keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Lastani et tapaa - Marja Toivio

Olin kuullut tästä kirjasta paljon hyvää, mutta ikäväkseni voin todeta, että kirja itsessään ei ainakaan minulle ollut mikään "varsinainen tapaus". Kuitenkin luin sen loppuun asti, jonka takia se ei kuitenkaan ole huono. Ihan kelvollinen välipala.

Kirja kertoo asianajaja Katariina Elosalosta ja hänen työkavereistaan sekä Katariinan asiakkaista Veerasta ja tämän äidistä Sinistä. Katariina yrittää hoitaa työnsä kunnialla, mutta häntä vainoaa outo kirjeiden ja sähköpostien lähettelijä, joka uhkailee häntä. Hahmot ovat aavistuksen karikatyyrisiä, mutta se ei ainakaan minua haitannut.

Joka tapauksessa Sini kertoo Katariinalle haluavansa että Sinin aviomies ei tapaa lapsiaan enää koskaan, koska perheessä on ollut Sinin mukaan väkivaltaa. Veerakin pyytää "oikeutta äidille ja rangaistusta isälle". Katariina kuitenkin huomaa pian, että juttu on monimutkaisempi kuin mitä hän ensinäkemältä kuvitteli. Lisäksi Veera herättää Katariinan miettimään omaa samankaltaista nuoruuttaan, ja tämän takia pyrkii auttamaan Veeraa eteenpäin elämässään.

Kirjan teemoja ovat selvästikin huoltajuuskiistat, mutta niiden lisäksi pohditaan myös oikeudenmukaisuuden ja ehkä hieman myös työn ja muun elämän välistä suhdetta. Pidin siitä, että koko kirja ei tapahtunut asianajotoimistossa, koska toimiston keskinäiset valtataistelut ja juoruilut olivat minusta ehkä hieman tylsähköä luettavaa. Joka tapauksessa tästä tuli hyvin esille Katariinan osittainen kyllästyminen työhönsä, johon vain alati vaihtuvat asiakkaat tuovat jotain muutosta. Kuitenkin jutut ovat hyvin samankaltaisia, ja useasti Katariina viittaakin niihin sanomalla jotain epämääräistä niistä ainaisista pahoinpitelyistä ja suhdesotkuista.

Koska asianajajien maailma on minulle vieras, en saanut kirjasta niin paljon irti mitä alaa paremmin tunteva taatusti voisi.Välillä jatkuva työpaikan alkavien kiistojen ja siellä alkunsa saaneiden seksisuhteiden ruotiminen alkoi puuduttaa, mutta sitten Veera ilmestyi taas paikalle ja teksti muuttui vallan mielenkiintoiseksi.

Veera onkin kirjan parasta antia, kirjan valopilkku. Hän on tavallaan päähenkilö, vaikka ei suuressa osassa kirjaa olekaan. Itse ainakin pidin hänen hahmostaan eniten. Varsinkin Veeran päiväkirja -osuudet antoivat kirjalle syvyyttä.

Pidin kirjasta, mutta mieleen se ei sinänsä jäänyt. Se on ehkä liian saarnaava, tai sitten asianajien maailma on vain liian kaukana omasta elämästäni, jotta voisin tuomita tämän kirjan järkevämmin. Ihan hyvää viihdettä joka tapauksessa. Kirja toimii kevyenä välipalana, joka kylläkin Ishiguron jälkeen oli melko kaivattua.

★★½



maanantai 3. huhtikuuta 2017

Ole luonani aina - Kazuo Ishiguro


Nappasin tämän kirjan melkeinpä valitsematta kirjaston hyllystä. Tällä kertaa sattuma johti minut todellisen herkkupalan äärelle, sillä tämä on ehkä tämän hetken paras lukemani kirja. Tietenkin tämä on melko synkkä tapaus, mutta herkkupala silti. Katkera sellainen.

Kathy on elänyt koko elämänsä sisäoppilaitoksessa, jossa oppilaita valvotaan hyvin tarkkaan. Erityisesti heidän fyysiseen terveyteensä ja luovuuden harjoittamiseen kiinnitetään paljon huomiota. Englannin maaseudulla sijaitsevassa laitoksessa kaikki tuntuu olevan hyvin. Jossain vaiheessa lukija alkaa ihmetellä, miksei lasten vanhempia mainita missään vaiheessa, puhutaan vain kasvattajista. Ainakin itse koin tämän hieman oudoksi, kunnes kirja paljasti salaisuutensa ja tähänkin löytyi vastaus.

Vähitellen kova kohtalo alkaa saavuttaa Kathya ja hänen ystäviään Ruthia ja Tommya. En nyt halua spoilata yhtään mitään, mutta se on todellakin yönmusta kohtalo joka heitä alkaa lähennellä. Vähitellen maalaisidylli alkaa särkyä kohtalon ja onnellisuuden etsimisen ristipaineessa. Kathy myös muistelee lapsuuttaan ja suurin osa kirjasta onkin hänen mietintöjään ja kaipaustaan lapsuuteen. Silloin kaikki oli ainakin vielä näennäisesti hyvin, mutta hän ei kuitenkaan muistoissaan paljasta kohtaloaan, vaikka se häilyy 31-vuotiaan Kathyn pään päällä kuin hirttosilmukka. Kun totuus lopulta paljastuu, ainakin minä tunsin suurta raivoa heidän kohtaloaan kohtaan, sillä se vain tuntui jotenkin niin epäreilulta.

Kirja on jaettu kolmeen osioon, josta ensimmäinen osa on kepeää kukkaketoelämää lapsuudessa, mutta synkkyys alkaa hiipiä mukaan toisessa osiossa. Kolmas osio on sen sijaan puhdasta kiteytettyä epätoivoa ja hahmojen yritystä taistella sitä vastaan. Tavallaan pidin tästä jaosta, asteittaisesta laskeutumisesta kuilun pohjalle. Kolmas osa osoitti, että kuilun pohjalta pääsee vielä alemmas, kaivurit ja lapiot esiin ja eikun vain tunnelia kaivamaan, pohjaa kohti lopullista syvää pistettä.

Ehkä ei ole mitenkään jäänyt epäselväksi että pidin tästäkin tapauksesta, vaikka se olikin melko katkera pala. Luin kaikki melkein neljäsataa sivua kerralla, ensin idylli veti puoleensa ja sen jälkeen vimmainen halu tietää. Lopulta ei välttämättä halunnut enää tietää yhtään mitään tästä kohtalon uhkasta, mutta sitä vain jotenkin jäi niin koukkuun, että lukemista ei voinut ainakaan lopettaa.  Viisi tähteä ja käpertyminen nurkkaan elämän menoa miettimään. Kirjan loppu tuntuu vähän samalta kuin putoaisi korkealta ja ei saisi hetkeen ollenkaan henkeä. Isku palleaan ja sitä rataa.

★★★★★




perjantai 24. maaliskuuta 2017

Antikrista - Amélie Nothomb

Antikrista kertoo Blance-nimisen tytön ja Kristan ystävyydestä. On alusta alkaenkin selvää, että Krista ei ole sitä mitä päältäpäin näyttäisi: hän kiusaa huomion-ja kaverienkipeää Blancea aina kuin silmä välttää. Blance ei kuitenkaan taistele vastaan, sillä hänelle on tärkeämpää kerrankin saada ystävä kuin saada kunnollinen ystävyys.
Lopulta Blance alkaa kuitenkin vähitellen kypsyä Kristan käytökseen, varsinkin, kun Krista onnistuu hurmaamaan lähestulkoon kaikki muut Blancen vanhemmista koulun muihin oppilaisiin, jolloin he eivät aavista Kristan todellista luonnetta ja täten lisäävät tytön ongelmien ja turhautumisen määrää. Blance itse alkaa kutsua Kristaa Antikristaksi, joka kyllä kuvaa hyvin tuota Kristaa.

Itse pidin kirjasta melko paljon, koska Kristan edesottamuksista oli hykerryttävä lukea. Varsinkin, kun tiedän tosielämän Kristojen käyttäytyvän melko samalla tavalla, niin siitäkin hatunnosto Amélien suuntaan. Krista on kuitenkin kuvattu melko leveällä siveltimellä, sillä hänen koko olemuksensa tuntuu kiinnittyvän ja muotoutuvan tuon kaksinaamaisuuden varaan. Mitään muuta sanottavaa hänen hahmollaan ei tunnu olevan. Tavallaan pidän tästä ratkaisusta, koska Kristan tyhjäpäisen kiusaajan rinnalla Blance vaikuttaa entistäkin puhtoisemmalta ja kiltiltä tytöltä.
Blance haluaisi vain kavereita ja siinä sivussa lukea kirjoja, mutta koska Krista tulee tähän tielle viemällä Blancelta kaiken elintilan hiljaisuudesta omaan huoneeseen, Blance oppii jotenkin elämään asian kanssa. Tässä kohdin lukijaa (tai ainakin minua) alkoi ärsyttää suunnattomasti. Se, että Blance vain alistuu tilanteeseensa eikä sano Kristalle mitään vastaan eikä edes yritä kertoa vanhemmilleen Kristan todellisesta luonnosta, tuntuu hieman epäuskottavalta.

Silti kirjan tilanne, epämääräinen alistava kaverisuhde, on todellisen kaltainen. Tuollaisia ystävyyssuhteita näkee lähestulkoon jokaisella yläasteella, jossa vain on luokan kuningattaria ja heitä suuresti ihailevia, mutta toisten kiusaamia henkilöitä. Tietenkään kaikkialla Antikristojen käytös ei mene yhtä pitkälle kuin tässä kirjassa, mutta samanlaista käytöstä löytää silti.
Antikrista on tavallaan myös hyvä kuvaus teini-ikäisestä psykopaattisesta henkilöstä. Krista valehtelee jatkuvasti saadakseen muilta haluamiaan asioita, pettää koko ajan, alistaa Blancea henkisesti ja muutenkin käytännössä omaa kaikki psykopatiaan yleensä liitettävät käytöksen ja luonteen piirteet. Siinä suhteessa kirja on hyvinkin onnistunut, sillä Krista on tavallaan entistä karmivampi hahmo, kun petosten ja valheiden lisäksi hänen päässään ei tunnu pyörivän yhtään mikään muu. Krista elää valehdellakseen ja valehtelee elääkseen.

Kaiken kaikkiaan kirja on melko nopeasti luettu tunnelmapala, joka onnistuu sekä viihdyttämään että nostattamaan useita ajatuksia esille lukijan päästä. Antikrista kuitenkin ajoittain sortuu yleistämisen kaltaisiin tilanteisiin, kuten Blancen lievästi hampaattomaan hahmoon. Tietenkin tämä asetelma kääntyy lopussa ympäri, mutta enpä spoilaa siitä yhtään enempää. Kirjassa on silti paljon enemmän hyvää ja oivaltavaa kuin satunnaisia kömmähdyksiä, joten suosittelen, todellakin.

  ★★★★



perjantai 27. tammikuuta 2017

Vaikka vuoret järkkyisivät ~ Terhi Törmälehto

Odotin tätä kirjaa melko pitkään, varsinkin, kun se ei ollut käsissäni sillä sekunnilla kun Helsingin Sanomien arvostelu siitä ilmestyi. Ehkä olen sitten vain vähän kärsimätön... Joka tapauksessa Vaikka vuoret järkkyisivät on jälleen niitä kirjatapauksia, jotka muistaa pitkään ja tietää lukeneensa. Ensin kirjassa edetään varsin verkkaisesti, mutta loppua kohden tahti kiihtyy. Kerronta pysyy maalailevana, mutta uusia tiedonmuruja satelee lopulta kaatamalla. Ehdottomasti pidän tästä kehityssuunnasta: mennään kiihtyvällä vauhdilla kohti tuntematonta.

Kirjan päähenkilö, Elsa, seikkailee kahdella aikatasolla. Toisessa ollaan Kainuussa ja liu'utaan kohti helluntailaisuutta lukioikäisenä ja nykyhetkessä Bogotan kaduilla erkaannutaan vähitellen uskosta. Tämä ristiriita pitää kirjaa kasassa. Tietenkin siihen mahtuu kaikenlaisia poikahuolia, vanhempi-lapsi - suhteen horjumista ja useanlaista säätöä pimeillä kujilla, mutta kantava ajatus on Elsan liika kyseenalaistaminen. Ensin Elsa kyseenalaistaa oman perheensä arvot, mutta lopulta vuosien päästä ja kaukana kotoa alkaa myös kyselemään omilta uskonryhmänsä jäseniltä niitä vääriä kysymyksiä.

Lisäksi jotenkin ahdistavan kaunista oli Elsan kipuileminen poikien suhteen, sillä helluntailaisuus kieltää esimerkiksi tanssimisen ja seksin ennen avioliittoa. Elsa pyrkii olemaan täydellinen uskonsa normien mukaisesti, mutta samalla menettää lukioaikanaan jokaisen pojan, johon tutustuu. Pojilla kun tuntuu riittävän vientiä ja Elsan höperö ei uskalla uskonsa takia tarttua vihjeisiin, jolloin pojat muuttavat helpommille kalastelualueille.
Joka tapauksessa tässäkin näkyy suurta muutosta Elsan kasvaessa kohti aikuista naista Kolumbiassa. Se on tavallaan piristävää, tämä lukiotytön ja vaihto-oppilaan välinen eroavaisuus. Tavallaan tuntuu, kuin lukisi saman henkilön kertomusta eri maailmoissa, missä Elsasta olisi kaksi versiota, tavallaan samanlaisia mutta kuitenkin niin erilleen kasvaneita. Ehkä senkin takia tätä kirjaa voi pitää kasvukertomuksena.
Kirjan kansi voi ehkä antaa tästä kasvukertomuksesta joitain pieniä vinkkejä, hahmo on läpikuultava, mutta kuitenkin täynnä maisemaa ja taivasta. Ihan kuin naisen kuva olisi vain ihmisen muotoinen aukko, josta tausta näkyisi lävitse,tässä olisi vihje siihen, että Elsa on tavallaan täytettävissä millä tahansa, jotta hän hetken aikaa voisi olla vapaa epäilyksistään. Tavallaan kirjan nimen perusteella odotin jotakin todella dramaattista ja tummempaa kantta, mutta lopulta ehkä tämä hivenen melankolinen ja utuinen kuva sopii kirjan kerronnan tyyliin paremmin.

Pidin kirjasta, vaikka lukio-Elsa ärsyttikin paikoin. Onneksi aina seuraavassa luvussa oli piristävä aikuinen versio hahmosta, jolloin abiturientin sekoilut eivät tyystin jääneet vaille kontekstia. Tietenkin kaukokaipuun aiheuttavia kirjoja on hieman kuumottava lukea, koska tekee mieli ryhtyä varailemaan lentolippuja samalta istumalta. Pidin siitä, että tarina ei keskity esimerkiksi juonta kuljettaviin aineksiin niin paljon, tunnelmapaloja on kiva napsia siellä täällä kaiken muun tempoilun joukossa. Itse asiassa lopussa paljastuu, että useista haikean sinertävistä kappaleista muodostuu kokonainen tilkkutäkki, jonka vallitseva vari on juurikin tuo kannen sininen. Siinä liikutaan jo sellaisissa kauneuden tasoissa, että sieluun sattuu ja jotain menee takuulla rikki.

★★★★★

tiistai 17. tammikuuta 2017

Lokki - Anton Tsehov

Luin tämän näytelmän osana neljän muun Tsehovin näytelmän kokoelmaa. Samassa kirjassa ovat Kirsikkapuisto, Vanja-eno sekä Kolme sisarta. Tiesin jo varmuudella odottaa jotakin erityisen hyvää, sillä jos joku kirjailija on nimetty Venäläisiksi suuriksi kirjailijoiksi, yleensä heidän kirjansa ovat pyörryttävän hyviä.

Lokki tapahtuu maaseudulla, jossa pieni sekalainen seurue asuu. On Irina, hänen poikansa Konstantin, Irinan veli Sorin, lääkäri Dorn, tilanhoitaja, hänen vaimonsa Polina, heidän tyttärensä Masa, Nina, kirjailija Trigorin sekä talon palvelijoita. Käytännössä jokainen heistä rakastaa jotakuta muuta ilman vastarakkautta. Esimerkiksi Masa rakastaa Konstantinia, joka rakastaa Ninaa, joka rakastaa Trigorinia, joka ei suoranaisesti rakasta ketään.
Kuitenkin hahmoilla on syvempiäkin huolia kuin pelkät rakkauselämän pulmat. Nina haluaa palavasti näyttelijäksi ja ehkä siksi on ihastunut Trigoriniin, joka on menestynyt kirjailija. Konstantin taas halveksii Trigorinia, koska tämä kirjoittaa hänen mielestään huonosti sekä on kohonnut maineeseen, kun taas Konstantin ei. Irina on kuuluisa näyttelijä, mutta elää vanhoissa muistoissaan ja vaatii palvontaa kellon ympäri jokaiselta lähellään olevalta ihmiseltä. Dorn sen sijaan haluaisi palavasti olla taas nuori. Täten lähestulkoon kaikki elämän suuret teemat yhdistyvät tässä näytelmässä: rakkaus ja sen tavoittelu, menestyksen hinta, nuoruus, ikääntyminen, kuolema, syvällinen ahdistus omasta elämästään.
Näytelmä on jaettu neljään kohtaukseen, joissa kaikissa lokki mainitaan. Ensin Konstantin ampuu lokin rannalla ja antaa sen Ninalle. Tämä ei ymmärrä Konstantinin tarkoitusta, vaan hämmentyy. Trigorin taas kuvaa lokin avulla omia synkkiä motiivejaan Ninan suhteen, joka ei ymmärrä varoa ennen kuin on liian myöhäistä. Lokki täytetään myöhemmin, jolloin sen symbolinen arvo vain kasvaa.

Lopussa Nina väittää olevansa lokki, aivan kuin hän olisi jonkinlaisen psykoosin vallassa. Näin saattaa ollakin, sillä Trigorin on jättänyt Ninan, jolloin naisen lupaavasti alkanut ura näyttelijänä tuhoutuu. Lokki kuvaa häntä, ensin tulee mies, Trigorin, joka joutessaan ampuu Ninan alas haaveistaan ja viettelee hänet. Nina kuitenkin rakastaa hulttiokirjailijaa loppuun asti, jää tilanteeseen jumiin vähän kuin olisi täytetty lintu.
Konstantin on myös tavallaan lokki, sillä vaikka hän lopulta menestyy kirjailijana, hänestä tulee halveksimansa rutiininomainen kirjailija, ja alkaa vähitellen inhota itseään lisää. Hänen suhteensa äitiinsä Irinaan on myös melko omituinen, sillä poika rakastaa äitiään pyyteettömästi kuin lapsi, vaikka äiti on välillä hyvinkin julma ja epäarvostava poikaansa kohtaan. Se, että Konstantin ensin ampuu lokin ja antaa sen Ninalle, voitaisiin tulkita vaikka niin, että täten hän antaa elämänsä ja rakkautensa Ninan haltuun.
Oikeastaan lokki on kaikkien hahmojen symboli, sillä jokainen heistä näyttää ensi alkuun elävältä, mutta on lopulta vankina ikään kuin nukkena oikean ihmisen tilalla. Heidän elämänsä näyttää suhteellisen täydelliseltä, varsinkin tuon ajan Venäjän näkökulmasta, mutta sisältä se on täysin höttöä ja sietämätöntä. Vähän niin kuin täytetty lokki näyttää aidolta päällepäin, mutta ei tietenkään ole elossa.Tämän voi ajatella myös rakkauden kautta, Konstantin antaa lokin Ninalle, joka tarjoaa sitä Trigorinille, joka jättää sen omaan arvoonsa kunnes se täytetään. Tällöin rakkaussotkujen ansiosta lokin valta ahdistaa ihmisiä hengiltä päätyy jokaisen hahmon elämän hallitsevaksi tekijäksi.

Pidin tästä näytelmästä hyvin paljon. Sen tunnelma kiristyy sadan sivun aikana melko tiheään tahtiin mutta ilman äkkinäisiä nykäyksiä. Hahmot ovat eläväisiä ja tekevät realistisia tekoja. Ehkä Trigorin on tavallaan hieman karikatyyrimainen, mutta toisaalta hänkin pitää omaa kirjoittamistaan välillä tympeänä hommana. Nautin Tsehovin lukemisesta suuresti, ja ehdottomasti suosittelen Lokin lukemista.

★★★★★

maanantai 9. tammikuuta 2017

Katseenvangitsijat ~ Grégoire Delacourt

Olin kuullut tästä kirjasta paljon hyvää, mutta en ollut varma, onko se juuri minun tyyliäni. Siksi päätin napata sen kirjaston hyllystä ja kokeilla.
VAROITUS! SEURAAVA KATKELMA SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!
Kirja alkaa vähän vastemmielisesti, nuori mekaanikko Arthur kuvataan vain jonkintasoiseksi tissifetissin omaavaksi henkilöksi. Kirja alkaa sanoilla "Arthur Dreyfuss piti isoista rinnoista." Meinasin jättää kirjan kesken parin sivun jälkeen, sillä tuontasoinen esineellistäminen nostaa henkisen yökötyksen kriittiselle tasolle.
Sitten, pum! Scarlett Johansson koputtaa nuoren miehen ovelle ja pyytää hetkellistä rauhan satamaa mediapyörityksen keskellä. Poika hämmentyy, samoin kuin minä lukiessani tätä kohtaa. Arthur himoitsee Scarlettin rintoja koko ajan ja yrittää yöllä hiipiä naisen huoneeseen tekemään pahojaan, mutta ei kuitenkaan kaikeksi onneksi uskalla.
Lopulta, parin päivän päästä, käy ilmi ettei Scarlett olekaan Scarlett, vaan täysin samannäköinen ja melkein samanikäinen ranskalaisnainen Jeanine. Arthur ja Jeanine rakastuvat, mutta Arthur haaveilee ensisijaisesti Jeaninen rinnoista kuin Jeaninesta itsestään. Tietenkin Scarlettilta näyttävä J saa koko ranskalaisen pikkukaupungin sekaisin, koska kaikki kuvittelevat näyttelijän olevan siellä.
Vähitellen Arthur alkaa rakastaa Jeaninen muitakin ominaisuuksia, mutta kuitenkin kutsuu muka vahingossa Jeaninea Scarlettiksi heidän ensirakastelunsa päätteeksi. Tässä kohtaa minua alkoi melkein itkettää; aina ne miehet juoksevat ulkonäön perässä, pelkät tissit korvaavat kaikki naisen muut ominaisuudet, miten inhottavaa yök. Vielä enemmän itketti, kun pari sivua myöhemmin Jeanine ajaa tahallaan Arthurin auton samana yönä satasta päin kirkon tiiliseinää, samalla kuin Arthur itse näkee luultavasti kauniita tissiunia Scarlett Johanssonista.
Sen jälkeen A ei vaikuta surevansa kauheasti, vaan suunnittelee jo näyttelijän itsensä valloitusta.
JUONIPALJASTUKSET LOPPUIVAT TÄHÄN
Kaikki tämä on jo melkein liikaa tämmöiselle pienelle feministille. Kirjan tarkoitus on herättää maailman huomio ja kritisoida pinnallisuutta ja ulkonäkökeskeisyyttä. Siinä se onnistuu hyvin. Lievät parodian puolelle lipsuvat kohdat vain jotenkin lisäävät tarinan traagisuutta, sitä kuinka Jeanine on kauniin kehonsa vankina ja kaikkien silmänruokana tahtomattaan. Sitä kuinka jopa ainoa mies, jota hän rakastaa, vahingossa kutsuu häntä fantasioidensa nimellä.
Kirjan feminististä asennetta hieman ainakin minun mielestäni vähentää se, että aina kun Jeaninen ulkonäköä kuvataan, ensimmäinen huomio on "katsokaa, tissit!". Ensimmäiset viisi kertaa toimivat, mutta loput viisikymmentä toivat vain pahan maun suuhun. En kykene ymmärtämään miten ne tissit nyt niin oleelliset tämän tarinan kannalta olivat, kieltämättä Jeaninella on kiva kroppa mutta pitääkö sitä nyt koko ajan toitottaa?
Kirja onnistui kuitenkin hyvin aiheuttamaan voimakkaita tunteita ja suoranaista raivoa maailman pinnallisuuden tähden, etenkin naisten jatkuvan esineellistämisen tähden, mistä ehdottomasti pisteitä satelee. Aloin lukiessani miettiä, kuinka pelottavaa olisi, jos jokainen tapaamani mies alkaisi kohdella minua niin kuin miehet tarinan Jeaninea kohtelevat. Siitä mielikuvasta syntyi hyisiä inhon väreitä, joita en kauhean mielelläni kokisi uudestaan enää koskaan.
Lisäksi näen nyt silmille jatkuvasti hyppivät "tämä ja tuo näyttelijätär nähty tässä ja tuossa seksikkäässä/kamalassa asussa paikassa X" - tyyliset uutiset ihan uudessa valossa, kiitokset siitä kirjailijalle.
Lievän pinnallisen kirjoitustyylin takia annan pelkästään 4/5. Hieno tarina, suosittelen ehdottomasti, mutta kuitenkin juoni kompastuu juuri siihen ulkonäkökeskeisyyteen, jota se yritti niin kovasti murjoa. Kuitenkin Katseenvangitsijoissa on paljon enemmän hyvää ja oikeasti kriittistä asennetta, josta pidin ja jonka takia luultavimmin menetän osan yöunistani miettien maailman pahuutta.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Jäniksen vuosi ~ Arto Paasilinna

Tartuin Jäniksen vuoteen hieman hämmentynein mielialoin. En yhtään tiennyt mitä odottaa, mikä oli tavallaan hyvä, sillä silloin en voinut ainakaan etukäteen tuomita kirjaa kuulopuheiden perusteella. Lopulta kirja paljastui olevansa yhtä hämmentävä kuin mitä etukäteen luulin, ellei jopa hämmentävämpikin.

Kirjan päähenkilö Vatanen löytää metsästä jäniksenpoikasen, ja päättää hoitaa sitä ja huolehtia siitä. Siitä lähtien hän päätyy vuoden aikana yhä omituisempiin tilanteisiin, hän juoksentelee pitkin Suomea metsäpaloja sammuttamassa tai kaatamassa puita kesätyönään. Kirjan lopulla hän jahtaa karhua pitkin Lappia ja joutuu Venäjän puolelle. Väärää Kekkosta ja vallankaappausta Suomenmaassa Vatanen pääsee pohdiskelemaan viinan kera. Kaikenlaista armeijasäätöä ja korpinmetsästystäkin tulee harrastettua.

Tavallaan pidin kirjasta, tavallaan en. Siinä on tiettyä viihdyttävyyttä, mutta joissain kohdissa mennään yli vessahuumorin puolelle, mistä en tykännyt sitten ensinkään. Pidän ehkä hieman hienovaraisemmasta huumorin lajista, jos yrittäisin olla kohtelias. Myöskin jotkut machoilukohtaukset olivat vähän liikaa, joten en nyt ihan suoranaisesti voi sanoa pitäneeni Jäniksen vuodesta. Se on kyllä kulttikirja ja niin edespäin, mutta ylilyöntien suuresta määrästä johtuen teos on korkeintaan 3/5. Liika häsellys alkoi tuntua puuduttavalta noin puolessavälissä, jonka takia kirjan lukeminen loppuun oli välillä työn ja tuskan takana. Kuitenkin suosittelen edes yrittämään Jäniksen vuotta, sillä kaikessa outoudessaan se on silti suomalaisen kirjallisuuden Varsinainen Tapaus.