Kazuo Ishiguro - Haudattu jättiläinen

Taas sitä mennään. Ishiguron kielellistä neroutta tuskin käy kieltäminen tässäkään vaiheessa, mutta siis juukelis puukelis, odotin jotakin ihan muuta. Eihän tässä voi muuta todeta kuin: "Congratulations. I played myself." Olo on nimittäin se että kyseinen kirjailija pelasi minua ja odotuksiani loppuratkaisusta kuin pahaista shakkinappulaa. Johdatti uskomaan että näinhän siinä varmaan käy ja sitten - äläpäs oleta yhtään mitään! Kaikki on juurikin niin synkkää mitä tuskin edes viitsin arvailla ja gootilta otukselta tämä on aikalaillakin paljon sanottu.

Kirjallisuuden melkein-kandia on aika hankala huijata uskomaan toivon ja muun vastaavan saavan palkintonsa loppuratkaisussa, ellei sitten satu olemaan, noh, Ishiguro. Hän nimittäin teki ihan saman "Ole luonani aina" kirjan kohdalla, ja oi voi, se jos jokin oli todellista herkkua. Varsinaista nannaa surkeiden loppujen ja lukijan täystyrmäyksen rakastajille, kuten minulle.

Haudattu jättiläinen on alkuasetelmaltaan lähes pelottavan yksinkertainen. Ollaan noin 500-luvun Britanniassa, jossa kaksi vanhaa kelttiä, Axl ja Beatrice, päättävät lähteä yhteisöstään löytääkseen poikansa, josta eivät muista mitään. Koko paikan ympärille on kietoutunut sumu, joka himmentää kaikkien muistot. Pari kuitenkin tietää rakastavansa toisiaan ja sen että heidän poikansa rakastaa vanhempiaan. (Mutta se viimeiset pari sivua. Huh heleijaa millaisen täyskäännöksen koko kirja tekeekään. Shakkilauta vain suoraan ympäri ja nappulat syödyiksi yhdellä kertahaukkauksella.)

Sumun sanotaan olevan mahdollisesti lähtöisin lohikäärmeestä, joka asuu vuorilla. Sitä tappamaan lähtevät kaksi ritaria ja 12-vuotias poika, jota "paha on purrut". Jättiläiset ja muut taikaotukset kansoittavat myös maata, mutta eivät nyt siinä määrin että liikuttaisiin perinteisen fantasian alueella. Kuningas Arthur on kuollut ja jättänyt kaaoksen kytemään hallitsemilleen alueille. Sumu tuntuu vieneen kaikki muistot ihmisten päistä, tuskin muistavat omia lapsiaan.

Sumu itsessään kuvaa hyvin sitä, kuinka nykymaailmassakin ihmiset selviävät kaiken maailmassa tapahtuvan kauheuden keskellä juurikin vain laappaamalla kaiken ikävän maton alle, kunnes siitä ei enää puhuta ja vähitellen koko asia katoaa mielestä. Vaikkapa sodat ja muut katastrofit, jotka ovat pinnalla muutaman päivän uutisissa ja sitten, koko homma on unohdettu, mutta niiden jättämä trauma kytee yhä jossakin syvällä ja turha kaivelu aiheuttaa niiden hallitsemattoman, kaoottisen repeämisen takaisin maailmaan.

Silkkaa filosofian, elämäntiedon ja kirjoittamistaituruuden kermakakkua. Ihan täydellinen ylläri, ja kuten sanoin, nautin erittäin suuresti kun jokin kirjailija tekee sen ja vieläpä vastaavalla taidolla. Jalat alta kertahuitaisulla. On mukavaa olla kerrankin pelattu, täysin yllätetty. Ihan mieletön opus. Ai ettien että.

★★★★★

Ole luonani aina - Kazuo Ishiguro

Nappasin tämän kirjan melkeinpä valitsematta kirjaston hyllystä. Tällä kertaa sattuma johti minut todellisen herkkupalan äärelle, sillä tämä on ehkä tämän hetken paras lukemani kirja. Tietenkin tämä on melko synkkä tapaus, mutta herkkupala silti. Katkera sellainen.

Kathy on elänyt koko elämänsä sisäoppilaitoksessa, jossa oppilaita valvotaan hyvin tarkkaan. Erityisesti heidän fyysiseen terveyteensä ja luovuuden harjoittamiseen kiinnitetään paljon huomiota. Englannin maaseudulla sijaitsevassa laitoksessa kaikki tuntuu olevan hyvin. Jossain vaiheessa lukija alkaa ihmetellä, miksei lasten vanhempia mainita missään vaiheessa, puhutaan vain kasvattajista. Ainakin itse koin tämän hieman oudoksi, kunnes kirja paljasti salaisuutensa ja tähänkin löytyi vastaus.

Vähitellen kova kohtalo alkaa saavuttaa Kathya ja hänen ystäviään Ruthia ja Tommya. En nyt halua spoilata yhtään mitään, mutta se on todellakin yönmusta kohtalo joka heitä alkaa lähennellä. Vähitellen maalaisidylli alkaa särkyä kohtalon ja onnellisuuden etsimisen ristipaineessa. Kathy myös muistelee lapsuuttaan ja suurin osa kirjasta onkin hänen mietintöjään ja kaipaustaan lapsuuteen. Silloin kaikki oli ainakin vielä näennäisesti hyvin, mutta hän ei kuitenkaan muistoissaan paljasta kohtaloaan, vaikka se häilyy 31-vuotiaan Kathyn pään päällä kuin hirttosilmukka. Kun totuus lopulta paljastuu, ainakin minä tunsin suurta raivoa heidän kohtaloaan kohtaan, sillä se vain tuntui jotenkin niin epäreilulta.

Kirja on jaettu kolmeen osioon, josta ensimmäinen osa on kepeää kukkaketoelämää lapsuudessa, mutta synkkyys alkaa hiipiä mukaan toisessa osiossa. Kolmas osio on sen sijaan puhdasta kiteytettyä epätoivoa ja hahmojen yritystä taistella sitä vastaan. Tavallaan pidin tästä jaosta, asteittaisesta laskeutumisesta kuilun pohjalle. Kolmas osa osoitti, että kuilun pohjalta pääsee vielä alemmas, kaivurit ja lapiot esiin ja eikun vain tunnelia kaivamaan, pohjaa kohti lopullista syvää pistettä.

Ehkä ei ole mitenkään jäänyt epäselväksi että pidin tästäkin tapauksesta, vaikka se olikin melko katkera pala. Luin kaikki melkein neljäsataa sivua kerralla, ensin idylli veti puoleensa ja sen jälkeen vimmainen halu tietää. Lopulta ei välttämättä halunnut enää tietää yhtään mitään tästä kohtalon uhkasta, mutta sitä vain jotenkin jäi niin koukkuun, että lukemista ei voinut ainakaan lopettaa.  Viisi tähteä ja käpertyminen nurkkaan elämän menoa miettimään. Kirjan loppu tuntuu vähän samalta kuin putoaisi korkealta ja ei saisi hetkeen ollenkaan henkeä. Isku palleaan ja sitä rataa.

★★★★★