Humiseva harju - Emily Brontë

Olen lukenut tämän kirjan joskus aikoja sitten, mutta se taisi jäädä silloin kesken. Joten päätin yrittää uudestaan. En sinänsä pettynyt, mutta hahmojen sukupolvien yli jatkuva kauna toisiaan kohtaan tuntui ärsyttävältä, niitä kuuluisia"välittäkää nyt hemmetti toisistanne" - hetkiä oli hyvin paljon luku-urakan aikana.

Kirjan alkuasetelma on varsin mielenkiintoinen. Humisevan Harjun kartanoon saapuva uusi vuokralainen järkyttyy tylystä vastaanotosta, ja alkaa kuunnella Harjun entisen taloudenhoitajan kertomusta sen asukkaiden historiasta. Kartanoon on otettu ottopoika, joka on nimetty Heatcliffiksi. Ottopojan ja kartanon tyttären, Catherinen, välille syntyy ystävyys, jolla on mahdollisuuksia kehittyä rakkaudeksi. Tästä Catherinen veli taas ei pidä ollenkaan.
 Catherine menee naimisiin naapuritalon pojan kanssa, ja Heatcliff vannoo kostoa. Hän viettelee Catherinen uuden aviomiehen siskon ja saattaa tämän raskaaksi ja sitten hylkää hänet. Lapsi otetaan Heatcliffin huomaan, ja monia vuosia myöhemmin Catherinen tytär ja Heatcliffin poika tutustuvat toisiinsa.

Tästä kehittyy melkoinen soppa ja senlaatuinen kostonkierre, jossa ei tunnu olevan minkäänlaista järkeä. Kostaminen ja kauna vain jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat ja lisäksi aaveet alkavat pyöriä nurkissa. Nummilla pyörii sumua, syysmyrskyjä ja kostoretkillä hiippailevia ihmisiä. Goottilaista tunnelmaa parhaimmillaan, siis.

Pidin kirjasta, mutta Heatcliffin periksiantamaton raivo tuntuivat välillä jotenkin puuduttavilta. Tietysti Catherinessakin oli omat virheensä, mutta varsinkin Heatcliffin välillä todella kammottava käytös tuntui minusta jotenkin liian vastenmieliseltä. Luin silti urheasti kirjan loppuun, koska olin liian utelias sen loppuratkaisun suhteen.

Kerronta oli ihanan vanhanaikaisen rauhallista mutta silti täynnä vimmaa, joka miellytti minua suuresti. Tämän takia kirjan lukeminen ei ollut niin ikävää pakkopullaa kuin mitä se tähänastisen kuvauksen perusteella vaikuttaisi. Pidin myös synkästä tunnelmasta ja satunnaisesti ilmestyvistä aaveista, koska no.. synkkyys ja aaveet ja vanhat kartanot ja niiden äksyt omistajat nyt ovat kivoja juttuja kirjallisuudessa.
Tietysti jatkuvaa kostontarvetta on hyvä epäillä, mutta tämäntyyliseen kirjaan se sopii, sillä eihän nyt niin voi olla että kaiken synkkyyden keskellä kaikki kaunat haudattaisiinkin ja kummankin kartanon asukit siirtyisivät vuoroviikoin aina toisen olohuoneeseen teekutsuille.

★★★★

Antikrista - Amélie Nothomb

Antikrista kertoo Blance-nimisen tytön ja Kristan ystävyydestä. On alusta alkaenkin selvää, että Krista ei ole sitä mitä päältäpäin näyttäisi: hän kiusaa huomion-ja kaverienkipeää Blancea aina kuin silmä välttää. Blance ei kuitenkaan taistele vastaan, sillä hänelle on tärkeämpää kerrankin saada ystävä kuin saada kunnollinen ystävyys.
Lopulta Blance alkaa kuitenkin vähitellen kypsyä Kristan käytökseen, varsinkin, kun Krista onnistuu hurmaamaan lähestulkoon kaikki muut Blancen vanhemmista koulun muihin oppilaisiin, jolloin he eivät aavista Kristan todellista luonnetta ja täten lisäävät tytön ongelmien ja turhautumisen määrää. Blance itse alkaa kutsua Kristaa Antikristaksi, joka kyllä kuvaa hyvin tuota Kristaa.

Itse pidin kirjasta melko paljon, koska Kristan edesottamuksista oli hykerryttävä lukea. Varsinkin, kun tiedän tosielämän Kristojen käyttäytyvän melko samalla tavalla, niin siitäkin hatunnosto Amélien suuntaan. Krista on kuitenkin kuvattu melko leveällä siveltimellä, sillä hänen koko olemuksensa tuntuu kiinnittyvän ja muotoutuvan tuon kaksinaamaisuuden varaan. Mitään muuta sanottavaa hänen hahmollaan ei tunnu olevan. Tavallaan pidän tästä ratkaisusta, koska Kristan tyhjäpäisen kiusaajan rinnalla Blance vaikuttaa entistäkin puhtoisemmalta ja kiltiltä tytöltä.
Blance haluaisi vain kavereita ja siinä sivussa lukea kirjoja, mutta koska Krista tulee tähän tielle viemällä Blancelta kaiken elintilan hiljaisuudesta omaan huoneeseen, Blance oppii jotenkin elämään asian kanssa. Tässä kohdin lukijaa (tai ainakin minua) alkoi ärsyttää suunnattomasti. Se, että Blance vain alistuu tilanteeseensa eikä sano Kristalle mitään vastaan eikä edes yritä kertoa vanhemmilleen Kristan todellisesta luonnosta, tuntuu hieman epäuskottavalta.

Silti kirjan tilanne, epämääräinen alistava kaverisuhde, on todellisen kaltainen. Tuollaisia ystävyyssuhteita näkee lähestulkoon jokaisella yläasteella, jossa vain on luokan kuningattaria ja heitä suuresti ihailevia, mutta toisten kiusaamia henkilöitä. Tietenkään kaikkialla Antikristojen käytös ei mene yhtä pitkälle kuin tässä kirjassa, mutta samanlaista käytöstä löytää silti.
Antikrista on tavallaan myös hyvä kuvaus teini-ikäisestä psykopaattisesta henkilöstä. Krista valehtelee jatkuvasti saadakseen muilta haluamiaan asioita, pettää koko ajan, alistaa Blancea henkisesti ja muutenkin käytännössä omaa kaikki psykopatiaan yleensä liitettävät käytöksen ja luonteen piirteet. Siinä suhteessa kirja on hyvinkin onnistunut, sillä Krista on tavallaan entistä karmivampi hahmo, kun petosten ja valheiden lisäksi hänen päässään ei tunnu pyörivän yhtään mikään muu. Krista elää valehdellakseen ja valehtelee elääkseen.

Kaiken kaikkiaan kirja on melko nopeasti luettu tunnelmapala, joka onnistuu sekä viihdyttämään että nostattamaan useita ajatuksia esille lukijan päästä. Antikrista kuitenkin ajoittain sortuu yleistämisen kaltaisiin tilanteisiin, kuten Blancen lievästi hampaattomaan hahmoon. Tietenkin tämä asetelma kääntyy lopussa ympäri, mutta enpä spoilaa siitä yhtään enempää. Kirjassa on silti paljon enemmän hyvää ja oivaltavaa kuin satunnaisia kömmähdyksiä, joten suosittelen, todellakin.

  ★★★★

Vaikka vuoret järkkyisivät ~ Terhi Törmälehto

Odotin tätä kirjaa melko pitkään, varsinkin, kun se ei ollut käsissäni sillä sekunnilla kun Helsingin Sanomien arvostelu siitä ilmestyi. Ehkä olen sitten vain vähän kärsimätön... Joka tapauksessa Vaikka vuoret järkkyisivät on jälleen niitä kirjatapauksia, jotka muistaa pitkään ja tietää lukeneensa. Ensin kirjassa edetään varsin verkkaisesti, mutta loppua kohden tahti kiihtyy. Kerronta pysyy maalailevana, mutta uusia tiedonmuruja satelee lopulta kaatamalla. Ehdottomasti pidän tästä kehityssuunnasta: mennään kiihtyvällä vauhdilla kohti tuntematonta.

Kirjan päähenkilö, Elsa, seikkailee kahdella aikatasolla. Toisessa ollaan Kainuussa ja liu'utaan kohti helluntailaisuutta lukioikäisenä ja nykyhetkessä Bogotan kaduilla erkaannutaan vähitellen uskosta. Tämä ristiriita pitää kirjaa kasassa. Tietenkin siihen mahtuu kaikenlaisia poikahuolia, vanhempi-lapsi - suhteen horjumista ja useanlaista säätöä pimeillä kujilla, mutta kantava ajatus on Elsan liika kyseenalaistaminen. Ensin Elsa kyseenalaistaa oman perheensä arvot, mutta lopulta vuosien päästä ja kaukana kotoa alkaa myös kyselemään omilta uskonryhmänsä jäseniltä niitä vääriä kysymyksiä.

Lisäksi jotenkin ahdistavan kaunista oli Elsan kipuileminen poikien suhteen, sillä helluntailaisuus kieltää esimerkiksi tanssimisen ja seksin ennen avioliittoa. Elsa pyrkii olemaan täydellinen uskonsa normien mukaisesti, mutta samalla menettää lukioaikanaan jokaisen pojan, johon tutustuu. Pojilla kun tuntuu riittävän vientiä ja Elsan höperö ei uskalla uskonsa takia tarttua vihjeisiin, jolloin pojat muuttavat helpommille kalastelualueille.

Joka tapauksessa tässäkin näkyy suurta muutosta Elsan kasvaessa kohti aikuista naista Kolumbiassa. Se on tavallaan piristävää, tämä lukiotytön ja vaihto-oppilaan välinen eroavaisuus. Tavallaan tuntuu, kuin lukisi saman henkilön kertomusta eri maailmoissa, missä Elsasta olisi kaksi versiota, tavallaan samanlaisia mutta kuitenkin niin erilleen kasvaneita. Ehkä senkin takia tätä kirjaa voi pitää kasvukertomuksena.

Kirjan kansi voi ehkä antaa tästä kasvukertomuksesta joitain pieniä vinkkejä, hahmo on läpikuultava, mutta kuitenkin täynnä maisemaa ja taivasta. Ihan kuin naisen kuva olisi vain ihmisen muotoinen aukko, josta tausta näkyisi lävitse,tässä olisi vihje siihen, että Elsa on tavallaan täytettävissä millä tahansa, jotta hän hetken aikaa voisi olla vapaa epäilyksistään. Tavallaan kirjan nimen perusteella odotin jotakin todella dramaattista ja tummempaa kantta, mutta lopulta ehkä tämä hivenen melankolinen ja utuinen kuva sopii kirjan kerronnan tyyliin paremmin.

Pidin kirjasta, vaikka lukio-Elsa ärsyttikin paikoin. Onneksi aina seuraavassa luvussa oli piristävä aikuinen versio hahmosta, jolloin abiturientin sekoilut eivät tyystin jääneet vaille kontekstia. Tietenkin kaukokaipuun aiheuttavia kirjoja on hieman kuumottava lukea, koska tekee mieli ryhtyä varailemaan lentolippuja samalta istumalta. Pidin siitä, että tarina ei keskity esimerkiksi juonta kuljettaviin aineksiin niin paljon, tunnelmapaloja on kiva napsia siellä täällä kaiken muun tempoilun joukossa. Itse asiassa lopussa paljastuu, että useista haikean sinertävistä kappaleista muodostuu kokonainen tilkkutäkki, jonka vallitseva vari on juurikin tuo kannen sininen. Siinä liikutaan jo sellaisissa kauneuden tasoissa, että sieluun sattuu ja jotain menee takuulla rikki.

★★★★★