Kärpästen herra - William Golding

Takaisin klassikoiden pariin.

Kärpästen herra kuvaa sitä, kuinka hienoinen sivistys katoaa välittömästi ja jonkinlainen raivotila ottaa vallan. Alussa asuttamattomalle saarelle päätyy lentokoneen pudotessa joukko koulupoikia sekä yksi poikakuoro. Yksikään aikuinen ei selviä. Vanhimmat pojat ovat arviolta neljäntoista, jos sitäkään. Muodostuu kaksi kilpailevaa ryhmää, metsästäjiksi itseään kutsuvat kuoron pojat, johtajanaan Jack, ja muiden poikien joukko, jota johtaa Ralph. Nämä kaksi ryhmää elävät ensin sopusoinnussa keskenään, metsästäjien tappaessa saarella asuvia villisikoja ruoaksi ja toisen ryhmän pitäessä merkkitulta yllä ohikulkevan laivan varalta.

Kuitenkin hyvin pian poikien keskuudessa alkaa elää huhu Pedosta, joka vaanii jossakin nurkissa ja hämärässä metsässä. Pian vainoharhaisuus suistaa kaiken raiteiltaan ja englantilaiset koulupojat ovat toistensa kurkuissa. Ralph yrittää pitää järjestystä yllä luomalla erilaisia sääntöjä, mutta Jackin joukkio päättää ryhtyä elää nykyhetkessä ja unohtaa pelastustoiveet, jolloin he lähinnä kiihottavat toisiaan silmittömään raivoon kaikkea mahdollista vastaan.

Kaiken tämän takana metsässä, meressä ja ilmassa vaanii Peto, tuo mystinen Kärpästen herra, joka ilmestyy kerran yhdelle pojista. Ralphin johtama poikajoukko ajautuu sekasortoon siksi, että he pelkäävät liikaa Petoa ja Jackia ja alkavat epäillä toisiaan kaikesta mahdollisesta ja luistaa Ralphin antamista määräyksistä esimerkiksi rakentaa majoja. Jackin osasto pelkää myös Petoa, mutta käyttää sitä oikeutuksena kaikenlaiselle julmuuksientäyteisellä örvellykselle.

Kirja on hyvä muistutus siitä, että jokaisen ihmisen sisimmässä asuu vaisto, joka vaatii tappamaan ja muodostamaan aina vain tiiviimpiä yksiköitä, että jokainen ihminen on sisimmässään ainakin hieman paha. Tämän takia Peto tuntuu olevan jonkinlainen poikien pelkäämä asia heissä itsessään, jonka he vain kuvittelevat joksikin olennoksi.

Itse olin sinänsä kyllästymässä koko ajan siihen, että poikajoukko keskittyy koko ajan epäoleellisiin seikkoihin ja nauraa toisten vastoinkäymisille sekä kiusaavat toisiaan minkä kerkeävät, välillä hengiltä. Lisäksi ärsytti se, että poikien outoa käytöstä verrattiin jatkuvasti "alkuasukkaisiin" tai "villeihin", ikään kuin mikään alkuperäisheimo sietäisi moista käytöstä.

Sitten se, mistä pidin eniten: pienet täydelliset robinsoncrusoenalut tappavat toisiaan ja luisuvat hitaasti mutta varmasti järjiltään, vaikka ovatkin kuinka englantilaisia ja sivistyneitä tahansa. Periaatteessa koko kirjaa voi lukea erittäin mustana ironiana koskien kaiken maailman "valkoinen mies selviää ja kukoistaa yksin autiolla saarella" -tarinoita. Pidin siitä, ja erittäin paljon. Valkoinen heteropoika sortuu julmuuksiin ja oman pelkonsa uhriksi kerta toisensa jälkeen koko kirjan ajan, ja muistuttaa lukijaa siitä, että Peto toden totta tulee ihmisen sisimmästä.

★★★★

Peltirumpu - Günter Grass

Yliopiston ja kirjallisuuden opintojen alkamisesta johtuen tämäkin postaus sai luvan odottaa vähän yli puoli vuotta, itse asiassa melkein yhdeksän kuukautta. Hupsista keikkaa, mutta on jotenkin ollut turhan tuntuista kaiken kirjallisuusopiskelun ja kirjoituksen jälkeenkin kirjoittaa tänne jotakin, mutta ehkä nyt toisen vuoden opiskelujen alkaessa olisi aika ryhdistäytyä.
Mitäpä muuta sanottavaa olisi kuin että mennäänpä suoraan asiaan ja lopetetaan tämä jaaritus.


Peltirumpu kertoo tarinan Oskarista ja tämän peltirummusta, jota päähenkilö raahaa joka ikiseen paikkaan ja hetkeen. Tapahtumat pyörivät Saksassa ennen ja jälkeen toista maailmansotaa, pienessä Danzigin kaupungissa ja tämän jälkeen useissa muissakin kaupungeissa. Tarina harhailee myös kertomaan Oskarin vanhempien ja isovanhempien elämästä, sekä useita "minikertomuksia" esimerkiksi eräästä laivan keulakuvasta on upotettu mukaan kirjaan.

Kirjan tyyli on erittäin rönsyilevä, Oskarin itse kertoma tarina, jossa kertojina vuorottelevat Oskar aikuisena mielisairaalassa, jossa tämä kirjoittaa tarinaa itsestään ja elämänvaiheistaan, sekä elämäntarinoita kuvailevan "nuoren Oskarin" kertomat kohdat. Tämän huomaa lähinnä siitä, että jokainen luku alkaa hän-kertojalla ja tyylillisesti varsin tavallisena kerrontana, kunnes luvun loppua kohden siirrytään yhtäkkiä minäkertojaan ja rönsyilevään, maagisen realismin kaltaiseen kerrontaan, joka tuntuu venyttävän arkijärjen rajoja minkä kerkeää. Tämä jälkimmäinen kerrontatyyli on varsin surrealistista ja Oskarin omien assosiaatioiden varassa hyppivää, joten ajoittain joutuu hidastamaan lukutahtia pysyäkseen kärryillä siitä, mitä oikein tapahtuu.

Kirjan juoni on periaatteessa varsin yksinkertainen: Oskar kasvaa vähitellen vanhemmaksi mutta pysyy ruumiiltaan yhä noin kolmevuotiaan pojan kokoisena, samalla kun maailma sekoaa yhä enemmän toisen maailmansodan pyörityksessä ja jälkipyykissä. Oskar kuitenkin kertoo tarinaa siten, että historia on sivuasemassa ja enemmän merkitystä on esimerkiksi Oskarin äidin elämänvaiheiden kertomisella ja jatkuvalla kuvauksella lapsi-Jeesuksen ja Oskarin itsensä välillä.

Joka väliin tungetaan rummuttamista, jolla on Oskarin mukaan jonkinlainen kyky saada kuuntelijat pauloihinsa ja lisäksi esimerkiksi kertoa tarinoita tai kyky käydä keskustelua Oskarin itsensä kanssa. Hetkinä, jona Oskar ei itse puhu, rumpu todellakin puhuu, ja assosiaatiot hyppivät toistensa yli ja ali kuin sekava rumpurytmi. Se tuntuu olevan kirjan nimen merkitys, se hyppii ihan miten sattuu asiasta toiseen mutta samalla ammentaa jostakin paljon kammottavammasta kuin kolmevuotiaasta rumpalipojasta: Saksasta toisen maailmansodan aikaan ja tämän trauman käsittelystä.

Kirjan tyyli on myös inhorealistinen, ja tästä voisi varoittaa siksi, että osa varsin kammottavista kuvauksista kuolleista ihmisistä ja ankeriaita kuhisevista hevosenpäistä ei nyt välttämättä ollut mitään miellyttävää luettavaa. Tuntuu, että näillä kuvauksilla Grass yrittää purkaa omaa traumaansa saksalaisena SS-joukkojen sotilaana, tai ainakin tämänkaltaisen aavistuksen sain lukiessani.

Oskar on henkilönä varsin samaistumista vastustava ja lisäksi ärsyttävän seksistinen. Jatkuva sairaanhoitajattarista hekumoiminen ja seksuaalissävytteinen paasaus alkavat käydä hermoille jo ensimmäisten parinsadan sivun aikana, mutta tähän kyllästyy lopullisesti kirjan lähes kuudensadanviidenkymmenen sivun aikana. Lopulta koko Oskarin tyyli puhua naisista ja naisruumiista alkaa etoa, niinkin paljon että teki mieli heittää kirja nurkkaan ja siirtyä johonkin vähemmän seksistisiä ja miehen ylivaltaista katsetta naiseen huutavaan kirjaan. Siitä siis ehdottomasti risuja. Oskarin koko hahmo on kirjan suurin risu, mutta tietysti tämä on myös tavallaan vahvuus, on sinänsä kiinnostavaa lukea kirjaa, jonka päähenkilö on niin vastemielinen kuin kolmevuotiaan kroppansa haaroja räpläävä henkisesti viisitoistavuotias Oskar. Yök sentään.

Sen tähden muuten kuvailultaan ja oivaltavalta historiankerronnaltaan hyvä kirja saa vain kolme pistettä, voisin antaa kaksikin mutta aiemmin mainitut assosiaatiot ovat niin mielenkiintoisen herkullista luettavaa, että jonkinlaista tunnustusta kirjalle on annettava. Kirja on rasittava, ärsyttävä ja tunteita herättävä. Ihan hyvä että se tarvitsee lukea vain kerran, mutta samalla sen jatkuvassa provosoinnissa on jotakin hyvin hykerryttävää.

★★★

Nainen junassa - Paula Hawkins

Tätä kirjaa on hypetetty paljon ja itse olen vähän (melkein vuoden) jäljessä  tämän arvostelun suhteen, mutta mitäkö väliä sillä. Pidin kirjasta paljon, sen päähenkilö oli sopivan ihmismäinen ja epätäydellinen, erilainen kuin yleensä rikosromaanin täydelliset aivosolu- tai pyssysankarit. Tarina oli kivan sotkuinen, en olisi arvannut lopputulosta ilman kirjan lukemista loppuun.

Kirjassa alkoholisoitunut, eronnut ja työttömäksi jäänyt nainen, Rachel, matkustaa junalla "töihin" Lontooseen päivittäin huijatakseen kämppäkaveriaan. Matkan varrella hän tarkkailee entisen kotikatunsa täydellistä paria, hän on ristinyt parin Jasoniksi ja Jilliksi. Kaikki sujuu samoin päivästä toiseen kunnes Jill katoaa jäljettömiin, jonka seurauksena Rachel haluaa selvittää mitä Jillille ja unelmaparille on tapahtunut.

Tarina on hyvin monivivahteinen ja sisältää melko erilaista ainesta. On tavallista dekkaria, chick-litiä, ihmiskohtaloiden kuvausta sekä yhteiskunnan lievää kritiikkiä. Se on hyvä, koska aika ei todellakaan käy pitkäksi tätä kirjaa lukiessa, joka sivulla tuntuu odottavan jokin uusi yllätys tai käänne. Myös se, että Rachel ei kykene muistamaan tiettyjä tarinan selviämisen kannalta oleellisia asioita, tuo oman vivahteensa tarinaan.
Loppuratkaisu yllättää taatusti, koska kerrankin kirjan "pahis" on joku, jonka ensisilmäyksellä vain jättää huomiotta. Tästä myös pisteitä Hawkinsille.

Rachel on sympaattinen hahmo, vaikka välillä humalapäissään tekeekin typeryyksiä tai sitten vain unohtaa asioita ja jättää lukijan täyden kysymysmerkin valtaan. Ehkä osa sympatiasta sataakin juuri siksi että päähenkilö ei ole mikään ihanne-ihminen, mutta silti parhaansa yrittävä elävä olento. Jill/Megan on myös kirjan parasta antia, sillä hänen mielenliikkeitään on kuvattu hyvin, samoin kuin tukahduttavaa vapauden ja muutoksen kaipuuta.

★★★★