Frankenstein - Mary Shelley

Minun on pitänyt lukea tämä kirja todella monta kertaa, mutta jotenkin se on aina jäänyt kesken tai kirjastokasan pohjimmaiseksi. Sen takia oli mukavaa takertua siihen nyt ajan kanssa ja kaikessa rauhassa. Pidin kirjasta kylläkin, mutta Frankensteinin hieman ylimielinen hahmo ärsytti jotenkin alitajuisesti ja tämän takia hänen monologinsa tuntuivat välillä hieman puuduttavilta. Kuitenkin kirjan hyvät puolet ja suuri teema teki siitä hyvän lukukokemuksen.

Frankenstein on siis nuori mies, joka lähtee yliopistoon kotoaan. Hänellä on isä, kaksi veljeä ja sisar, joka ei kuitenkaan ole hänelle sukua. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan vielä pieni, ehkä siksi Frankenstein on niin kiinnostunut herättämään kuolleita henkiin ja luomaan elämän eliksiiriä, jonka avulla ihminen muuttuisi kuolemattomaksi. Äidin kuoleman takia sisar, Elizabeth, on tavallaan kirjan "äitihahmo" ymmärtäväisyydessään ja lempeydessään. Frankenstein itse omistautuu tieteille ja sen tähden hän ei kiinnitä perheeseensä erityisemmin huomiota, ennen kuin sitä kohtaa onnettomuus.

Frankenstein perehtyy elämän tutkimiseen ja ryhtyy vähitellen tekemään kokeita ruumiilla, yrittäen herättää sen henkiin uusilla taidoillaan. Lopulta hän kasaa kokoon luomuksen, joka muistuttaa ihmistä mutta on paljon pidempi ja kestävämpi oikeaa ihmistä. Luomus ei herätä Frankensteinissa muita tunteita kuin innostusta, kunnes hän saa herätettyä sen henkiin. Silloin hän tajuaa tekonsa ja pelästyy luomuksensa kammottavaa ulkonäköä ja vaipuu jonkinlaiseen kuumetautiin. Häntä parantamaan saapuu hänen hyvä ystävänsä Cerval, ja lopulta Frankenstein on tarpeeksi hyvässä kunnossa matkustaakseen kotiin salaisuutensa kanssa.

Pian kuitenkin William, Frankensteinin muutaman vuoden ikäinen pikkuveli, löydetään murhattuna. Justinelta, perheen palvelustytöltä, löytyy miniatyyrimaalaus, joka oli pojan mukana hänen kadotessaan. Justine viedään oikeuden eteen murhasta syytettynä Frankensteinin tietäessä oikean murhaajan, oman luomuksensa pahoissa töissä. Hän ei kuitenkaan uskalla kertoa kenellekään koska pelkää leimautuvansa hulluksi.

Tästä alkaa Frankensteinin kilpajuoksu luomustaan vastaan, etsintä joka kiertää lähes maailman ympäri epätoivoisen Viktorin jahdatessa oliota aikomuksenaan tuhota se ennen sen uusia hirmutöitä. Frankenstein päätyy Pohjoisnavan lähettyville ja sieltä laivaan, jossa on eräs tutkimusmatkailija. Hänelle Viktor uskoutuu ja kertoo koko tarinan luomuksestaan ja elämänsä vaiheista ja sen yhä synkemmäksi muuttuvasta kulusta. Synkkyydet kuuluvat juonipaljastuksiin, ja niitä en enempää viljele yleisen hyvän nimissä.

Pidin kirjasta ja sen suuresta sanomasta. Tietenkin "ihminen leikkii jumalaa" -ajatus tai oletus siitä, että ihminen muka olisi luonnon yläpuolella on aina ajankohtainen. Frankensteinin ongelmat johtuvat siitä, että hän kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa ilman seuraamuksia. Tämän takia koko hanke on tuomittu epäonnistumaan, sillä hän ei koskaan rakasta luomustaan kuin lastaan, vain pitää luomaansa olentoa vain jonkinlaisena uutena miehen kylkiluuna, jota saa tutkia miten tahtoo ja jolla ei ole omaa tahtoa, vaikka näin on.

Itse ainakin voisin nähdä tässä myös nykyään jonkinlaista sanomaa siitä, että ihmisen yhä kehittyvät luomukset esimerkiksi tekniikan saralla, ajattelevat bittiälykkyydet ja muut ovat kuitenkin edelleen ihmisen vastuun alaisia. Se, mitä saa ja mitä ei saa tehdä vaikka pystyisi on kirjan syvintä moraaliopetusta. Se, täytyykö luomuksista pitää huolta vaikka ne eivät olisikaan oletusten mukaisia on varsin syvällinen ajatus. Frankensteinin virhe on se, että hän ei ymmärrä luomukseensa kohdistuvaa moraalikysymystä, vaan nimittää sitä hirviöksi ja kammoaa sitä, jolloin olento kääntyy luojaansa ja koko maailmaa vastaan epätoivoissaan.

 Frankensteinin lievä ylimielisyys ja "väärinymmärretty nero" -asenne tuntui hieman ärsyttävältä, mutta lopulta Viktor herätti vain lievää sääliä hairahduksessaan ja siitä hänen päälleen kirouksen lailla patoutuvasta "synkästä kohtalosta" jonka Frankenstein uskoo langetetun päälleen syntymässä ja kaiken olleen vain johdatusta luomuksen jahtiin.
Olento on ehkä kiinnostavin hahmo kaikista, koska se tai hän on todella inhimillinen, mutta kuitenkin jää hylkiöksi ja ryhtyy siksi vihaamaan maailmaa ja tahtomaan sille pahaa, vaikka se sattuukin hänen moraaliinsa.
Muut hahmot jäävät jotenkin pieneen sivuosaan ja heillä tuntuu olevan vain muutama luonteenpiirre, joka ei muutu.

★★★★

Humiseva harju - Emily Brontë

Olen lukenut tämän kirjan joskus aikoja sitten, mutta se taisi jäädä silloin kesken. Joten päätin yrittää uudestaan. En sinänsä pettynyt, mutta hahmojen sukupolvien yli jatkuva kauna toisiaan kohtaan tuntui ärsyttävältä, niitä kuuluisia"välittäkää nyt hemmetti toisistanne" - hetkiä oli hyvin paljon luku-urakan aikana.

Kirjan alkuasetelma on varsin mielenkiintoinen. Humisevan Harjun kartanoon saapuva uusi vuokralainen järkyttyy tylystä vastaanotosta, ja alkaa kuunnella Harjun entisen taloudenhoitajan kertomusta sen asukkaiden historiasta. Kartanoon on otettu ottopoika, joka on nimetty Heatcliffiksi. Ottopojan ja kartanon tyttären, Catherinen, välille syntyy ystävyys, jolla on mahdollisuuksia kehittyä rakkaudeksi. Tästä Catherinen veli taas ei pidä ollenkaan.
 Catherine menee naimisiin naapuritalon pojan kanssa, ja Heatcliff vannoo kostoa. Hän viettelee Catherinen uuden aviomiehen siskon ja saattaa tämän raskaaksi ja sitten hylkää hänet. Lapsi otetaan Heatcliffin huomaan, ja monia vuosia myöhemmin Catherinen tytär ja Heatcliffin poika tutustuvat toisiinsa.

Tästä kehittyy melkoinen soppa ja senlaatuinen kostonkierre, jossa ei tunnu olevan minkäänlaista järkeä. Kostaminen ja kauna vain jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat ja lisäksi aaveet alkavat pyöriä nurkissa. Nummilla pyörii sumua, syysmyrskyjä ja kostoretkillä hiippailevia ihmisiä. Goottilaista tunnelmaa parhaimmillaan, siis.

Pidin kirjasta, mutta Heatcliffin periksiantamaton raivo tuntuivat välillä jotenkin puuduttavilta. Tietysti Catherinessakin oli omat virheensä, mutta varsinkin Heatcliffin välillä todella kammottava käytös tuntui minusta jotenkin liian vastenmieliseltä. Luin silti urheasti kirjan loppuun, koska olin liian utelias sen loppuratkaisun suhteen.

Kerronta oli ihanan vanhanaikaisen rauhallista mutta silti täynnä vimmaa, joka miellytti minua suuresti. Tämän takia kirjan lukeminen ei ollut niin ikävää pakkopullaa kuin mitä se tähänastisen kuvauksen perusteella vaikuttaisi. Pidin myös synkästä tunnelmasta ja satunnaisesti ilmestyvistä aaveista, koska no.. synkkyys ja aaveet ja vanhat kartanot ja niiden äksyt omistajat nyt ovat kivoja juttuja kirjallisuudessa.
Tietysti jatkuvaa kostontarvetta on hyvä epäillä, mutta tämäntyyliseen kirjaan se sopii, sillä eihän nyt niin voi olla että kaiken synkkyyden keskellä kaikki kaunat haudattaisiinkin ja kummankin kartanon asukit siirtyisivät vuoroviikoin aina toisen olohuoneeseen teekutsuille.

★★★★