Tie kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista tai maailmasta, jossa kaikki on tuhoutunut jonkin takia. Tietoa mistään ei ole, isä ja poika vaeltavat pohjoisesta etelään talven tieltä eloonjäämisvaiston ajamina.
Kaikkialla on tuhkaa ja mikään ei kasva, huhujen mukaan kaikki käy yhä pimeämmäksi kunnes maa suistuu uuteen jääkauteen.Ydinsodan mahdollisuutta vilautetaan kerran, mutta käytännössä syy siihen, miksi maailma on tuhoutunut, on sivuseikka.
Tärkeintä on se, kuinka nopeasti ihmiskunta suistuu kaaokseen ja barbariaan kun yhteiskuntien ja sivistyksen verkko lakkaa olemasta. Kaikenlainen ihmisen pahuus rehottaa, isä ja poika yrittävät selvitä seuraavaan päivään ja etelää kohti, paeten kaikkea ja muita eloonjääneitä.
Vähäeleinen kerronta, monotoninen kuvaus kaikenpeittävästä tuhkasta ja kuolleista metsistä, palaneista ihmisistä, sulaneista teistä ja murhista jättävät lukijan hieman epätietoiseen karmivuuden tilaan. Pääosassa on hiljainen ja savunharmaa maailma, tie, isä ja poika. Eläimiä ei ole. Kasveja ei ole. Selitystä tai järkeä ei ole. Aina välillä sataa, mutta se ei nostata maasta kasveja, ei huuhdo maisemaa puhtaaksi.
Maailma on siis tullut loppuunsa, suurin osa kaikesta elämästä on lakannut. Isä miettii usein koko touhun järjettömyyttä, miksi elää jos ei ole mitään syytä siihen, ei mitään muuta tarkoitusta kuin tahto selvitä vielä yksi päivä, vielä vähän etelämmäksi.
Poika taas on syntynyt tähän kuolevaan maailmaan ja ei osaa edes kaivata mitään, sillä hänelle mitään ei ole. Hänen maailmansa muodostuu kammottavista kauhunhetkistä, luottamuksesta isään ja hengissä pysymisestä.
Turhaa kenties sanoa, mutta tämä kirja on ehkä ahdistavin jonka olen lukenut. Jatkuvat kuolleen maan ja murhien kuvaukset turruttavat pään tavalla, jota on hankala kuvailla. Lukija saattaa katsoa ulos ja miettiä, kuinka helposti kaikki voisi kadota. Dystopioiden kauhein osa on se, että ne voisivat olla totta, niistä voisi tulla totta.
Itseäni kammotti eniten kuitenkin kuolleen luonnon kuvaus. Se, että tässä kirjassa merikin on harmaa ja tyhjä, lintuja ei ole, aurinko tuhkan takana ja ei ole " mitään syytä katsoa taivaalle", ei mitään syytä laittaa toivoaan uuteen auringonnousuun, tähytä elämän tarkoitusta korkeuksista.
Mietin myös sitä, miten itse suhtautuisin tämänkaltaiseen tilanteeseen. Vastaus on melko selvä, ilman taidetta ja ilman luonnon kauneutta, ilman ystäviä ja musiikkia, ilman kirjoittamista minun olisi aika turhaa olla olemassa. Elämisen turhuus korostuu kirjassa; elämä on hauras, mieletön, aika ajoin lahja vailla tarkoitusta.
Aina ajoittain kirja väläyttää toivon ja uuden elämän pienoista mahdollisuutta. Mainitaan, että levä ja ravut ovat elossa, hieman elossa, eivät kukoista, mutta elossa. Joitakin ihmisiä on jäljellä, kenties he voisivat joskus rakentaa uuden yhteiskunnan. Aina välillä kaksikko kohtaa hyviä ihmisiä, mutta nämä kohtaamiset ovat harvassa ja pääosin keneenkään ei voi luottaa.
Itselleni ainakin jäi kirjasta sellainen olo, että kirjan maailma on tuhoon tuomittu. Ihmiset lakkaavat olemasta, kenties se on hyväkin asia. Kaikki on tuhoutunut liian perusteellisesti että elämä palaisi maalle pitkään aikaan.
Ehkä ravut ainoina selviäjinä perivät tuhkaisen ja kolkon maan ja hiljaisen ja syvän meren.
★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti