perjantai 28. huhtikuuta 2017

Paljain jaloin - Laura Save

Tämän kirjan piti olla pikkuinen söpö välipala, mutta se paljastuikin yhdeksi niistä melko raskaista ja ahdistavistakin kirjoista. Sinänsä tämä ei ole mikään huono asia, sillä pidin kirjasta ja tavallaan myös sen rankasta aiheesta. Osittain valitsin kirjan vain siksi, että siinä sanottiin olevan Laura ja Sofia -niminen aviopari sekä heidän lapsensa.

Joka tapauksessa kirja käsittelee siis näiden kahden naisen suhdetta tilanteessa, jossa Lauralla todetaan vakava syöpä. Tämä tapahtuu melkein ensimmäisellä sivulla. Sen jälkeen koko loppukirja kertoo siitä, kuinka pari yrittää selvitä muuttuneesta elämästään: Laura selvitä syövästään ja Sofia yksinään arjen pyörittämisestä, sillä Laura on visusti sairaalassa hoidoissa.

Ensin Laura on aivan paniikissa syövästään ja vaipuu kauhun suohon, mutta vähitellen hän alkaa nähdä pieniä hyviä asioita, jolloin kirjaan syntyy kaivattua valoa. Kirja oli ehdottomasti kultaa niiltä osin, jossa kuvattiin parin suhtautumista uuteen ja ahdistavaan tilanteeseen, he joutuvat miettimään kaikki arvonsa ja ajattelutapansa uudelleen ja sitten jatkamaan elämäänsä. Syöpä on kuitenkin jatkuvasti läsnä, se on melkein kirjan hahmoista tärkein, sillä sillä on niin suuri vaikutus kaikkien muiden hahmojen toimintaan ja olemassaoloon.

Pidin kirjasta, vaikka se ahdistikin minua hiukan. Ajatus siitä, että itse olisin vuosi sitten mennyt naimisiin ja sitten sairastuisin syöpään, on melko kammottava. Lisää ahdistusta tuo se, että kirjan kirjoittaja kuoli syöpään itse vähän ennen kirjansa julkaisua. Osittain tuntui, että kirja on vähän liiankin realistinen, mikä osaltaan teki siitä vieläkin vaikuttavamman.

Lopun kiitokset jättävät lukijan pohtimaan sitä, miten paljon kirjasta todella onkaan fiktiivistä ja kuinka suuri osa on katkeraa oikeaa maailmaa ja sen kohtaloita. Tämän kyseinen viimeinen sivu tekee kirjasta erityisen ajatuksia vainoavan, sillä se tulee tavallaan liian lähelle omaa ihoa pysyäkseen kansien välissä. Se on liikaa totta.

★★★★



keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Lastani et tapaa - Marja Toivio

Olin kuullut tästä kirjasta paljon hyvää, mutta ikäväkseni voin todeta, että kirja itsessään ei ainakaan minulle ollut mikään "varsinainen tapaus". Kuitenkin luin sen loppuun asti, jonka takia se ei kuitenkaan ole huono. Ihan kelvollinen välipala.

Kirja kertoo asianajaja Katariina Elosalosta ja hänen työkavereistaan sekä Katariinan asiakkaista Veerasta ja tämän äidistä Sinistä. Katariina yrittää hoitaa työnsä kunnialla, mutta häntä vainoaa outo kirjeiden ja sähköpostien lähettelijä, joka uhkailee häntä. Hahmot ovat aavistuksen karikatyyrisiä, mutta se ei ainakaan minua haitannut.

Joka tapauksessa Sini kertoo Katariinalle haluavansa että Sinin aviomies ei tapaa lapsiaan enää koskaan, koska perheessä on ollut Sinin mukaan väkivaltaa. Veerakin pyytää "oikeutta äidille ja rangaistusta isälle". Katariina kuitenkin huomaa pian, että juttu on monimutkaisempi kuin mitä hän ensinäkemältä kuvitteli. Lisäksi Veera herättää Katariinan miettimään omaa samankaltaista nuoruuttaan, ja tämän takia pyrkii auttamaan Veeraa eteenpäin elämässään.

Kirjan teemoja ovat selvästikin huoltajuuskiistat, mutta niiden lisäksi pohditaan myös oikeudenmukaisuuden ja ehkä hieman myös työn ja muun elämän välistä suhdetta. Pidin siitä, että koko kirja ei tapahtunut asianajotoimistossa, koska toimiston keskinäiset valtataistelut ja juoruilut olivat minusta ehkä hieman tylsähköä luettavaa. Joka tapauksessa tästä tuli hyvin esille Katariinan osittainen kyllästyminen työhönsä, johon vain alati vaihtuvat asiakkaat tuovat jotain muutosta. Kuitenkin jutut ovat hyvin samankaltaisia, ja useasti Katariina viittaakin niihin sanomalla jotain epämääräistä niistä ainaisista pahoinpitelyistä ja suhdesotkuista.

Koska asianajajien maailma on minulle vieras, en saanut kirjasta niin paljon irti mitä alaa paremmin tunteva taatusti voisi.Välillä jatkuva työpaikan alkavien kiistojen ja siellä alkunsa saaneiden seksisuhteiden ruotiminen alkoi puuduttaa, mutta sitten Veera ilmestyi taas paikalle ja teksti muuttui vallan mielenkiintoiseksi.

Veera onkin kirjan parasta antia, kirjan valopilkku. Hän on tavallaan päähenkilö, vaikka ei suuressa osassa kirjaa olekaan. Itse ainakin pidin hänen hahmostaan eniten. Varsinkin Veeran päiväkirja -osuudet antoivat kirjalle syvyyttä.

Pidin kirjasta, mutta mieleen se ei sinänsä jäänyt. Se on ehkä liian saarnaava, tai sitten asianajien maailma on vain liian kaukana omasta elämästäni, jotta voisin tuomita tämän kirjan järkevämmin. Ihan hyvää viihdettä joka tapauksessa. Kirja toimii kevyenä välipalana, joka kylläkin Ishiguron jälkeen oli melko kaivattua.

★★½



maanantai 3. huhtikuuta 2017

Ole luonani aina - Kazuo Ishiguro


Nappasin tämän kirjan melkeinpä valitsematta kirjaston hyllystä. Tällä kertaa sattuma johti minut todellisen herkkupalan äärelle, sillä tämä on ehkä tämän hetken paras lukemani kirja. Tietenkin tämä on melko synkkä tapaus, mutta herkkupala silti. Katkera sellainen.

Kathy on elänyt koko elämänsä sisäoppilaitoksessa, jossa oppilaita valvotaan hyvin tarkkaan. Erityisesti heidän fyysiseen terveyteensä ja luovuuden harjoittamiseen kiinnitetään paljon huomiota. Englannin maaseudulla sijaitsevassa laitoksessa kaikki tuntuu olevan hyvin. Jossain vaiheessa lukija alkaa ihmetellä, miksei lasten vanhempia mainita missään vaiheessa, puhutaan vain kasvattajista. Ainakin itse koin tämän hieman oudoksi, kunnes kirja paljasti salaisuutensa ja tähänkin löytyi vastaus.

Vähitellen kova kohtalo alkaa saavuttaa Kathya ja hänen ystäviään Ruthia ja Tommya. En nyt halua spoilata yhtään mitään, mutta se on todellakin yönmusta kohtalo joka heitä alkaa lähennellä. Vähitellen maalaisidylli alkaa särkyä kohtalon ja onnellisuuden etsimisen ristipaineessa. Kathy myös muistelee lapsuuttaan ja suurin osa kirjasta onkin hänen mietintöjään ja kaipaustaan lapsuuteen. Silloin kaikki oli ainakin vielä näennäisesti hyvin, mutta hän ei kuitenkaan muistoissaan paljasta kohtaloaan, vaikka se häilyy 31-vuotiaan Kathyn pään päällä kuin hirttosilmukka. Kun totuus lopulta paljastuu, ainakin minä tunsin suurta raivoa heidän kohtaloaan kohtaan, sillä se vain tuntui jotenkin niin epäreilulta.

Kirja on jaettu kolmeen osioon, josta ensimmäinen osa on kepeää kukkaketoelämää lapsuudessa, mutta synkkyys alkaa hiipiä mukaan toisessa osiossa. Kolmas osio on sen sijaan puhdasta kiteytettyä epätoivoa ja hahmojen yritystä taistella sitä vastaan. Tavallaan pidin tästä jaosta, asteittaisesta laskeutumisesta kuilun pohjalle. Kolmas osa osoitti, että kuilun pohjalta pääsee vielä alemmas, kaivurit ja lapiot esiin ja eikun vain tunnelia kaivamaan, pohjaa kohti lopullista syvää pistettä.

Ehkä ei ole mitenkään jäänyt epäselväksi että pidin tästäkin tapauksesta, vaikka se olikin melko katkera pala. Luin kaikki melkein neljäsataa sivua kerralla, ensin idylli veti puoleensa ja sen jälkeen vimmainen halu tietää. Lopulta ei välttämättä halunnut enää tietää yhtään mitään tästä kohtalon uhkasta, mutta sitä vain jotenkin jäi niin koukkuun, että lukemista ei voinut ainakaan lopettaa.  Viisi tähteä ja käpertyminen nurkkaan elämän menoa miettimään. Kirjan loppu tuntuu vähän samalta kuin putoaisi korkealta ja ei saisi hetkeen ollenkaan henkeä. Isku palleaan ja sitä rataa.

★★★★★