maanantai 18. syyskuuta 2017

Tie - Cormac McCarthy

Kuulin tästä kirjasta paljon hyvää, joten poimin sen käsiini lievästi sattumalta. Osittain niiden hyvien huhujen perusteella. En pettynyt.

Tie kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista tai maailmasta, jossa kaikki on tuhoutunut jonkin takia. Tietoa mistään ei ole, isä ja poika vaeltavat pohjoisesta etelään talven tieltä eloonjäämisvaiston ajamina.
Kaikkialla on tuhkaa ja mikään ei kasva, huhujen mukaan kaikki käy yhä pimeämmäksi kunnes maa suistuu uuteen jääkauteen.Ydinsodan mahdollisuutta vilautetaan kerran, mutta käytännössä syy siihen, miksi maailma on tuhoutunut, on sivuseikka.
Tärkeintä on se, kuinka nopeasti ihmiskunta suistuu kaaokseen ja barbariaan kun yhteiskuntien ja sivistyksen verkko lakkaa olemasta. Kaikenlainen ihmisen pahuus rehottaa, isä ja poika yrittävät selvitä seuraavaan päivään ja etelää kohti, paeten kaikkea ja muita eloonjääneitä.

Vähäeleinen kerronta, monotoninen kuvaus kaikenpeittävästä tuhkasta ja kuolleista metsistä, palaneista ihmisistä, sulaneista teistä ja murhista jättävät lukijan hieman epätietoiseen karmivuuden tilaan. Pääosassa on hiljainen ja savunharmaa maailma, tie, isä ja poika. Eläimiä ei ole. Kasveja ei ole. Selitystä tai järkeä ei ole. Aina välillä sataa, mutta se ei nostata maasta kasveja, ei huuhdo maisemaa puhtaaksi.
Maailma on siis tullut loppuunsa, suurin osa kaikesta elämästä on lakannut. Isä miettii usein koko touhun järjettömyyttä, miksi elää jos ei ole mitään syytä siihen, ei mitään muuta tarkoitusta kuin tahto selvitä vielä yksi päivä, vielä vähän etelämmäksi.
Poika taas on syntynyt tähän kuolevaan maailmaan ja ei osaa edes kaivata mitään, sillä hänelle mitään ei ole. Hänen maailmansa muodostuu kammottavista kauhunhetkistä, luottamuksesta isään ja hengissä pysymisestä.

Turhaa kenties sanoa, mutta tämä kirja on ehkä ahdistavin jonka olen lukenut. Jatkuvat kuolleen maan ja murhien kuvaukset turruttavat pään tavalla, jota on hankala kuvailla. Lukija saattaa katsoa ulos ja miettiä, kuinka helposti kaikki voisi kadota. Dystopioiden kauhein osa on se, että ne voisivat olla totta, niistä voisi tulla totta.
Itseäni kammotti eniten kuitenkin kuolleen luonnon kuvaus. Se, että tässä kirjassa merikin on harmaa ja tyhjä, lintuja ei ole, aurinko tuhkan takana ja ei ole " mitään syytä katsoa taivaalle", ei mitään syytä laittaa toivoaan uuteen auringonnousuun, tähytä elämän tarkoitusta korkeuksista.

Mietin myös sitä, miten itse suhtautuisin tämänkaltaiseen tilanteeseen. Vastaus on melko selvä, ilman taidetta ja ilman luonnon kauneutta, ilman ystäviä ja musiikkia, ilman kirjoittamista minun olisi aika turhaa olla olemassa. Elämisen turhuus korostuu kirjassa; elämä on hauras, mieletön, aika ajoin lahja vailla tarkoitusta.
Aina ajoittain kirja väläyttää toivon ja uuden elämän pienoista mahdollisuutta. Mainitaan, että levä ja ravut ovat elossa, hieman elossa, eivät kukoista, mutta elossa. Joitakin ihmisiä on jäljellä, kenties he voisivat joskus rakentaa uuden yhteiskunnan. Aina välillä kaksikko kohtaa hyviä ihmisiä, mutta nämä kohtaamiset ovat harvassa ja pääosin keneenkään ei voi luottaa.

Itselleni ainakin jäi kirjasta sellainen olo, että kirjan maailma on tuhoon tuomittu. Ihmiset lakkaavat olemasta, kenties se on hyväkin asia. Kaikki on tuhoutunut liian perusteellisesti että elämä palaisi maalle pitkään aikaan.
Ehkä ravut ainoina selviäjinä perivät tuhkaisen ja kolkon maan ja hiljaisen ja syvän meren.

★★★★


keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Down to the Bone - Justina Robson

Tässä se vihdoin on. Quantum Gravity -sarjan viides ja viimeinen osa.
Käytännössä juuri sitä kultaa mitä odotinkin sen olevan.

Viimeinen osa Lila Blackin uskomattomia seikkailuja, mukana Zal, Teaszle ja kaikki muut rakkaat hahmot. Oli aikamoisen haikeaa lukea viimeinen osa, kun tiesi että lisää ei ole tulossa.
Maailma on siis hajoamassa kappaleiksi ja maailmat itsessään ovat lomittumassa. Lila kokee maailmanlopun estämisen omaksi velvollisuudekseen, joten eipä aikaakaan kun hän on jälleen toiminnan keskipisteessä.

Jostain pimeästä, tiedon rajoilta nousee kolme nimetöntä tuhoavaa voimaa. Jokin, jonka vanha taika on sitonut paikoilleen kymmeniksi tai sadoiksi tuhansiksi vuosiksi, on nyt päässyt vapaaksi. Ne, jotka ovat vanhat taiat tehneet, ovat joko tuhoutuneet tai tavoittamattomissa. Näin ollen vastuu maailmasta kaatuu jälleen kerran Lilan harteille.

En kerro tässä enempää juonesta, sillä muuten täällä hyppii jälleen lukukokemuksen ilkeästi pilaavia spoilereita.

Riittänee kun sanoin, että lupaukset viimeisen osan täydestä eeppisyydestä toteutuivat aika hienoilla tavoilla. Jälleen kerran luvassa oli hämmentäviä juonenkäänteitä, jotka eivät kuitenkaan luisuneet epäuskottavuuden puolelle. Lilan hahmo oli yhtä ihana ja vahvatahtoinen kuin aina ennenkin, ja hänestä kasvoi ehkä vielä vahvempi kirjan loppua kohden.
Muut hahmot, kuten iki-ihana Zal, jäivät Lilan varjoon, mikä ei välttämättä ole huono asia. Tämä kirjasarja oli alunperinkin Lilan tarina, joten pidin siitä, että Lila myös sai itse suurimman osan kunniasta itselleen viimeisessä osassa. (En erityisemmin pitänyt Teazlen hahmosta, hän oli jotenkin ärsyttävän ylimielinen, joten siksi oli kiva että Lila oli pääosassa. )

Kirja iskee lopetuksellaan kirjaimellisesti luuhun asti, sillä Robsonin tutuksitulleella tyylillä, joka saa lukijan vollottamaan ja virnistelemään. Lila on vain aivan mahtava hahmo, olen sanonut sen jo vaikka kuinka monta kertaa, mutta sanoin vielä kerran. Ehkä pitäisi perustaa jokin fanikerho Lilalle, kenties.
Kuitenkin,  kirjassa on havaittavissa ehkä hieman hosuneen kirjoittamisen jäljet. Pieniä yksityiskohtia jää puuttumaan ja lukija joutuu pohtimaan nopeaa tapahtumaketjua monta kertaa, ennen kuin siitä pääsee ymmärrykseen. Aikaisemmissa osissa ei vastaavaa ongelmaa ollut, joten ei erityisemmin haitannut. Hienosti punottu juoni korvasi ajoittaisia ymmärtämisen vaikeuden hetkiä.

Kokonaisuutena Quantum Gravity oli varsin vaikuttava. Ensimmäistä kirjaa lukiessa en voinut aavistellakaan millaisiin tunneryöpytyksiin joutuisin tällä viisiosaisella kirjamatkalla. Sen kruununjalokiviä ovat ehdottomasti kolmas ja neljäs osa ja tietenkin viidennen osan loppu. Paranee loppuaan kohti, nostan hattua ja annan viisi tähteäni, vähempi ei riitä.

★★★★★


tiistai 15. elokuuta 2017

Quantum Gravity -sarja, osat 1-4 - Justina Robson

Tästä sarjasta on julkaistu suomeksi kaksi ensimmäistä osaa, Aitoa peliä ja Panoksena sielu. Luin ne suomeksi, koska olivat helposti saatavilla, ja siitä se ihastus tähän sarjaan lähti. Ihastus, rakkaus, pakkomielle.
Kolmatta osaa ei löytynyt kirjastoista eikä mistään, joten menin ja ostin sen. Going Under matkasi luokseni vajaassa kahdessa viikossa, ja se oli kyllä pitkä aika odottaa.
Neljäs osa Chasing the Dragon oli myös aivan syntisen hyvä, ja tällä hetkellä viides ja viimeinen osa on kesken. Se vaikuttaa sellaiselta juonenkäännepommilta, että varaan sitä varten ihan oman kirjoituksen, sillä tähän ei millään mahdu koko sarjan arviointi, juonenkäänteitä kun sattuu sen verran hurjaa vauhtia.
Oletan tästä arviosta tulevan melko pitkä, onhan tässä neljän kirjan verran painavaa asiaa.


Sarja kertoo Lila Black- nimisestä nuoresta naisesta, joka on muutettu Turvallisuusviraston toimesta puoliksi cyborgiksi erään onnettomuuden seurauksena. Hänestä povataan uutta superagenttia. Sarjan maailma on scifin ja fantasian yhdistelmä, sillä on olemassa Maan lisäksi Demonia (demonien valtakunta), Alfheim (haltioiden valtakunta), Zoomenon (mysteerinen paikka jossa ei ole oikein mitään), Otopia (keijujen valtakunta) sekä Thanatopia (kuolleiden valtakunta). Valtakuntien välissä on Tyhjyydeksi kutsuttu alue, jossa on esimerkiksi haamuja.
Maailmat sijaitsevat kaikki Maan läheisyydessä, ja niiden välillä liikutaan teleportaten portaalien kautta. Muut maailmat ovat löytyneet vuoden 2014 kvanttiräjähdyksen jälkeen, ja sen tähden Maassa on suuri tarve Lilan kaltaisille agenteille, jotka voisivat hoitaa maailmojenvälisiä asioita ja kriisejä. Väitetään, että maailmojen kudos purkautuu ja että maailmanloppu, tai maailmojenloppu tässä tapauksessa, on käsillä, ennemmin tai myöhemmin.



Kuvassa kolmas ja toinen osa.


Sarjan ensimmäisessä osassa Zal, Maassa huippusuosittu haltiarokkari, kaapataan Alfeimiin. Lila lähetetään tietenkin pelastamaan häntä. Mukaan tulevat Lilan mahdollinen rakkaus Zaliin sekä hänen luottamuspulansa Virastoon.



Toisessa osassa Lila lähetetään Demoniaan tarkkailemaan ja keräämään tietoa tuosta mystisestä valtakunnasta. Demonien suurinta hupia ovat esimerkiksi kaksintaistelut, joihin Lila myös vedetään osalliseksi. Demonit ovat hyvin "live fast or die"- asenteisia, mikä aiheuttaa lukuisia vauhtia ja vaarallisia hetkiä sisältäviä tilanteita Lilalle. Zal taas onnistuu lukitsemaan itsensä Zoomenoniin, missä säteilyarvot tappavat kenet tahansa muutamassa päivässä. Lila ja Zal ovat muodostaneet jo kelpo suhteen keskenään tähän mennessä.
Lila myös ymmärtää, että Virastolla on kuin onkin koodit, joilla Lilan vapaan tahdon voi ohittaa ja joilla Lilan saisi tekoälynsä ansioista tekemään mitä tahansa. Tästä syntyy tietenkin lisää ongelmia.


Kolmannessa osassa Lila lähtee Otopiaan Zalin kanssa selvittämään sitä, miksi maailma tuntuu purkautuvan kuin heikosti valmistettu pitsi. Tässä osassa homma muuttuu huomattavasti synkemmäksi. Lilan koneosien alkuperä alkaa valottua, samoin kuin Zalin jotkin hieman omituiset taipumukset. Mukaan on liittynyt demoni nimeltä Teazle, joka lisää tietynlaista kolmiodraamaan aavistusta tarinaan.
Varoitus: kolmas osa sisältää kyyneleitä. Paljon. Välillä itkin ja sitten vain tuijotin ikkunasta miettien, mistä näitä juonenkäänteitä tippuu tällaista vauhtia ja niin hirveällä intensiteetillä.


Neljännen osan alku on jo osittain tietynlainen shokki. Ainakin itse jouduin lukemaan muutaman lauseen uudelleen, sillä en vain voinut uskoa tiettyjen asioiden olevan mahdollisia. Lila palaa Maahan Otopiasta, mutta Maa ei ole enää ihan samanlainen kuin ennen. Tapahtuu paljon hyvin outoja asioita, ja maailmanloppu alkaa olla käsillä. Elämä, kuolema ja kohtalo ovat läsnä Lilan antaessa kaikkensa rakastamiensa olentojen pelastamiseksi.



Sarja tähän asti on ollut hyvin viihdyttävää scifin, agenttiromaanin, fantasian ja chicklitin yhdistelmää. En ole itse lukenut koskaan aikaisemmin tämmöistä keitosta, mikä oli suorastaan hykerryttävä. Lilan hahmo on samaan aikaan varsin sarkastinen, seksikäs, sympaattinen ja hyvin antisankarin kaltainen.
Välillä, tai oikeastaan yleensä nyt kun asiaa enemmän ajattelen, taistelukohtaukset päihittävät supersankarileffat mennen tullen, Lilan näennäinen voittamattomuus mutta myös heikkoudet tekevät jokaisesta taistelusta erittäin mielenkiintoisen. Jotkin Lilan manööverit ovat suoraan Matrixista, Lila on kuin hyvin pitkälle kehittynyt versio Trinitysta, ja pidän siitä paljon. Lila on ehdoton suosikkihahmoni, sillä hän on vastustamaton. Täysin vastustamaton, sillä Lila on myös hyvin feministinen ja täynnä omaa vimmaista tahtoa.
Muut hahmot ovat myös hyvin rakennettuja, persoonallisia otuksia. En voi kauheasti sanoa heistä spoilaamatta salaisuuksia juonesta, mutta hekin ovat täyttä kultaa. Ai että..

Justina Robsonin taito kirjoittaa juonia, jotka katkovat lukijoilta niskoja poikki kepeästi, tuosta noin, on lähes ilmiömäinen. Hän on saavuttanut paikkansa yhtenä suosikkikirjailijoistani. Alkuasetelmakin on jo melko mieletön, mutta sitten asiat kehittyvät, juoni jatkaa kehitystään sille tasolle, jota ainakaan itse en kyennyt edes spekuloimaan, ja lukija jää raapimaan päätään hämmentyneenä. "Miten tämä on enää mahdollista, mutta tuossa lukee että näin kävi." Tämä oli ainakin minun yksi yleisimmistä ajatuksistani kirjaa lukiessa.
Kvanttipainovoiman vahvin puoli on siis ehdottomasti Lila sekä upeat kerrostuvat juonet, jotka ällistyttävät kerta toisensa jälkeen olematta epäuskottavia. Tietenkin scifin maailmassa suurempi joukko asioita on mahdollisia kuin tavallisessa fiktiossa.
Kirjoista näkee, että Justina Robson on kirjoittaessaan tehnyt sitä mitä rakastaa. Kirjoittamisen ilo hehkuu jokaisen juonenkäänteen läpi.

Vaikka sarja on pääosin scifiä, se myös käsittelee tietyllä tapaa elämää ja sitä, voiko tietyissä asioissa roikkua mukana ikuisesti. Ei voi, kuten käy selväksi. Tavallaan Lilan reagointi nopeasti muuttuviin tilanteisiin ja tietynlaiseen altavastaajan osaan on psykologista arviota rivien välistä parhaimmillaan. Tämä ei todellakaan ole kevyttä scifiä, jossa henkilöt toimivat tietyllä tavalla siksi että ovat tietynlaisia. Käytännössä kuka tahansa voi kääntää koko juonen ylösalaisin millä hetkellä hyvänsä. Pidän siitä, kun juonta ei voi ennustaa. Nautin siitä, että itse en ole vielä löytänyt kirjasta mitään mistä en pitäisi.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita on tähän asti kiinnostanut tämä kirjoittamani kuvaus.
Koska tämä sarja on melkoinen yllättäjä, tähdet eivät riitä. Viisi, mutta siksi että en viitsi alkaa pelleillä kuudella tai seitsemällä. Viisi, mutta ihan kevyesti yli.

★★★★★

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Muumipappa ja meri - Tove Jansson

Olen kuunnellut tätä kirjaa paljon äänikirjana pienenä, joten tuntui hieman jännältä kuulla päässään oma ääni kertojanäänen sijaan. Joka tapauksessa kyseessä on yksi lempikirjoistani, sillä Muumipappa ja meri on sympaattinen ja samalla hyvin filosofinen kirja. Siitä löytyy erilaisia viisauksia melkein mihin tahansa elämänhallintaan liittyvään kysymykseen.

Eletään elokuuta. Muumipappa pelottelee muuta perhettä metsäpaloilla, vaikka erityisesti Mamman käytännönläheinen suhtautuminen asiaan häiritsee Pappaa, koska hän haluaisi olla suuri Sankari-isä. Hän haluaisi olla pelastaja, oikea machon esikuva. Kuitenkaan mitään dramaattista ei tapahdu, ja kun tapahtuu, Mamma sammuttaa pienen tulipalonalun käden käänteessä. Tämäkös saa Papan tuntemaan itsensä tarpeettomaksi..
Tästä sisuuntuneena hän päättää muuttaa muun perheen kanssa Majakkasaareen, jossa elämä olisi kovempaa ja jossa "raavaalle miehelle" olisi taas tarvetta. Mukaan lähtevät Mamma, Muumipeikko ja Pikku Myy.
Saaressa törmätään vaikeuksiin, joita ei voi voimalla ratkaista. Ensin on hukassa majakan avain. Sitten majakkavalo ei syty. Sen jälkeen Mamman puutarha päätyy mereen nousuveden seurauksena, sitten Muumipeikon salaisessa piilopaikassa onkin keltamuurahaisia.. ainoa, joka ei ongelmia kohtaa, on Pikku Myy, joka viipottaa pitkin poikin "raivoisan itsenäisenä" ja saa kaiken itseään kiinnostavan menemään hyvin tai jollain tapaa itseään miellyttävällä tavalla. Ja siksi ehkä hieman ärsyttäen tahtomattaan muita.
Saaressa asuu myös Kalastaja, joka ei koskaan puhu mitään, vaan istuu vimmaisen erakoituneena omassa majassaan saaren toisessa päässä.
Lisäksi Mörkö seuraa perhettä saareen; siitäkös vasta harmia riittää, Mörkö kun sattuu istumaan aina huonoissa paikoissa (kuten kukkapenkissä) ja palelluttamaan maan kuoliaaksi siltä kohdin.

Kirjan syvintä antia on joka puolella kirjaa, sillä käytännössä jokainen vuorosanakin on täynnä syviä merkityksiä. Esimerkiksi Myy sanoo alussa Papasta, että ".., hän on vihainen aivan väärällä tavalla, hän vetää sisäänsä." Tietenkin, raivon varastoiminen itseensä on "väärä tapa" olla vihainen. Tätä ei yleensä tule ajatelleeksi, varsinkaan Suomessa, jossa yleensä kaikki viha käsitellään visusti oman pään sopukoissa, eikä siitä koskaan puhuta mitään kenellekään.
Lisäksi kirja käsittelee yleisesti ihmisen ja luonnonvoimien, kuten tässä tapauksessa meren ja myrskyn, suhdetta. On helppo pelotella toisia tulipaloilla kuivalla maalla, mutta yksinäisellä ja kaukaisella saarella pelottelu putoaa heti pois, ja tilalla on "älkää pelätkö, meri ei oikeasti tee pahaa kenellekään, se vain on" - asenne.
Myös käsitellään eräänlaista ideaaliperhettä muumihahmojen kautta. Isä tuntee itsensä tarpeettomaksi, kuten varmaan aika moni muukin isä, tai ihminen yleensä tässä maailmassa, joka tuntuu hyvin pitkälti hallitsemattomalta. Muumipeikko yrittää aikuistua, mutta tavallaan kompastuu liikaan päiväuneiluun merihevosten pelastamisesta, joka paljastaa hänen silti olevan jollain tapaa lapsi. Tietenkään tästä ei ole haittaa ihmiselle, mutta tietenkin liika on aina liikaa kaikissa asioissa. Tavallaan Muumipeikon naiivius on hänen heikkoutensa samalla tavoin kuin jääräpäisyys on Papan heikkous (myös vahvuus, paikoittain). Kumpikin jää oman vallitsevan luonteenpiirteensä vangiksi, niin kuin melkein kaikki muutkin hahmot kirjassa.
Silloin meidän kaikkien pitäisi muistaa olla Mammoja tai Myitä, joko perustaa oma pieni puutarhansa sitkeästi uudelleen ja uudelleen, oma paikka joka olisi vain yksilön oma ja jossa saisi itse tehdä mitä huvittaa ja nähdä asioiden kasvavan. Toinen vaihtoehto on olla Myy, olla hyvin itsenäinen ja tehdä juuri mitä huvittaa, välittämättä muiden mielipiteistä.
Kuitenkin Mammalla ja Myylläkin on omat heikkoutensa, luonteenpiirteet tuntuvat hallitsevan heitäkin.
Kirja on hyvä muistutus siitä, että kukaan ei ole täydellinen, siitä että jotkin asiat pitää vain hyväksyä ja että vaikka omistaisit kokonaisen saaren, luonto ja meri on silti sitä vahvempi, mutta ei inhimillinen, ei pahan- tai hyväntahtoinen. Maailman kaaosta voi hallita omassa elämässään pieninä paloina, ilman suurta numeroa.

★★★★★


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Nainen junassa - Paula Hawkins

Tätä kirjaa on hypetetty paljon ja itse olen vähän (melkein vuoden) jäljessä  tämän arvostelun suhteen, mutta mitäkö väliä sillä. Pidin kirjasta paljon, sen päähenkilö oli sopivan ihmismäinen ja epätäydellinen, erilainen kuin yleensä rikosromaanin täydelliset aivosolu- tai pyssysankarit. Tarina oli kivan sotkuinen, en olisi arvannut lopputulosta ilman kirjan lukemista loppuun.

Kirjassa alkoholisoitunut, eronnut ja työttömäksi jäänyt nainen, Rachel, matkustaa junalla "töihin" Lontooseen päivittäin huijatakseen kämppäkaveriaan. Matkan varrella hän tarkkailee entisen kotikatunsa täydellistä paria, hän on ristinyt parin Jasoniksi ja Jilliksi. Kaikki sujuu samoin päivästä toiseen kunnes Jill katoaa jäljettömiin, jonka seurauksena Rachel haluaa selvittää mitä Jillille ja unelmaparille on tapahtunut.

Tarina on hyvin monivivahteinen ja sisältää melko erilaista ainesta. On tavallista dekkaria, chick-litiä, ihmiskohtaloiden kuvausta sekä yhteiskunnan lievää kritiikkiä. Se on hyvä, koska aika ei todellakaan käy pitkäksi tätä kirjaa lukiessa, joka sivulla tuntuu odottavan jokin uusi yllätys tai käänne. Myös se, että Rachel ei kykene muistamaan tiettyjä tarinan selviämisen kannalta oleellisia asioita, tuo oman vivahteensa tarinaan.
Loppuratkaisu yllättää taatusti, koska kerrankin kirjan "pahis" on joku, jonka ensisilmäyksellä vain jättää huomiotta. Tästä myös pisteitä Hawkinsille.

Rachel on sympaattinen hahmo, vaikka välillä humalapäissään tekeekin typeryyksiä tai sitten vain unohtaa asioita ja jättää lukijan täyden kysymysmerkin valtaan. Ehkä osa sympatiasta sataakin juuri siksi että päähenkilö ei ole mikään ihanne-ihminen, mutta silti parhaansa yrittävä elävä olento. Jill/Megan on myös kirjan parasta antia, sillä hänen mielenliikkeitään on kuvattu hyvin, samoin kuin tukahduttavaa vapauden ja muutoksen kaipuuta.

★★★★



maanantai 5. kesäkuuta 2017

Ihmisen osa - Kari Hotakainen

Tähän kirjaan oli pakko tarttua, syynä pääsykokeet. Se oli mielenkiintoinen keitos useita eri totuuksia, paikoittaista inhorealismia ja välillä hyvin laadukasta ironiaa. Kuitenkin kirja tuntui minulle paikoittain liian inhorealistiselta, vaikka kirjassa oli tietenkin paljon muuta hyvää.

Kirjassa vanha rouva Salme Malmikunnas myy elämäntarinansa kirjailijalle 7000 eurosta. Vähitellen tarinan ympärille kietoutuu muita hahmoja, kuten Salmen perheenjäseniä ja heihin liittyviä muita ihmisiä.Se on minusta hyvä ratkaisu, koska muuten tarina pyörisi liian pienen piirin keskuudessa.Käy ilmi, että Salmen elämäntarina on pitkä ja vaiheikas, vaikka siihen ei sinänsä kiinnitetäkään huomiota. Suuremmalle huomiolle jäävät Salmen mielenliikkeet sekä hänen lapsiensa tarinat.

Teemat siitä, mikä on ihmisen osa ja kenellä on oikeus kertoa jonkun muun tarina ja miten nousevat kantaviksi vähitellen. Tämä ratkaisu on minusta hyvä, koska silloin voi keskittyä rauhassa ensin hahmoihin ja heidän elämäänsä ja edesottamuksiinsa, ennen kuin teemat alkavat tulla iholle. Esimerkiksi ensin kerrotaan siitä, kuinka Salme myy elämänsä ja sitten vasta siihen liittyvistä ongelmista.

Vaikka kirjassa on paljon humoristisia kohtia, se on silti jollain tapaa satiirinen. Ehkä myös välillä farssihtava, vaikka huumori ei koskaan olekaan pääosassa kirjassa. Huumori syntyy lähinnä siitä, että tapahtumat ovat niin absurdeja, vaikkakin ihan todellisia ja mahdollisia. Ehkä siksi kirja puhuttelee niin monia ihmisiä ja on saanut tunnustusta.

Kirjassa ei loppua kohden voi olla enää varma siitä, kuka on äänessä. Lähinnä tämä tarkoittaa sitä, että kirjailija-hahmo kirjassa yrittää ylittää valtuutensa hahmona ja kaapata kerronnan itselleen, kuitenkin onnistumatta siinä täysin. Tämä havainto tekee kirjasta mielenkiintoisen tapauksen, koska mitään "tavallista" kirjallisuutta se ei ole, vaikka juoni periaatteessa onkin hyvin "tavanomainen". 

Kirjassa on paljon hyvää, mutta kuten sanottu, pahimmat inhorealismikohdat olivat ainakin minulle hitusen liikaa, kuten myös lakoninen hahmokuvaus.  Myös se, että ihmisen osa olisi vain sitä, että olosuhteille alistutaan ja sattumat vievät ihmistä ja vapaa tahto olisi vain illuusio, olivat vähän vieraita minulle. (Vaikka vapaa tahto onkin suhteellista.)
Vaikka asiat olisivat kuinka huonosti tahansa, aina voi yrittää saada hieman järjestystä omaan elämäänsä. Aina voi silti uskoa siihen, että elämä ei ole pelkkää pakkopullaa ja sattumaa. Melkein millloin tahansa voi löytää pieniä onnen hippusia, jos vain vähänkin yrittää.

★★★


perjantai 28. huhtikuuta 2017

Paljain jaloin - Laura Save

Tämän kirjan piti olla pikkuinen söpö välipala, mutta se paljastuikin yhdeksi niistä melko raskaista ja ahdistavistakin kirjoista. Sinänsä tämä ei ole mikään huono asia, sillä pidin kirjasta ja tavallaan myös sen rankasta aiheesta. Osittain valitsin kirjan vain siksi, että siinä sanottiin olevan Laura ja Sofia -niminen aviopari sekä heidän lapsensa.

Joka tapauksessa kirja käsittelee siis näiden kahden naisen suhdetta tilanteessa, jossa Lauralla todetaan vakava syöpä. Tämä tapahtuu melkein ensimmäisellä sivulla. Sen jälkeen koko loppukirja kertoo siitä, kuinka pari yrittää selvitä muuttuneesta elämästään: Laura selvitä syövästään ja Sofia yksinään arjen pyörittämisestä, sillä Laura on visusti sairaalassa hoidoissa.

Ensin Laura on aivan paniikissa syövästään ja vaipuu kauhun suohon, mutta vähitellen hän alkaa nähdä pieniä hyviä asioita, jolloin kirjaan syntyy kaivattua valoa. Kirja oli ehdottomasti kultaa niiltä osin, jossa kuvattiin parin suhtautumista uuteen ja ahdistavaan tilanteeseen, he joutuvat miettimään kaikki arvonsa ja ajattelutapansa uudelleen ja sitten jatkamaan elämäänsä. Syöpä on kuitenkin jatkuvasti läsnä, se on melkein kirjan hahmoista tärkein, sillä sillä on niin suuri vaikutus kaikkien muiden hahmojen toimintaan ja olemassaoloon.

Pidin kirjasta, vaikka se ahdistikin minua hiukan. Ajatus siitä, että itse olisin vuosi sitten mennyt naimisiin ja sitten sairastuisin syöpään, on melko kammottava. Lisää ahdistusta tuo se, että kirjan kirjoittaja kuoli syöpään itse vähän ennen kirjansa julkaisua. Osittain tuntui, että kirja on vähän liiankin realistinen, mikä osaltaan teki siitä vieläkin vaikuttavamman.

Lopun kiitokset jättävät lukijan pohtimaan sitä, miten paljon kirjasta todella onkaan fiktiivistä ja kuinka suuri osa on katkeraa oikeaa maailmaa ja sen kohtaloita. Tämän kyseinen viimeinen sivu tekee kirjasta erityisen ajatuksia vainoavan, sillä se tulee tavallaan liian lähelle omaa ihoa pysyäkseen kansien välissä. Se on liikaa totta.

★★★★