Vanhus ja meri - Ernest Hemingway

Vanhus ja meri kertoo vanhasta miehestä, joka asuu kuubalaisessa rantakylässä ja kalastaa merellä elannokseen. Hänellä on kuitenkin ollut 84:n päivän aikana todella huono kalaonni: ei ainuttakaan saalista. Hän kuitenkin kieltäytyy luovuttamasta, ja päättää lähteä merille vielä kerran. Hänen kaverinsa, nuori mies, tahtoisi lähteä mukaan, mutta vanhus ei tahdo ketään mukaansa, tahtoo todistaa olevansa vielä pystyvä ja hyvässä kunnossa, vaikka onkin jo vanha.

Avomerellä koukkuun tarttuu suurin miehen koskaan näkemä kala. Kumpikin väsyttävät toisiaan päiväkaupalla syömättä, kunnes lopulta vanhus saa kalan nujerrettua ja päättää lähteä kotiin saaliinsa kanssa. Kala on kuitenkin hinannut miehen veneen todella kauas merelle, ja hän ei ole varma, selviääkö kotirantaan enää niin kaukaa Atlantilta. 

Itse samaistuin jostain syystä eniten kalaan. Se oli jotenkin sympaattinen kaikessa eläimellisyydessään ja vimmaisessa tahdossa selvitä ja päästä miehestä eroon. Vanhus itse tuntui liian jääräpäiseltä ja muutenkin hieman ärsyttävältä, osittain siksi, että hänen asenteensa luontoa kohti oli kyllä kunnioittava, mutta silti jotenkin ymmärtämätön. 

Aina välillä hän kutsui kalaa veljekseen ja sitten sen jälkeen tahtoi ehdottomasti julistautua luomakunnan kruunuksi ja kalaparan hengiltä. Tämä jatkuva mielialan muutos tuntui hämmenltävältä, ihan kuin vanhuksen hahmo ei itsekään osaisi päättää, mitä tahtoisi elämältään. Periaatteessa jättimäinen kala on siunaus, mutta sen hinta saattaa olla miehen oma elämä, ollanhaan jo todella kaukana merellä, kauempana kuin mitä mies on koskaan ollut kohtalaisen pienellä veneellään.

Kalan ja miehen kamppailu tuntuu metaforalta ihmisen järjen ja luonnon vastakkainasettelulta, ihminen yrittää kuulua luontoon ja elää kuin villieläin aina välillä, mutta silti sortuu ajattelemaan liikaa ja tuhoamaan luontoa joko muuten vain tai pakosta kuten tarinan mies, joka on köyhä ja tarvitsee kaloja myytäväksi, että saisi itse ostettua ruokaa. Välillä kumpaakin hahmoa kuvataan ikään kuin kumpikin olisi tasa-arvoisessa asemassa, kumpikin on saalistaja ja tahtoo toisen saalikseen. Kalan motiivi tuntuisi olevan pako tai ehkä jollain kierolla tavalla miehen hukuttaminen, veneen vetäminen liian kauas merelle, jotta mies ei pääsisi enää takaisin.

Jotenkin kalassa on jotakin liian älykästä pelkäksi kalaksi, joka tahtoisi elää kalan elämää ja vain olla meressä. Kalaa kuvaillaan useasti älykkääksi, miehen veljeksi ja jopa kumppaniksi yksinäisellä merellä. Monta kertaa sanotaan, että kala ei ole kuin muut kalat vaan jotakin muuta, lähempänä miestä olemukseltaan kuin muita meren kaloja. 

Meri itse tuntuu olevan myös yksi hahmoista. Se joko tarjoaa miehelle elannon tai lähes tappaa tämän nälkään, ikään kuin olisi jonkinlainen elävä olento, joka leikkisi kohtalon tavoin muilla, niin asukeillaan kaloilla kuin pinnallaan seilaavilla ihmisillä. 

★★★

Kärpästen herra - William Golding

Takaisin klassikoiden pariin.

Kärpästen herra kuvaa sitä, kuinka hienoinen sivistys katoaa välittömästi ja jonkinlainen raivotila ottaa vallan. Alussa asuttamattomalle saarelle päätyy lentokoneen pudotessa joukko koulupoikia sekä yksi poikakuoro. Yksikään aikuinen ei selviä. Vanhimmat pojat ovat arviolta neljäntoista, jos sitäkään. Muodostuu kaksi kilpailevaa ryhmää, metsästäjiksi itseään kutsuvat kuoron pojat, johtajanaan Jack, ja muiden poikien joukko, jota johtaa Ralph. Nämä kaksi ryhmää elävät ensin sopusoinnussa keskenään, metsästäjien tappaessa saarella asuvia villisikoja ruoaksi ja toisen ryhmän pitäessä merkkitulta yllä ohikulkevan laivan varalta.

Kuitenkin hyvin pian poikien keskuudessa alkaa elää huhu Pedosta, joka vaanii jossakin nurkissa ja hämärässä metsässä. Pian vainoharhaisuus suistaa kaiken raiteiltaan ja englantilaiset koulupojat ovat toistensa kurkuissa. Ralph yrittää pitää järjestystä yllä luomalla erilaisia sääntöjä, mutta Jackin joukkio päättää ryhtyä elää nykyhetkessä ja unohtaa pelastustoiveet, jolloin he lähinnä kiihottavat toisiaan silmittömään raivoon kaikkea mahdollista vastaan.

Kaiken tämän takana metsässä, meressä ja ilmassa vaanii Peto, tuo mystinen Kärpästen herra, joka ilmestyy kerran yhdelle pojista. Ralphin johtama poikajoukko ajautuu sekasortoon siksi, että he pelkäävät liikaa Petoa ja Jackia ja alkavat epäillä toisiaan kaikesta mahdollisesta ja luistaa Ralphin antamista määräyksistä esimerkiksi rakentaa majoja. Jackin osasto pelkää myös Petoa, mutta käyttää sitä oikeutuksena kaikenlaiselle julmuuksientäyteisellä örvellykselle.

Kirja on hyvä muistutus siitä, että jokaisen ihmisen sisimmässä asuu vaisto, joka vaatii tappamaan ja muodostamaan aina vain tiiviimpiä yksiköitä, että jokainen ihminen on sisimmässään ainakin hieman paha. Tämän takia Peto tuntuu olevan jonkinlainen poikien pelkäämä asia heissä itsessään, jonka he vain kuvittelevat joksikin olennoksi.

Itse olin sinänsä kyllästymässä koko ajan siihen, että poikajoukko keskittyy koko ajan epäoleellisiin seikkoihin ja nauraa toisten vastoinkäymisille sekä kiusaavat toisiaan minkä kerkeävät, välillä hengiltä. Lisäksi ärsytti se, että poikien outoa käytöstä verrattiin jatkuvasti "alkuasukkaisiin" tai "villeihin", ikään kuin mikään alkuperäisheimo sietäisi moista käytöstä.

Sitten se, mistä pidin eniten: pienet täydelliset robinsoncrusoenalut tappavat toisiaan ja luisuvat hitaasti mutta varmasti järjiltään, vaikka ovatkin kuinka englantilaisia ja sivistyneitä tahansa. Periaatteessa koko kirjaa voi lukea erittäin mustana ironiana koskien kaiken maailman "valkoinen mies selviää ja kukoistaa yksin autiolla saarella" -tarinoita. Pidin siitä, ja erittäin paljon. Valkoinen heteropoika sortuu julmuuksiin ja oman pelkonsa uhriksi kerta toisensa jälkeen koko kirjan ajan, ja muistuttaa lukijaa siitä, että Peto toden totta tulee ihmisen sisimmästä.

★★★★

Unelmien tiedekunta - Sara Stridsberg

Tämä on tarina Valerie Solanasista, joka ampui Andy Warholia vuonna 1968. Kirjalla on siis vakaa pohja todellisissa tapahtumissa, kuten esimerkiksi Valerien elämäntapahtumissa. Kuitenkin suurin osa tapahtumista lienee fiktiivisiä.

Joka tapauksessa Valerie on hyvin älykäs mutta kaltoinkohdeltu lapsi, josta kasvaa asunnoton, älykkäämpi nainen. Valerie pääsee lopulta yliopistoon opiskelemaan psykologiaa, mutta kustantaa opintonsa esimerkiksi myymällä itseään. Vähitellen hän tutustuu Andy Warholiin, josta paljastuu kirjassa kylmä, ikävä ja suhteellisen piittaamaton tyyppi.

Valerie itse on ongelmallinen hahmo, jolla on todellakin paljon erilaisia ikäviä harrastuksia, kuten huumeidenkäyttö ja liialliset irtosuhteet. Käytännössä Valerien elämä on yhtä kaaosta, jota hän yrittää sitoa kasaan esimerkiksi SCUM- manifestilla (Society for Cutting Up Men, yksi lyhenteen tulkinnoista). Kuitenkin Warhol kieltäytyy palauttamasta Solanasin tekstiä, jolloin Valerie suuttuu ja tahtoo omansa takaisin. Epävakaa yksilö kun on, hän päättää lopulta lähteä vaatimaan tekstiään ja toista näytelmäänsä takaisin aseen kanssa.

Tämä kaikki löytyy lukuisista historiankirjoista, mutta mielestäni kirja onnistui hyvin valottamaan sitä, miten yksinäinen ja herkkä Valerie Solanas todella oli. Tietysti Stridsbergillä on kirjailijana myös tästä osuutensa, koska hän on tietenkin päättänyt kirjoittaa Valerien hahmon sellaiseksi kuten tahtoi. Tämä johtuu tietenkin siitä, että Stridsberg ei ole mitenkään voinut tavata Valerieta oikeassa elämässä, koska Solanas kuoli vuonna 1988 kirjailijan ollessa vasta noin kymmenvuotias ja toisella puolella maapalloa Solanasiin nähden.

Ehkä mielenkiintoista antia kirjassa oli se, kun Valerie ja kertojahahmo kiistelivät siitä, kuka saa kertoa mitä ja millä tavoin. Tämä toi esiin sitä, että ihan kuin Valeriella olisi ollut kirjassa oma ääni, jota kirjailijan oma ääni ikään kuin kannusti ja houkutteli puhumaan. Erittäin hyvä yksityiskohta, josta pidin erittäin paljon. Pitkät pätkät ovat minäkertojan eli Valerien kertomaa tarinaa, joka tietenkin on Stridsbergin käsialaa, mutta joka tapauksessa se tuo mielenkiintoista vaihtelua yleensä niin paikallaan pysyvään ja luotettavaan kertojaan. Aina välillä saa olla kysymässä, että kuka tässä nyt kertoo ja millä tarkoituksella, mitä tämä kertoja tahtoo sanoa ja miksi, valehteleeko hän hienovaraisesti vai jopa enemmän kuin olisi toivottavaa?

★★★★★

Sonja O. kävi täällä - Anja Kauranen

Tämä kirja aiheutti ilmestyessään suuren kohun, sillä se kuvaa nuoren naisen seksuaalisuutta vapaasti ja vieläpä puhekielellä ja runsailla kirosanoilla. Ymmärrän kyllä kirjan maineen syyt, mutta mielestäni se olisi hieman lyhyempänä novellina toiminut paremmin. Sonjan seksiseikkailut ja itsensä etsiminen jatkuvat samalla tavalla luvusta toiseen, joten viimeisten sivujen oivaltavuutta saa hieman odotella.

Sonja O. on evakkoperheen tytär Helsingissä enimmäkseen 1960-luvulla, hän kapinoi ja etsii paikkaansa jatkuvan ryssittelyn ja huorittelun keskeltä, ja pyrkii omimaan nuo teemat osaksi persoonaansa, voimaantumaan ikävistä sanoista ja muuttaa niiden sisällön itselleen aineksiksi. Kuitenkin Sonjan hämmennys on sitä lajia, että se ei välttämättä edes yhden kirjan sivuilla selkene.

Sonja kokeilee käytännössä kaikkea vapaasti, huumeita, seksiä, naisia, miehiä, opiskelua, politiikkaa, mitä nyt sattuu käsiinsä saamaan. Sisäinen tyhjyys pakottaa häntä eteenpäin, kodin tylsyys ja juoppo isä, kyllästynyt äiti ja mielisairaalassa oleva veli. Jossain kohtaa hänet heitetään ulos kotoa, ja siinä kohdin hänen olettaa ryhdistäytyvän ja etsivän itselleen jonkin ihmisystävällisemmän tavan viettää aikaansa kuin vapaa seksi ja huumeet, mutta tässä kirjassa elämä ei menekään ihan niin ihanteellisesti. Sonja sählää ja käyttää ihmisiä kertakäyttösuhteina, mutta ei näytä oppivan mitään mutta ei myöskään loukkaantuvan vakavasti mistään kokemuksestaan.

Itse oletin koko ajan Sonjan joutuvan jonkinlaiseen kaaokseen ja täydelliseen tuhoon valintojensa takia, mutta niin ei käynyt. Jotenkin hän onnistui pitämään päänsä pinnalla vaikka kaikki hänen elämässään on yhtä kaaosta. Juurettomuuden tunne vainoaa Sonjaa, hän ei tunne oloaan kotoisaksi missään, mikä saattaa olla syy hänen epämääräiselle ja vimmaiselle itsensä etsimiselle ja jatkuvalle yritykselle löytää koti jostakin.

Kirjan kirjoitustyyli on huomionhakuista ja puhekielistä, mutta välillä siinä on mukavasti oivaltavuutta ja runonkaltaista sanoilla leikkimistä. Tämän takia jatkuvaan kirosanatulvaan ei huku, vaikka se ainakin minua ärsytti ajoittain. Ongelma tuntuu enimmäkseen olevan se, että kirja ei missään kohtaan mainitse esimerkiksi vuosia, missä mennään, vaan lukija joutuu arvailemaan Sonjan ikää ja elämäntilannetta, yhteiskunnan tilannetta ja vuosikymmentä. Itse ehkä koin sen hivenen häiritseväksi, mutta onneksi Sonjan elämänvaiheita voi seurata muutenkin, vaikka osittain yhteiskunnallinen konteksti puuttuisikin.

Sonjan hahmo on ihanan vapaa kaikista moraalikäsityksistä tai muista sellaisista, hän tekee mitä haluaa ja miten haluaa. Vaikka häntä leimataan koko ajan huoraksi, hän jatkaa elämäänsä olkiaan kohauttaen, hän ei ota sitä itseensä. Tämä tuntui jotenkin ihanalta vaihtelulta, kerrankin häilääjänä on nainen, joka ei kuitenkaan joudu sen suurempaan perikatoon missä oli aloittaessaankaan kaiken sekoilevan elämän. Mukavaa ja kaivattua vaihtelua ikuiselle Don Juan -tarinalle, jossa suhdesekoilijana on lähes aina mies tai sitten lopulliseen tuhoon päätyvä nainen, kuten esimerkiksi Onervan Mirdjassa.

★★★

Yö ja päivä - Virginia Woolf

Pidän yleensä Woolfin kirjoitustavasta ja tyylistä, joten en todellakaan pettynyt tämän kirjan kanssa. Yö ja päivä oli ilahduttavan eteerinen lukukokemus, tarpeeksi pitkiä lauseita, hyviä huomioita elämästä ja haahuilua Lontoon kaduilla: kaikkea mitä kirjalta tarvitsen.

Yössä ja päivässä on neljä päähenkilöä, joista kuitenkin Katherine ja Ralp ovat ehkä enemmän etualalla kuin Mary, Henry tai Cassandra. Katherine on rikkaan perheen tytär, mutta tahtoisi paeta ahdasta elämäänsä ja opiskella matematiikkaa. Ralph taas tahtoisi kirjoittaa kirjan, mutta joutuu käymään töissä asianajajana elättääkseen perheensä. Mary ei oikein tiedä mitä tahtoo, mutta toimii sihteerinä naisten oikeuksia ajavassa yhdistyksessä. Henry taas yrittää runoilla, mutta ihastuu Katherineen ja sekoittaa sillä päänsä. Cassandra taas yrittää päästä seurapiireihin, mutta on jumissa kotonaan ja hoitaa lemmikkiperhosiaan.
Mielenkiintoinen henkilöasetelma 1850-luvun Lontoosta, jossa ehkä kaupungin kadut ja sumuiset nummet ja muut maisemat ovat lähestulkoon yhtä suuressa pääosassa kuin hahmotkin, koska yleensä joka kerran kun jollakin on jokin ongelma tai mielenkuohu, luonto tai kaupungin kadut vaikuttavat mielialaan ja hahmon tekemään päätökseen todella vahvasti.

Ongelmia ja draamaa syntyy väkisinkin, kun hahmot rakastuvat ristiin toisiinsa. Katherine pysyy eteerisenä ja tahtoisi omistautua vain matematiikalleen ja faktoille, mutta ei kykene kun ihailijoita tunkee ovista ja ikkunoista ja yhteiskunta vaatii naimisiin. Mary taas tahtoisi ehdottomasti kihloihin Ralphin kanssa, mutta Ralph tuntuu näkevän vain Katherinen. Cassandra rakastuu Henryyn, joka on täysin Katherinen vallassa, jota ei kuitenkaan kiinnostaisi muu kuin yrittää selvittää omat tunteensa ja tahtonsa tietää mitä elämältään haluaa.
Romaanin loppua kohden rakkauskuviot kyllä alkavat selvitä mutta kuitenkin eivät mene niin kuin esimerkiksi Austenilla, että kaikille olisi joku täydellinen pari. Enemmänkin Yössä ja päivässä ihmisten sisäinen ristiriitaisuus estää suurimman osan kaikenlaisesta toisten ymmärtämisestä ja tämän takia myös vaikuttaa suhdesotkujen selviämistä aika tavalla.

Kirjassa on parasta oivallusta se, että kaikki dialogi on vajavaista ja sotkuista verrattuna siihen, mitä hahmot tarkoittavat sanoa tai aikovat tarkoittaa ajatuksissaan. Kahtiajako ajatuksiin ja sanoihin, yksinolon selkeyteen ja sosiaalisten tilanteiden kaaokseen ja tietenkin sosiaaliseen aseman tai sukupuolen takia on vahvasti läsnä. Hahmot yrittävät tehdä itseään selväksi ja ymmärrettäväksi toisilleen, mutta epäonnistuvat siitä joka kerta ja aiheuttavat vain turhia väärinkäsityksiä, puolimerkityksiä ja lauseita, joilla ei ole mitään varsinaista sisältöä.
Kaikki puhe kirjassa tuntuu olevan joutavaa salonkikeskustelua, mutta sen rinnalla hahmojen todellinen mielensisäinen ajatteluketju tuntuu ehkä vieläkin rikkaammalta ja oivaltavalta. Kirja onnistuu todellakin vangitsemaan sen, kuinka paljon ajatuksia ja erilaisia mielleyhtymiä, haluja, toiveita ja pelkoja jokaisen päässä risteilee arkipäiväisenkin keskustelun aikana, saati sitten kun tunteet kuohuvat ja puhe muuttuu kiihtyneeksi.

Kirjoitustyyliltään Yö ja päivä on vaikuttavan yhtenäistä, siinä määrin että melkein mikä tahansa muu tuntuu epämääräisen riitasointuiselta Woolfin jälkeen. Vaikka teoksessa on melkein viisisataa sivua, se ei tunnu kovinkaan paljolta, koska tarina etenee kuin kulkija sumuisella kadulla, välähdyksiä ajatuksista kokien ja jotakin ennalta-arvaamatonta päämäärää kohti hiippaillen.

★★★★★

Tummempaa tuolla puolen - Kaj Korkea-Aho

Luettuani Pahan kirjan samalta kirjailijalta takerruin kirjastossa välittömästi tähän opukseen. En pettynyt, en todellakaan. Se ei välttämättä ole yhtä karmiva kuin Paha Kirja, mutta juoni on jotenkin järjellisempi. Tietysti myös useiden homohahmojen läsnäolo teki kirjan minulle tutun ja turvallisen tuntuiseksi.

Kirjassa on useita päähenkilöitä, jotka olivat kaikki lapsuudenystäviä pohjanmaalaisessa pikkukylässä. Benjaminin tyttöystävä Sofie kuolee auto-onnettomuudessa samana päivänä, kun Benjaminin ystävää ja pappia Simonia epäillään vilpistä urheilukisoissa, joiden järjestäjiin Benjamin ja Sofie kuuluivat. Sofiesta saa viimeisen kuvan ylinopeuskamera, johon tallentuu myös Sofien vieressä istuva musta hahmo. Toisaalla Benjaminin kaveri Christoffer on menossa naimisiin poikaystävänsä kanssa, samalla kun uutiset Sofien kuolemasta pyrkivät kokoamaan vanhaa lapsuudenporukkaa yhteen. Sofien veli Loke liittyy mukaan, ja näin lapsuudentoverukset ovat jälleen kasassa. 

Kaikilla on jokin huoli, esimerkiksi Loke on alkanut änkyttää todella pahasti, mutta itse samaistuin eniten Christofferiin. Hänellä on Sofien kuoleman ja kandin edistymättömyyden lisäksi ahdistusta siitä, miten kaverit suhtautuvat tämän homouteen ja tuleviin häihin toisen miehen kanssa. Kuitenkin tämä ylinopeuskameran kuvassa näkyvä jokin tumma hahmo, jota kutsutaan Raamtiksi, keikauttaa ongelmiin niin paljon uutta vakavuutta ja kammottavuutta, että siinä vaiheessa mitkään homoseksuaalisuudet tai muut pikkuseikat eivät enää paljoa kiinnosta kaveriporukkaa. Heillä kaikilla on kokemuksia Raamtin tapaamisesta, joko lapsuuden ajalta tai kirjan tapahtumien aikaan.

Kuitenkin eniten Christofferin kanditutkimuksen aihe, Raamt itse, tuntuu manaavan tämän jokin pahuuden hahmon vainoamaan heitä. Sofien hautajaisissa porukka tapaa toisensa jälleen monien vuosien jälkeen, ja kaikilla tuntuu olevan jotakin, mitä ei suoraan uskalleta kertoa muille, minkä lisäksi epämääräinen varjo-olio hiipii nurkissa ja häiritsee hautajaisvalmisteluja. 

Tummempaa tuolla puolen on oikein hyvää uutta maagista realismia, se ei vedä överiksi missään kohtaa, mutta yliluonnollisia elementtejä on silti tarpeeksi, jotta kiinnostus pysyy yllä. Kerronta pitää otteessaan mutta ei sekään paljasta liikaa. Kirjan ainoa heikkous tai vahvuus on se, että se tuo esiin raakaa todellisuutta siitä, kuinka vaikea on olla homo ja teini-ikäinen. Yhteiskunnan omituisuus ja tuomitsevuus tuodaan esiin samalla, kun mukaan sekoitetaan yliluonnollista ainesta, mutta kuitenkin niin, että se ei häiritse liikaa henkilöiden kehittymistä tai juonta.

★★★★

Peltirumpu - Günter Grass

Yliopiston ja kirjallisuuden opintojen alkamisesta johtuen tämäkin postaus sai luvan odottaa vähän yli puoli vuotta, itse asiassa melkein yhdeksän kuukautta. Hupsista keikkaa, mutta on jotenkin ollut turhan tuntuista kaiken kirjallisuusopiskelun ja kirjoituksen jälkeenkin kirjoittaa tänne jotakin, mutta ehkä nyt toisen vuoden opiskelujen alkaessa olisi aika ryhdistäytyä.
Mitäpä muuta sanottavaa olisi kuin että mennäänpä suoraan asiaan ja lopetetaan tämä jaaritus.


Peltirumpu kertoo tarinan Oskarista ja tämän peltirummusta, jota päähenkilö raahaa joka ikiseen paikkaan ja hetkeen. Tapahtumat pyörivät Saksassa ennen ja jälkeen toista maailmansotaa, pienessä Danzigin kaupungissa ja tämän jälkeen useissa muissakin kaupungeissa. Tarina harhailee myös kertomaan Oskarin vanhempien ja isovanhempien elämästä, sekä useita "minikertomuksia" esimerkiksi eräästä laivan keulakuvasta on upotettu mukaan kirjaan.

Kirjan tyyli on erittäin rönsyilevä, Oskarin itse kertoma tarina, jossa kertojina vuorottelevat Oskar aikuisena mielisairaalassa, jossa tämä kirjoittaa tarinaa itsestään ja elämänvaiheistaan, sekä elämäntarinoita kuvailevan "nuoren Oskarin" kertomat kohdat. Tämän huomaa lähinnä siitä, että jokainen luku alkaa hän-kertojalla ja tyylillisesti varsin tavallisena kerrontana, kunnes luvun loppua kohden siirrytään yhtäkkiä minäkertojaan ja rönsyilevään, maagisen realismin kaltaiseen kerrontaan, joka tuntuu venyttävän arkijärjen rajoja minkä kerkeää. Tämä jälkimmäinen kerrontatyyli on varsin surrealistista ja Oskarin omien assosiaatioiden varassa hyppivää, joten ajoittain joutuu hidastamaan lukutahtia pysyäkseen kärryillä siitä, mitä oikein tapahtuu.

Kirjan juoni on periaatteessa varsin yksinkertainen: Oskar kasvaa vähitellen vanhemmaksi mutta pysyy ruumiiltaan yhä noin kolmevuotiaan pojan kokoisena, samalla kun maailma sekoaa yhä enemmän toisen maailmansodan pyörityksessä ja jälkipyykissä. Oskar kuitenkin kertoo tarinaa siten, että historia on sivuasemassa ja enemmän merkitystä on esimerkiksi Oskarin äidin elämänvaiheiden kertomisella ja jatkuvalla kuvauksella lapsi-Jeesuksen ja Oskarin itsensä välillä.

Joka väliin tungetaan rummuttamista, jolla on Oskarin mukaan jonkinlainen kyky saada kuuntelijat pauloihinsa ja lisäksi esimerkiksi kertoa tarinoita tai kyky käydä keskustelua Oskarin itsensä kanssa. Hetkinä, jona Oskar ei itse puhu, rumpu todellakin puhuu, ja assosiaatiot hyppivät toistensa yli ja ali kuin sekava rumpurytmi. Se tuntuu olevan kirjan nimen merkitys, se hyppii ihan miten sattuu asiasta toiseen mutta samalla ammentaa jostakin paljon kammottavammasta kuin kolmevuotiaasta rumpalipojasta: Saksasta toisen maailmansodan aikaan ja tämän trauman käsittelystä.

Kirjan tyyli on myös inhorealistinen, ja tästä voisi varoittaa siksi, että osa varsin kammottavista kuvauksista kuolleista ihmisistä ja ankeriaita kuhisevista hevosenpäistä ei nyt välttämättä ollut mitään miellyttävää luettavaa. Tuntuu, että näillä kuvauksilla Grass yrittää purkaa omaa traumaansa saksalaisena SS-joukkojen sotilaana, tai ainakin tämänkaltaisen aavistuksen sain lukiessani.

Oskar on henkilönä varsin samaistumista vastustava ja lisäksi ärsyttävän seksistinen. Jatkuva sairaanhoitajattarista hekumoiminen ja seksuaalissävytteinen paasaus alkavat käydä hermoille jo ensimmäisten parinsadan sivun aikana, mutta tähän kyllästyy lopullisesti kirjan lähes kuudensadanviidenkymmenen sivun aikana. Lopulta koko Oskarin tyyli puhua naisista ja naisruumiista alkaa etoa, niinkin paljon että teki mieli heittää kirja nurkkaan ja siirtyä johonkin vähemmän seksistisiä ja miehen ylivaltaista katsetta naiseen huutavaan kirjaan. Siitä siis ehdottomasti risuja. Oskarin koko hahmo on kirjan suurin risu, mutta tietysti tämä on myös tavallaan vahvuus, on sinänsä kiinnostavaa lukea kirjaa, jonka päähenkilö on niin vastemielinen kuin kolmevuotiaan kroppansa haaroja räpläävä henkisesti viisitoistavuotias Oskar. Yök sentään.

Sen tähden muuten kuvailultaan ja oivaltavalta historiankerronnaltaan hyvä kirja saa vain kolme pistettä, voisin antaa kaksikin mutta aiemmin mainitut assosiaatiot ovat niin mielenkiintoisen herkullista luettavaa, että jonkinlaista tunnustusta kirjalle on annettava. Kirja on rasittava, ärsyttävä ja tunteita herättävä. Ihan hyvä että se tarvitsee lukea vain kerran, mutta samalla sen jatkuvassa provosoinnissa on jotakin hyvin hykerryttävää.

★★★