen seurue asuu. On Irina, hänen poikansa Konstantin, Irinan veli Sorin, lääkäri Dorn, tilanhoitaja, hänen vaimonsa Polina, heidän tyttärensä Masa, Nina, kirjailija Trigorin sekä talon palvelijoita. Käytännössä jokainen heistä rakastaa jotakuta muuta ilman vastarakkautta. Esimerkiksi Masa rakastaa Konstantinia, joka rakastaa Ninaa, joka rakastaa Trigorinia, joka ei suoranaisesti rakasta ketään.
Kuitenkin hahmoilla on syvempiäkin huolia kuin pelkät rakkauselämän pulmat. Nina haluaa palavasti näyttelijäksi ja ehkä siksi on ihastunut Trigoriniin, joka on menestynyt kirjailija. Konstantin taas halveksii Trigorinia, koska tämä kirjoittaa hänen mielestään huonosti sekä on kohonnut maineeseen, kun taas Konstantin ei. Irina on kuuluisa näyttelijä, mutta elää vanhoissa muistoissaan ja vaatii palvontaa kellon ympäri jokaiselta lähellään olevalta ihmiseltä. Dorn sen sijaan haluaisi palavasti olla taas nuori. Täten lähestulkoon kaikki elämän suuret teemat yhdistyvät tässä näytelmässä: rakkaus ja sen tavoittelu, menestyksen hinta, nuoruus, ikääntyminen, kuolema, syvällinen ahdistus omasta elämästään.
Näytelmä on jaettu neljään kohtaukseen, joissa kaikissa lokki mainitaan. Ensin Konstantin ampuu lokin rannalla ja antaa sen Ninalle. Tämä ei ymmärrä Konstantinin tarkoitusta, vaan hämmentyy. Trigorin taas kuvaa lokin avulla omia synkkiä motiivejaan Ninan suhteen, joka ei ymmärrä varoa ennen kuin on liian myöhäistä. Lokki täytetään myöhemmin, jolloin sen symbolinen arvo vain kasvaa.

Lopussa Nina väittää olevansa lokki, aivan kuin hän olisi jonkinlaisen psykoosin vallassa. Näin saattaa ollakin, sillä Trigorin on jättänyt Ninan, jolloin naisen lupaavasti alkanut ura näyttelijänä tuhoutuu. Lokki kuvaa häntä, ensin tulee mies, Trigorin, joka joutessaan ampuu Ninan alas haaveistaan ja viettelee hänet. Nina kuitenkin rakastaa hulttiokirjailijaa loppuun asti, jää tilanteeseen jumiin vähän kuin olisi täytetty lintu.
Konstantin on myös tavallaan lokki, sillä vaikka hän lopulta menestyy kirjailijana, hänestä tulee halveksimansa rutiininomainen kirjailija, ja alkaa vähitellen inhota itseään lisää. Hänen suhteensa äitiinsä Irinaan on myös melko omituinen, sillä poika rakastaa äitiään pyyteettömästi kuin lapsi, vaikka äiti on välillä hyvinkin julma ja epäarvostava poikaansa kohtaan. Se, että Konstantin ensin ampuu lokin ja antaa sen Ninalle, voitaisiin tulkita vaikka niin, että täten hän antaa elämänsä ja rakkautensa Ninan haltuun.
Oikeastaan lokki on kaikkien hahmojen symboli, sillä jokainen heistä näyttää ensi alkuun elävältä, mutta on lopulta vankina ikään kuin nukkena oikean ihmisen tilalla. Heidän elämänsä näyttää suhteellisen täydelliseltä, varsinkin tuon ajan Venäjän näkökulmasta, mutta sisältä se on täysin höttöä ja sietämätöntä. Vähän niin kuin täytetty lokki näyttää aidolta päällepäin, mutta ei tietenkään ole elossa.Tämän voi ajatella myös rakkauden kautta, Konstantin antaa lokin Ninalle, joka tarjoaa sitä Trigorinille, joka jättää sen omaan arvoonsa kunnes se täytetään. Tällöin rakkaussotkujen ansiosta lokin valta ahdistaa ihmisiä hengiltä päätyy jokaisen hahmon elämän hallitsevaksi tekijäksi.

Pidin tästä näytelmästä hyvin paljon. Sen tunnelma kiristyy sadan sivun aikana melko tiheään tahtiin mutta ilman äkkinäisiä nykäyksiä. Hahmot ovat eläväisiä ja tekevät realistisia tekoja. Ehkä Trigorin on tavallaan hieman karikatyyrimainen, mutta toisaalta hänkin pitää omaa kirjoittamistaan välillä tympeänä hommana. Nautin Tsehovin lukemisesta suuresti, ja ehdottomasti suosittelen Lokin lukemista.

★★★★★

Katseenvangitsijat ~ Grégoire Delacourt

Olin kuullut tästä kirjasta paljon hyvää, mutta en ollut varma, onko se juuri minun tyyliäni. Siksi päätin napata sen kirjaston hyllystä ja kokeilla.

VAROITUS! SEURAAVA KATKELMA SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!

Kirja alkaa vähän vastemmielisesti, nuori mekaanikko Arthur kuvataan vain jonkintasoiseksi tissifetissin omaavaksi henkilöksi. Kirja alkaa sanoilla "Arthur Dreyfuss piti isoista rinnoista." Meinasin jättää kirjan kesken parin sivun jälkeen, sillä tuontasoinen esineellistäminen nostaa henkisen yökötyksen kriittiselle tasolle.
Sitten, pum! Scarlett Johansson koputtaa nuoren miehen ovelle ja pyytää hetkellistä rauhan satamaa mediapyörityksen keskellä. Poika hämmentyy, samoin kuin minä lukiessani tätä kohtaa. Arthur himoitsee Scarlettin rintoja koko ajan ja yrittää yöllä hiipiä naisen huoneeseen tekemään pahojaan, mutta ei kuitenkaan kaikeksi onneksi uskalla.
Lopulta, parin päivän päästä, käy ilmi ettei Scarlett olekaan Scarlett, vaan täysin samannäköinen ja melkein samanikäinen ranskalaisnainen Jeanine. Arthur ja Jeanine rakastuvat, mutta Arthur haaveilee ensisijaisesti Jeaninen rinnoista kuin Jeaninesta itsestään. Tietenkin Scarlettilta näyttävä J saa koko ranskalaisen pikkukaupungin sekaisin, koska kaikki kuvittelevat näyttelijän olevan siellä.
Vähitellen Arthur alkaa rakastaa Jeaninen muitakin ominaisuuksia, mutta kuitenkin kutsuu muka vahingossa Jeaninea Scarlettiksi heidän ensirakastelunsa päätteeksi. Tässä kohtaa minua alkoi melkein itkettää; aina ne miehet juoksevat ulkonäön perässä, pelkät tissit korvaavat kaikki naisen muut ominaisuudet, miten inhottavaa yök. Vielä enemmän itketti, kun pari sivua myöhemmin Jeanine ajaa tahallaan Arthurin auton samana yönä satasta päin kirkon tiiliseinää, samalla kuin Arthur itse näkee luultavasti kauniita tissiunia Scarlett Johanssonista.
Sen jälkeen A ei vaikuta surevansa kauheasti, vaan suunnittelee jo näyttelijän itsensä valloitusta.

JUONIPALJASTUKSET LOPPUIVAT TÄHÄN

Kaikki tämä on jo melkein liikaa tämmöiselle pienelle feministille. Kirjan tarkoitus on herättää maailman huomio ja kritisoida pinnallisuutta ja ulkonäkökeskeisyyttä. Siinä se onnistuu hyvin. Lievät parodian puolelle lipsuvat kohdat vain jotenkin lisäävät tarinan traagisuutta, sitä kuinka Jeanine on kauniin kehonsa vankina ja kaikkien silmänruokana tahtomattaan. Sitä kuinka jopa ainoa mies, jota hän rakastaa, vahingossa kutsuu häntä fantasioidensa nimellä.

Kirjan feminististä asennetta hieman ainakin minun mielestäni vähentää se, että aina kun Jeaninen ulkonäköä kuvataan, ensimmäinen huomio on "katsokaa, tissit!". Ensimmäiset viisi kertaa toimivat, mutta loput viisikymmentä toivat vain pahan maun suuhun. En kykene ymmärtämään miten ne tissit nyt niin oleelliset tämän tarinan kannalta olivat, kieltämättä Jeaninella on kiva kroppa mutta pitääkö sitä nyt koko ajan toitottaa?

Kirja onnistui kuitenkin hyvin aiheuttamaan voimakkaita tunteita ja suoranaista raivoa maailman pinnallisuuden tähden, etenkin naisten jatkuvan esineellistämisen tähden, mistä ehdottomasti pisteitä satelee. Aloin lukiessani miettiä, kuinka pelottavaa olisi, jos jokainen tapaamani mies alkaisi kohdella minua niin kuin miehet tarinan Jeaninea kohtelevat. Siitä mielikuvasta syntyi hyisiä inhon väreitä, joita en kauhean mielelläni kokisi uudestaan enää koskaan.
Lisäksi näen nyt silmille jatkuvasti hyppivät "tämä ja tuo näyttelijätär nähty tässä ja tuossa seksikkäässä/kamalassa asussa paikassa X" - tyyliset uutiset ihan uudessa valossa, kiitokset siitä kirjailijalle.

Lievän pinnallisen kirjoitustyylin takia annan pelkästään 4/5. Hieno tarina, suosittelen ehdottomasti, mutta kuitenkin juoni kompastuu juuri siihen ulkonäkökeskeisyyteen, jota se yritti niin kovasti murjoa. Kuitenkin Katseenvangitsijoissa on paljon enemmän hyvää ja oikeasti kriittistä asennetta, josta pidin ja jonka takia luultavimmin menetän osan yöunistani miettien maailman pahuutta.