Teemestarin kirja - Emmi Itäranta

Tämä kirja kuuluu kanssa siihen kategoriaan, josta olen kuullut paljon hyvää mutta jota en ole jostain syystä vielä lukenut. Nytpä olen, ja en taaskaan pettynyt. Teemestarin kirja on vavahduttava, kammottava ja myös yllättävän rauhallinen kerronnaltaan. Jotenkin olisin odottanut paisuttelua ja hosumista, mutta sainkin rauhanomaista kerrontaa, joka on hidasta olematta kuitenkaan hidasta.

Noria on 17-vuotias teemestarin tytär, tuleva teemestari itsekin. Hänen maailmansa on kovin erilainen kuin se, mihin olemme tottuneet. Noria asuu Suomen lapissa, talvia ei ole. Lunta ei ole, makea vesi on loppumassa ja uusi yhteiskuntajärjestelmä valvoo viimeisiä vesivaroja asein ja tarkoin laein. Ne, jotka yrittävät kaivaa itselleen omia vesijohtoja, joutuvat vesirikollisuudesta kotiarestiin, ja  kuolemantuomiokin on mahdollinen, jos rike on tarpeeksi vakava.
Suurin osa maapallosta on asuinkelvotonta, historiassa on tyhjä kohta meidän maailmamme ja Norian maailman välissä, meidän maailmastamme muistuttaa enää roskat kaatopaikoilla, esimerkiksi vanhan maailman muovi, jonka sanotaan olevan kestävämpää kuin Norian maailman muovi.

Joka tapauksessa, Noriasta tulee teemestari. Hänen isällään on suuri salaisuus, tunturissa oleva salainen lähde, josta tulee ylimääräistä, laitointa vettä suoraan Norian kotiin. Tämän lähteen takia heidän teensä sanotaan olevan niin hyvää, ja pian armeijan upseerit, heidän teevieraansa, kiinnostuvat asiasta.
Norian paras kaveri, Senja, on kiinnostunut erilaisista keksinnöistä. Kaksikko löytää kaatopaikalta vanhoja kasetteja, joista paljastuu hämärältä vuosisadalta tärkeää tietoa, että osa pilaantuneista maista ei olekaan niin pilattuja kuin mitä yhteiskunta antaa uskoa. Sen takia Noria ja Senja alkavat vähitellen suunnitella karkaavansa katsomaan tätä uutta tuntematonta maata, jossa nauhojen väittämän mukaan on vielä juomakelpoista vettä, jota armeija ei hallitse.
Noria kuitenkin kertoo Senjalle perheensä lähteestä, mutta he jäävät kiinni, ja pian koko kylä on ruinaamassa Norialta vettä. Noria joutuu suurempaan vesirikokseen kuin oletti, mutta yrittää silti auttaa ja jakaa silti vettään kyläläisille, jotka saattaisivat muuten kuolla janoon.
Kuitenkin armeija saa vihiä tästä kaikesta ja pian vesirikollisuuden sininen ympyrä koristaa Norian talon ovea.

Kirja oli varsin vavahduttava, sillä kaikki tämä voisi periaatteessa olla mahdollista. Tulevaisuudenkuva on synkkä mutta täynnä pieniä onnen siruja, jotka voivat kuitenkin repiä kaiken rikki sattuessaan väärään hetkeen ja väärään käteen.

Norian hahmo on hyvin rakennettu, inhimillinen hahmo, joka yrittää parhaansa ja yrittää auttaa kaikkia vaikka tietää sen seuraukset.Itse kuitenkin pidin eniten Senjasta, sillä hän oli jotenkin enemmän samaistuttava hahmo kuin Noria, joka tuntui hieman etäiseltä koko kirjan ajan. Senja vaikutti ehkä jotenkin enemmän elossa olevalta, hänellä oli tavallaan enemmän sisua ja enemmän taistelutahtoa, vaikka hänen lähtökohtansa olivat paljon huonommat kuin Norialla.

Pidin kirjasta ja sen vainoavasta otteesta; lukijan on pakko saada tietää kuinka tarina loppuu. Jännitettä kasataan hitaasti lisää, kunnes Noria on suuremmissa vaikeuksissa kuin uskoikaan ja lukija liian syvällä tarinassa lopettaakseen ennen viimeistä sivua.

★★★★

Tie - Cormac McCarthy

Kuulin tästä kirjasta paljon hyvää, joten poimin sen käsiini lievästi sattumalta. Osittain niiden hyvien huhujen perusteella. En pettynyt.

Tie kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista tai maailmasta, jossa kaikki on tuhoutunut jonkin takia. Tietoa mistään ei ole, isä ja poika vaeltavat pohjoisesta etelään talven tieltä eloonjäämisvaiston ajamina.
Kaikkialla on tuhkaa ja mikään ei kasva, huhujen mukaan kaikki käy yhä pimeämmäksi kunnes maa suistuu uuteen jääkauteen.Ydinsodan mahdollisuutta vilautetaan kerran, mutta käytännössä syy siihen, miksi maailma on tuhoutunut, on sivuseikka.
Tärkeintä on se, kuinka nopeasti ihmiskunta suistuu kaaokseen ja barbariaan kun yhteiskuntien ja sivistyksen verkko lakkaa olemasta. Kaikenlainen ihmisen pahuus rehottaa, isä ja poika yrittävät selvitä seuraavaan päivään ja etelää kohti, paeten kaikkea ja muita eloonjääneitä.

Vähäeleinen kerronta, monotoninen kuvaus kaikenpeittävästä tuhkasta ja kuolleista metsistä, palaneista ihmisistä, sulaneista teistä ja murhista jättävät lukijan hieman epätietoiseen karmivuuden tilaan. Pääosassa on hiljainen ja savunharmaa maailma, tie, isä ja poika. Eläimiä ei ole. Kasveja ei ole. Selitystä tai järkeä ei ole. Aina välillä sataa, mutta se ei nostata maasta kasveja, ei huuhdo maisemaa puhtaaksi.
Maailma on siis tullut loppuunsa, suurin osa kaikesta elämästä on lakannut. Isä miettii usein koko touhun järjettömyyttä, miksi elää jos ei ole mitään syytä siihen, ei mitään muuta tarkoitusta kuin tahto selvitä vielä yksi päivä, vielä vähän etelämmäksi.
Poika taas on syntynyt tähän kuolevaan maailmaan ja ei osaa edes kaivata mitään, sillä hänelle mitään ei ole. Hänen maailmansa muodostuu kammottavista kauhunhetkistä, luottamuksesta isään ja hengissä pysymisestä.

Turhaa kenties sanoa, mutta tämä kirja on ehkä ahdistavin jonka olen lukenut. Jatkuvat kuolleen maan ja murhien kuvaukset turruttavat pään tavalla, jota on hankala kuvailla. Lukija saattaa katsoa ulos ja miettiä, kuinka helposti kaikki voisi kadota. Dystopioiden kauhein osa on se, että ne voisivat olla totta, niistä voisi tulla totta.
Itseäni kammotti eniten kuitenkin kuolleen luonnon kuvaus. Se, että tässä kirjassa merikin on harmaa ja tyhjä, lintuja ei ole, aurinko tuhkan takana ja ei ole " mitään syytä katsoa taivaalle", ei mitään syytä laittaa toivoaan uuteen auringonnousuun, tähytä elämän tarkoitusta korkeuksista.

Mietin myös sitä, miten itse suhtautuisin tämänkaltaiseen tilanteeseen. Vastaus on melko selvä, ilman taidetta ja ilman luonnon kauneutta, ilman ystäviä ja musiikkia, ilman kirjoittamista minun olisi aika turhaa olla olemassa. Elämisen turhuus korostuu kirjassa; elämä on hauras, mieletön, aika ajoin lahja vailla tarkoitusta.
Aina ajoittain kirja väläyttää toivon ja uuden elämän pienoista mahdollisuutta. Mainitaan, että levä ja ravut ovat elossa, hieman elossa, eivät kukoista, mutta elossa. Joitakin ihmisiä on jäljellä, kenties he voisivat joskus rakentaa uuden yhteiskunnan. Aina välillä kaksikko kohtaa hyviä ihmisiä, mutta nämä kohtaamiset ovat harvassa ja pääosin keneenkään ei voi luottaa.

Itselleni ainakin jäi kirjasta sellainen olo, että kirjan maailma on tuhoon tuomittu. Ihmiset lakkaavat olemasta, kenties se on hyväkin asia. Kaikki on tuhoutunut liian perusteellisesti että elämä palaisi maalle pitkään aikaan.
Ehkä ravut ainoina selviäjinä perivät tuhkaisen ja kolkon maan ja hiljaisen ja syvän meren.

★★★★

Down to the Bone - Justina Robson

Tässä se vihdoin on. Quantum Gravity -sarjan viides ja viimeinen osa.
Käytännössä juuri sitä kultaa mitä odotinkin sen olevan.

Viimeinen osa Lila Blackin uskomattomia seikkailuja, mukana Zal, Teaszle ja kaikki muut rakkaat hahmot. Oli aikamoisen haikeaa lukea viimeinen osa, kun tiesi että lisää ei ole tulossa.
Maailma on siis hajoamassa kappaleiksi ja maailmat itsessään ovat lomittumassa. Lila kokee maailmanlopun estämisen omaksi velvollisuudekseen, joten eipä aikaakaan kun hän on jälleen toiminnan keskipisteessä.

Jostain pimeästä, tiedon rajoilta nousee kolme nimetöntä tuhoavaa voimaa. Jokin, jonka vanha taika on sitonut paikoilleen kymmeniksi tai sadoiksi tuhansiksi vuosiksi, on nyt päässyt vapaaksi. Ne, jotka ovat vanhat taiat tehneet, ovat joko tuhoutuneet tai tavoittamattomissa. Näin ollen vastuu maailmasta kaatuu jälleen kerran Lilan harteille.

En kerro tässä enempää juonesta, sillä muuten täällä hyppii jälleen lukukokemuksen ilkeästi pilaavia spoilereita.

Riittänee kun sanoin, että lupaukset viimeisen osan täydestä eeppisyydestä toteutuivat aika hienoilla tavoilla. Jälleen kerran luvassa oli hämmentäviä juonenkäänteitä, jotka eivät kuitenkaan luisuneet epäuskottavuuden puolelle. Lilan hahmo oli yhtä ihana ja vahvatahtoinen kuin aina ennenkin, ja hänestä kasvoi ehkä vielä vahvempi kirjan loppua kohden.
Muut hahmot, kuten iki-ihana Zal, jäivät Lilan varjoon, mikä ei välttämättä ole huono asia. Tämä kirjasarja oli alunperinkin Lilan tarina, joten pidin siitä, että Lila myös sai itse suurimman osan kunniasta itselleen viimeisessä osassa. (En erityisemmin pitänyt Teazlen hahmosta, hän oli jotenkin ärsyttävän ylimielinen, joten siksi oli kiva että Lila oli pääosassa. )

Kirja iskee lopetuksellaan kirjaimellisesti luuhun asti, sillä Robsonin tutuksitulleella tyylillä, joka saa lukijan vollottamaan ja virnistelemään. Lila on vain aivan mahtava hahmo, olen sanonut sen jo vaikka kuinka monta kertaa, mutta sanoin vielä kerran. Ehkä pitäisi perustaa jokin fanikerho Lilalle, kenties.
Kuitenkin,  kirjassa on havaittavissa ehkä hieman hosuneen kirjoittamisen jäljet. Pieniä yksityiskohtia jää puuttumaan ja lukija joutuu pohtimaan nopeaa tapahtumaketjua monta kertaa, ennen kuin siitä pääsee ymmärrykseen. Aikaisemmissa osissa ei vastaavaa ongelmaa ollut, joten ei erityisemmin haitannut. Hienosti punottu juoni korvasi ajoittaisia ymmärtämisen vaikeuden hetkiä.

Kokonaisuutena Quantum Gravity oli varsin vaikuttava. Ensimmäistä kirjaa lukiessa en voinut aavistellakaan millaisiin tunneryöpytyksiin joutuisin tällä viisiosaisella kirjamatkalla. Sen kruununjalokiviä ovat ehdottomasti kolmas ja neljäs osa ja tietenkin viidennen osan loppu. Paranee loppuaan kohti, nostan hattua ja annan viisi tähteäni, vähempi ei riitä.

★★★★★