maanantai 12. kesäkuuta 2017

Nainen junassa - Paula Hawkins

Tätä kirjaa on hypetetty paljon ja itse olen vähän (melkein vuoden) jäljessä  tämän arvostelun suhteen, mutta mitäkö väliä sillä. Pidin kirjasta paljon, sen päähenkilö oli sopivan ihmismäinen ja epätäydellinen, erilainen kuin yleensä rikosromaanin täydelliset aivosolu- tai pyssysankarit. Tarina oli kivan sotkuinen, en olisi arvannut lopputulosta ilman kirjan lukemista loppuun.

Kirjassa alkoholisoitunut, eronnut ja työttömäksi jäänyt nainen, Rachel, matkustaa junalla "töihin" Lontooseen päivittäin huijatakseen kämppäkaveriaan. Matkan varrella hän tarkkailee entisen kotikatunsa täydellistä paria, hän on ristinyt parin Jasoniksi ja Jilliksi. Kaikki sujuu samoin päivästä toiseen kunnes Jill katoaa jäljettömiin, jonka seurauksena Rachel haluaa selvittää mitä Jillille ja unelmaparille on tapahtunut.

Tarina on hyvin monivivahteinen ja sisältää melko erilaista ainesta. On tavallista dekkaria, chick-litiä, ihmiskohtaloiden kuvausta sekä yhteiskunnan lievää kritiikkiä. Se on hyvä, koska aika ei todellakaan käy pitkäksi tätä kirjaa lukiessa, joka sivulla tuntuu odottavan jokin uusi yllätys tai käänne. Myös se, että Rachel ei kykene muistamaan tiettyjä tarinan selviämisen kannalta oleellisia asioita, tuo oman vivahteensa tarinaan.
Loppuratkaisu yllättää taatusti, koska kerrankin kirjan "pahis" on joku, jonka ensisilmäyksellä vain jättää huomiotta. Tästä myös pisteitä Hawkinsille.

Rachel on sympaattinen hahmo, vaikka välillä humalapäissään tekeekin typeryyksiä tai sitten vain unohtaa asioita ja jättää lukijan täyden kysymysmerkin valtaan. Ehkä osa sympatiasta sataakin juuri siksi että päähenkilö ei ole mikään ihanne-ihminen, mutta silti parhaansa yrittävä elävä olento. Jill/Megan on myös kirjan parasta antia, sillä hänen mielenliikkeitään on kuvattu hyvin, samoin kuin tukahduttavaa vapauden ja muutoksen kaipuuta.

★★★★



maanantai 5. kesäkuuta 2017

Ihmisen osa - Kari Hotakainen

Tähän kirjaan oli pakko tarttua, syynä pääsykokeet. Se oli mielenkiintoinen keitos useita eri totuuksia, paikoittaista inhorealismia ja välillä hyvin laadukasta ironiaa. Kuitenkin kirja tuntui minulle paikoittain liian inhorealistiselta, vaikka kirjassa oli tietenkin paljon muuta hyvää.

Kirjassa vanha rouva Salme Malmikunnas myy elämäntarinansa kirjailijalle 7000 eurosta. Vähitellen tarinan ympärille kietoutuu muita hahmoja, kuten Salmen perheenjäseniä ja heihin liittyviä muita ihmisiä.Se on minusta hyvä ratkaisu, koska muuten tarina pyörisi liian pienen piirin keskuudessa.Käy ilmi, että Salmen elämäntarina on pitkä ja vaiheikas, vaikka siihen ei sinänsä kiinnitetäkään huomiota. Suuremmalle huomiolle jäävät Salmen mielenliikkeet sekä hänen lapsiensa tarinat.

Teemat siitä, mikä on ihmisen osa ja kenellä on oikeus kertoa jonkun muun tarina ja miten nousevat kantaviksi vähitellen. Tämä ratkaisu on minusta hyvä, koska silloin voi keskittyä rauhassa ensin hahmoihin ja heidän elämäänsä ja edesottamuksiinsa, ennen kuin teemat alkavat tulla iholle. Esimerkiksi ensin kerrotaan siitä, kuinka Salme myy elämänsä ja sitten vasta siihen liittyvistä ongelmista.

Vaikka kirjassa on paljon humoristisia kohtia, se on silti jollain tapaa satiirinen. Ehkä myös välillä farssihtava, vaikka huumori ei koskaan olekaan pääosassa kirjassa. Huumori syntyy lähinnä siitä, että tapahtumat ovat niin absurdeja, vaikkakin ihan todellisia ja mahdollisia. Ehkä siksi kirja puhuttelee niin monia ihmisiä ja on saanut tunnustusta.

Kirjassa ei loppua kohden voi olla enää varma siitä, kuka on äänessä. Lähinnä tämä tarkoittaa sitä, että kirjailija-hahmo kirjassa yrittää ylittää valtuutensa hahmona ja kaapata kerronnan itselleen, kuitenkin onnistumatta siinä täysin. Tämä havainto tekee kirjasta mielenkiintoisen tapauksen, koska mitään "tavallista" kirjallisuutta se ei ole, vaikka juoni periaatteessa onkin hyvin "tavanomainen". 

Kirjassa on paljon hyvää, mutta kuten sanottu, pahimmat inhorealismikohdat olivat ainakin minulle hitusen liikaa, kuten myös lakoninen hahmokuvaus.  Myös se, että ihmisen osa olisi vain sitä, että olosuhteille alistutaan ja sattumat vievät ihmistä ja vapaa tahto olisi vain illuusio, olivat vähän vieraita minulle. (Vaikka vapaa tahto onkin suhteellista.)
Vaikka asiat olisivat kuinka huonosti tahansa, aina voi yrittää saada hieman järjestystä omaan elämäänsä. Aina voi silti uskoa siihen, että elämä ei ole pelkkää pakkopullaa ja sattumaa. Melkein millloin tahansa voi löytää pieniä onnen hippusia, jos vain vähänkin yrittää.

★★★


perjantai 28. huhtikuuta 2017

Paljain jaloin - Laura Save

Tämän kirjan piti olla pikkuinen söpö välipala, mutta se paljastuikin yhdeksi niistä melko raskaista ja ahdistavistakin kirjoista. Sinänsä tämä ei ole mikään huono asia, sillä pidin kirjasta ja tavallaan myös sen rankasta aiheesta. Osittain valitsin kirjan vain siksi, että siinä sanottiin olevan Laura ja Sofia -niminen aviopari sekä heidän lapsensa.

Joka tapauksessa kirja käsittelee siis näiden kahden naisen suhdetta tilanteessa, jossa Lauralla todetaan vakava syöpä. Tämä tapahtuu melkein ensimmäisellä sivulla. Sen jälkeen koko loppukirja kertoo siitä, kuinka pari yrittää selvitä muuttuneesta elämästään: Laura selvitä syövästään ja Sofia yksinään arjen pyörittämisestä, sillä Laura on visusti sairaalassa hoidoissa.

Ensin Laura on aivan paniikissa syövästään ja vaipuu kauhun suohon, mutta vähitellen hän alkaa nähdä pieniä hyviä asioita, jolloin kirjaan syntyy kaivattua valoa. Kirja oli ehdottomasti kultaa niiltä osin, jossa kuvattiin parin suhtautumista uuteen ja ahdistavaan tilanteeseen, he joutuvat miettimään kaikki arvonsa ja ajattelutapansa uudelleen ja sitten jatkamaan elämäänsä. Syöpä on kuitenkin jatkuvasti läsnä, se on melkein kirjan hahmoista tärkein, sillä sillä on niin suuri vaikutus kaikkien muiden hahmojen toimintaan ja olemassaoloon.

Pidin kirjasta, vaikka se ahdistikin minua hiukan. Ajatus siitä, että itse olisin vuosi sitten mennyt naimisiin ja sitten sairastuisin syöpään, on melko kammottava. Lisää ahdistusta tuo se, että kirjan kirjoittaja kuoli syöpään itse vähän ennen kirjansa julkaisua. Osittain tuntui, että kirja on vähän liiankin realistinen, mikä osaltaan teki siitä vieläkin vaikuttavamman.

Lopun kiitokset jättävät lukijan pohtimaan sitä, miten paljon kirjasta todella onkaan fiktiivistä ja kuinka suuri osa on katkeraa oikeaa maailmaa ja sen kohtaloita. Tämän kyseinen viimeinen sivu tekee kirjasta erityisen ajatuksia vainoavan, sillä se tulee tavallaan liian lähelle omaa ihoa pysyäkseen kansien välissä. Se on liikaa totta.

★★★★



keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Lastani et tapaa - Marja Toivio

Olin kuullut tästä kirjasta paljon hyvää, mutta ikäväkseni voin todeta, että kirja itsessään ei ainakaan minulle ollut mikään "varsinainen tapaus". Kuitenkin luin sen loppuun asti, jonka takia se ei kuitenkaan ole huono. Ihan kelvollinen välipala.

Kirja kertoo asianajaja Katariina Elosalosta ja hänen työkavereistaan sekä Katariinan asiakkaista Veerasta ja tämän äidistä Sinistä. Katariina yrittää hoitaa työnsä kunnialla, mutta häntä vainoaa outo kirjeiden ja sähköpostien lähettelijä, joka uhkailee häntä. Hahmot ovat aavistuksen karikatyyrisiä, mutta se ei ainakaan minua haitannut.

Joka tapauksessa Sini kertoo Katariinalle haluavansa että Sinin aviomies ei tapaa lapsiaan enää koskaan, koska perheessä on ollut Sinin mukaan väkivaltaa. Veerakin pyytää "oikeutta äidille ja rangaistusta isälle". Katariina kuitenkin huomaa pian, että juttu on monimutkaisempi kuin mitä hän ensinäkemältä kuvitteli. Lisäksi Veera herättää Katariinan miettimään omaa samankaltaista nuoruuttaan, ja tämän takia pyrkii auttamaan Veeraa eteenpäin elämässään.

Kirjan teemoja ovat selvästikin huoltajuuskiistat, mutta niiden lisäksi pohditaan myös oikeudenmukaisuuden ja ehkä hieman myös työn ja muun elämän välistä suhdetta. Pidin siitä, että koko kirja ei tapahtunut asianajotoimistossa, koska toimiston keskinäiset valtataistelut ja juoruilut olivat minusta ehkä hieman tylsähköä luettavaa. Joka tapauksessa tästä tuli hyvin esille Katariinan osittainen kyllästyminen työhönsä, johon vain alati vaihtuvat asiakkaat tuovat jotain muutosta. Kuitenkin jutut ovat hyvin samankaltaisia, ja useasti Katariina viittaakin niihin sanomalla jotain epämääräistä niistä ainaisista pahoinpitelyistä ja suhdesotkuista.

Koska asianajajien maailma on minulle vieras, en saanut kirjasta niin paljon irti mitä alaa paremmin tunteva taatusti voisi.Välillä jatkuva työpaikan alkavien kiistojen ja siellä alkunsa saaneiden seksisuhteiden ruotiminen alkoi puuduttaa, mutta sitten Veera ilmestyi taas paikalle ja teksti muuttui vallan mielenkiintoiseksi.

Veera onkin kirjan parasta antia, kirjan valopilkku. Hän on tavallaan päähenkilö, vaikka ei suuressa osassa kirjaa olekaan. Itse ainakin pidin hänen hahmostaan eniten. Varsinkin Veeran päiväkirja -osuudet antoivat kirjalle syvyyttä.

Pidin kirjasta, mutta mieleen se ei sinänsä jäänyt. Se on ehkä liian saarnaava, tai sitten asianajien maailma on vain liian kaukana omasta elämästäni, jotta voisin tuomita tämän kirjan järkevämmin. Ihan hyvää viihdettä joka tapauksessa. Kirja toimii kevyenä välipalana, joka kylläkin Ishiguron jälkeen oli melko kaivattua.

★★½



maanantai 3. huhtikuuta 2017

Ole luonani aina - Kazuo Ishiguro


Nappasin tämän kirjan melkeinpä valitsematta kirjaston hyllystä. Tällä kertaa sattuma johti minut todellisen herkkupalan äärelle, sillä tämä on ehkä tämän hetken paras lukemani kirja. Tietenkin tämä on melko synkkä tapaus, mutta herkkupala silti. Katkera sellainen.

Kathy on elänyt koko elämänsä sisäoppilaitoksessa, jossa oppilaita valvotaan hyvin tarkkaan. Erityisesti heidän fyysiseen terveyteensä ja luovuuden harjoittamiseen kiinnitetään paljon huomiota. Englannin maaseudulla sijaitsevassa laitoksessa kaikki tuntuu olevan hyvin. Jossain vaiheessa lukija alkaa ihmetellä, miksei lasten vanhempia mainita missään vaiheessa, puhutaan vain kasvattajista. Ainakin itse koin tämän hieman oudoksi, kunnes kirja paljasti salaisuutensa ja tähänkin löytyi vastaus.

Vähitellen kova kohtalo alkaa saavuttaa Kathya ja hänen ystäviään Ruthia ja Tommya. En nyt halua spoilata yhtään mitään, mutta se on todellakin yönmusta kohtalo joka heitä alkaa lähennellä. Vähitellen maalaisidylli alkaa särkyä kohtalon ja onnellisuuden etsimisen ristipaineessa. Kathy myös muistelee lapsuuttaan ja suurin osa kirjasta onkin hänen mietintöjään ja kaipaustaan lapsuuteen. Silloin kaikki oli ainakin vielä näennäisesti hyvin, mutta hän ei kuitenkaan muistoissaan paljasta kohtaloaan, vaikka se häilyy 31-vuotiaan Kathyn pään päällä kuin hirttosilmukka. Kun totuus lopulta paljastuu, ainakin minä tunsin suurta raivoa heidän kohtaloaan kohtaan, sillä se vain tuntui jotenkin niin epäreilulta.

Kirja on jaettu kolmeen osioon, josta ensimmäinen osa on kepeää kukkaketoelämää lapsuudessa, mutta synkkyys alkaa hiipiä mukaan toisessa osiossa. Kolmas osio on sen sijaan puhdasta kiteytettyä epätoivoa ja hahmojen yritystä taistella sitä vastaan. Tavallaan pidin tästä jaosta, asteittaisesta laskeutumisesta kuilun pohjalle. Kolmas osa osoitti, että kuilun pohjalta pääsee vielä alemmas, kaivurit ja lapiot esiin ja eikun vain tunnelia kaivamaan, pohjaa kohti lopullista syvää pistettä.

Ehkä ei ole mitenkään jäänyt epäselväksi että pidin tästäkin tapauksesta, vaikka se olikin melko katkera pala. Luin kaikki melkein neljäsataa sivua kerralla, ensin idylli veti puoleensa ja sen jälkeen vimmainen halu tietää. Lopulta ei välttämättä halunnut enää tietää yhtään mitään tästä kohtalon uhkasta, mutta sitä vain jotenkin jäi niin koukkuun, että lukemista ei voinut ainakaan lopettaa.  Viisi tähteä ja käpertyminen nurkkaan elämän menoa miettimään. Kirjan loppu tuntuu vähän samalta kuin putoaisi korkealta ja ei saisi hetkeen ollenkaan henkeä. Isku palleaan ja sitä rataa.

★★★★★




perjantai 24. maaliskuuta 2017

Antikrista - Amélie Nothomb

Antikrista kertoo Blance-nimisen tytön ja Kristan ystävyydestä. On alusta alkaenkin selvää, että Krista ei ole sitä mitä päältäpäin näyttäisi: hän kiusaa huomion-ja kaverienkipeää Blancea aina kuin silmä välttää. Blance ei kuitenkaan taistele vastaan, sillä hänelle on tärkeämpää kerrankin saada ystävä kuin saada kunnollinen ystävyys.
Lopulta Blance alkaa kuitenkin vähitellen kypsyä Kristan käytökseen, varsinkin, kun Krista onnistuu hurmaamaan lähestulkoon kaikki muut Blancen vanhemmista koulun muihin oppilaisiin, jolloin he eivät aavista Kristan todellista luonnetta ja täten lisäävät tytön ongelmien ja turhautumisen määrää. Blance itse alkaa kutsua Kristaa Antikristaksi, joka kyllä kuvaa hyvin tuota Kristaa.

Itse pidin kirjasta melko paljon, koska Kristan edesottamuksista oli hykerryttävä lukea. Varsinkin, kun tiedän tosielämän Kristojen käyttäytyvän melko samalla tavalla, niin siitäkin hatunnosto Amélien suuntaan. Krista on kuitenkin kuvattu melko leveällä siveltimellä, sillä hänen koko olemuksensa tuntuu kiinnittyvän ja muotoutuvan tuon kaksinaamaisuuden varaan. Mitään muuta sanottavaa hänen hahmollaan ei tunnu olevan. Tavallaan pidän tästä ratkaisusta, koska Kristan tyhjäpäisen kiusaajan rinnalla Blance vaikuttaa entistäkin puhtoisemmalta ja kiltiltä tytöltä.
Blance haluaisi vain kavereita ja siinä sivussa lukea kirjoja, mutta koska Krista tulee tähän tielle viemällä Blancelta kaiken elintilan hiljaisuudesta omaan huoneeseen, Blance oppii jotenkin elämään asian kanssa. Tässä kohdin lukijaa (tai ainakin minua) alkoi ärsyttää suunnattomasti. Se, että Blance vain alistuu tilanteeseensa eikä sano Kristalle mitään vastaan eikä edes yritä kertoa vanhemmilleen Kristan todellisesta luonnosta, tuntuu hieman epäuskottavalta.

Silti kirjan tilanne, epämääräinen alistava kaverisuhde, on todellisen kaltainen. Tuollaisia ystävyyssuhteita näkee lähestulkoon jokaisella yläasteella, jossa vain on luokan kuningattaria ja heitä suuresti ihailevia, mutta toisten kiusaamia henkilöitä. Tietenkään kaikkialla Antikristojen käytös ei mene yhtä pitkälle kuin tässä kirjassa, mutta samanlaista käytöstä löytää silti.
Antikrista on tavallaan myös hyvä kuvaus teini-ikäisestä psykopaattisesta henkilöstä. Krista valehtelee jatkuvasti saadakseen muilta haluamiaan asioita, pettää koko ajan, alistaa Blancea henkisesti ja muutenkin käytännössä omaa kaikki psykopatiaan yleensä liitettävät käytöksen ja luonteen piirteet. Siinä suhteessa kirja on hyvinkin onnistunut, sillä Krista on tavallaan entistä karmivampi hahmo, kun petosten ja valheiden lisäksi hänen päässään ei tunnu pyörivän yhtään mikään muu. Krista elää valehdellakseen ja valehtelee elääkseen.

Kaiken kaikkiaan kirja on melko nopeasti luettu tunnelmapala, joka onnistuu sekä viihdyttämään että nostattamaan useita ajatuksia esille lukijan päästä. Antikrista kuitenkin ajoittain sortuu yleistämisen kaltaisiin tilanteisiin, kuten Blancen lievästi hampaattomaan hahmoon. Tietenkin tämä asetelma kääntyy lopussa ympäri, mutta enpä spoilaa siitä yhtään enempää. Kirjassa on silti paljon enemmän hyvää ja oivaltavaa kuin satunnaisia kömmähdyksiä, joten suosittelen, todellakin.

  ★★★★



perjantai 27. tammikuuta 2017

Vaikka vuoret järkkyisivät ~ Terhi Törmälehto

Odotin tätä kirjaa melko pitkään, varsinkin, kun se ei ollut käsissäni sillä sekunnilla kun Helsingin Sanomien arvostelu siitä ilmestyi. Ehkä olen sitten vain vähän kärsimätön... Joka tapauksessa Vaikka vuoret järkkyisivät on jälleen niitä kirjatapauksia, jotka muistaa pitkään ja tietää lukeneensa. Ensin kirjassa edetään varsin verkkaisesti, mutta loppua kohden tahti kiihtyy. Kerronta pysyy maalailevana, mutta uusia tiedonmuruja satelee lopulta kaatamalla. Ehdottomasti pidän tästä kehityssuunnasta: mennään kiihtyvällä vauhdilla kohti tuntematonta.

Kirjan päähenkilö, Elsa, seikkailee kahdella aikatasolla. Toisessa ollaan Kainuussa ja liu'utaan kohti helluntailaisuutta lukioikäisenä ja nykyhetkessä Bogotan kaduilla erkaannutaan vähitellen uskosta. Tämä ristiriita pitää kirjaa kasassa. Tietenkin siihen mahtuu kaikenlaisia poikahuolia, vanhempi-lapsi - suhteen horjumista ja useanlaista säätöä pimeillä kujilla, mutta kantava ajatus on Elsan liika kyseenalaistaminen. Ensin Elsa kyseenalaistaa oman perheensä arvot, mutta lopulta vuosien päästä ja kaukana kotoa alkaa myös kyselemään omilta uskonryhmänsä jäseniltä niitä vääriä kysymyksiä.

Lisäksi jotenkin ahdistavan kaunista oli Elsan kipuileminen poikien suhteen, sillä helluntailaisuus kieltää esimerkiksi tanssimisen ja seksin ennen avioliittoa. Elsa pyrkii olemaan täydellinen uskonsa normien mukaisesti, mutta samalla menettää lukioaikanaan jokaisen pojan, johon tutustuu. Pojilla kun tuntuu riittävän vientiä ja Elsan höperö ei uskalla uskonsa takia tarttua vihjeisiin, jolloin pojat muuttavat helpommille kalastelualueille.
Joka tapauksessa tässäkin näkyy suurta muutosta Elsan kasvaessa kohti aikuista naista Kolumbiassa. Se on tavallaan piristävää, tämä lukiotytön ja vaihto-oppilaan välinen eroavaisuus. Tavallaan tuntuu, kuin lukisi saman henkilön kertomusta eri maailmoissa, missä Elsasta olisi kaksi versiota, tavallaan samanlaisia mutta kuitenkin niin erilleen kasvaneita. Ehkä senkin takia tätä kirjaa voi pitää kasvukertomuksena.
Kirjan kansi voi ehkä antaa tästä kasvukertomuksesta joitain pieniä vinkkejä, hahmo on läpikuultava, mutta kuitenkin täynnä maisemaa ja taivasta. Ihan kuin naisen kuva olisi vain ihmisen muotoinen aukko, josta tausta näkyisi lävitse,tässä olisi vihje siihen, että Elsa on tavallaan täytettävissä millä tahansa, jotta hän hetken aikaa voisi olla vapaa epäilyksistään. Tavallaan kirjan nimen perusteella odotin jotakin todella dramaattista ja tummempaa kantta, mutta lopulta ehkä tämä hivenen melankolinen ja utuinen kuva sopii kirjan kerronnan tyyliin paremmin.

Pidin kirjasta, vaikka lukio-Elsa ärsyttikin paikoin. Onneksi aina seuraavassa luvussa oli piristävä aikuinen versio hahmosta, jolloin abiturientin sekoilut eivät tyystin jääneet vaille kontekstia. Tietenkin kaukokaipuun aiheuttavia kirjoja on hieman kuumottava lukea, koska tekee mieli ryhtyä varailemaan lentolippuja samalta istumalta. Pidin siitä, että tarina ei keskity esimerkiksi juonta kuljettaviin aineksiin niin paljon, tunnelmapaloja on kiva napsia siellä täällä kaiken muun tempoilun joukossa. Itse asiassa lopussa paljastuu, että useista haikean sinertävistä kappaleista muodostuu kokonainen tilkkutäkki, jonka vallitseva vari on juurikin tuo kannen sininen. Siinä liikutaan jo sellaisissa kauneuden tasoissa, että sieluun sattuu ja jotain menee takuulla rikki.

★★★★★