Eletään elokuuta. Muumipappa pelottelee muuta perhettä metsäpaloilla, vaikka erityisesti Mamman käytännönläheinen suhtautuminen asiaan häiritsee Pappaa, koska hän haluaisi olla suuri Sankari-isä. Hän haluaisi olla pelastaja, oikea machon esikuva. Kuitenkaan mitään dramaattista ei tapahdu, ja kun tapahtuu, Mamma sammuttaa pienen tulipalonalun käden käänteessä. Tämäkös saa Papan tuntemaan itsensä tarpeettomaksi..
Tästä sisuuntuneena hän päättää muuttaa muun perheen kanssa Majakkasaareen, jossa elämä olisi kovempaa ja jossa "raavaalle miehelle" olisi taas tarvetta. Mukaan lähtevät Mamma, Muumipeikko ja Pikku Myy.
Saaressa törmätään vaikeuksiin, joita ei voi voimalla ratkaista. Ensin on hukassa majakan avain. Sitten majakkavalo ei syty. Sen jälkeen Mamman puutarha päätyy mereen nousuveden seurauksena, sitten Muumipeikon salaisessa piilopaikassa onkin keltamuurahaisia.. ainoa, joka ei ongelmia kohtaa, on Pikku Myy, joka viipottaa pitkin poikin "raivoisan itsenäisenä" ja saa kaiken itseään kiinnostavan menemään hyvin tai jollain tapaa itseään miellyttävällä tavalla. Ja siksi ehkä hieman ärsyttäen tahtomattaan muita.
Saaressa asuu myös Kalastaja, joka ei koskaan puhu mitään, vaan istuu vimmaisen erakoituneena omassa majassaan saaren toisessa päässä.
Lisäksi Mörkö seuraa perhettä saareen; siitäkös vasta harmia riittää, Mörkö kun sattuu istumaan aina huonoissa paikoissa (kuten kukkapenkissä) ja palelluttamaan maan kuoliaaksi siltä kohdin.
Kirjan syvintä antia on joka puolella kirjaa, sillä käytännössä jokainen vuorosanakin on täynnä syviä merkityksiä. Esimerkiksi Myy sanoo alussa Papasta, että ".., hän on vihainen aivan väärällä tavalla, hän vetää sisäänsä." Tietenkin, raivon varastoiminen itseensä on "väärä tapa" olla vihainen. Tätä ei yleensä tule ajatelleeksi, varsinkaan Suomessa, jossa yleensä kaikki viha käsitellään visusti oman pään sopukoissa, eikä siitä koskaan puhuta mitään kenellekään.
Lisäksi kirja käsittelee yleisesti ihmisen ja luonnonvoimien, kuten tässä tapauksessa meren ja myrskyn, suhdetta. On helppo pelotella toisia tulipaloilla kuivalla maalla, mutta yksinäisellä ja kaukaisella saarella pelottelu putoaa heti pois, ja tilalla on "älkää pelätkö, meri ei oikeasti tee pahaa kenellekään, se vain on" - asenne.
Myös käsitellään eräänlaista ideaaliperhettä muumihahmojen kautta. Isä tuntee itsensä tarpeettomaksi, kuten varmaan aika moni muukin isä, tai ihminen yleensä tässä maailmassa, joka tuntuu hyvin pitkälti hallitsemattomalta. Muumipeikko yrittää aikuistua, mutta tavallaan kompastuu liikaan päiväuneiluun merihevosten pelastamisesta, joka paljastaa hänen silti olevan jollain tapaa lapsi. Tietenkään tästä ei ole haittaa ihmiselle, mutta tietenkin liika on aina liikaa kaikissa asioissa. Tavallaan Muumipeikon naiivius on hänen heikkoutensa samalla tavoin kuin jääräpäisyys on Papan heikkous (myös vahvuus, paikoittain). Kumpikin jää oman vallitsevan luonteenpiirteensä vangiksi, niin kuin melkein kaikki muutkin hahmot kirjassa.
Silloin meidän kaikkien pitäisi muistaa olla Mammoja tai Myitä, joko perustaa oma pieni puutarhansa sitkeästi uudelleen ja uudelleen, oma paikka joka olisi vain yksilön oma ja jossa saisi itse tehdä mitä huvittaa ja nähdä asioiden kasvavan. Toinen vaihtoehto on olla Myy, olla hyvin itsenäinen ja tehdä juuri mitä huvittaa, välittämättä muiden mielipiteistä.
Kuitenkin Mammalla ja Myylläkin on omat heikkoutensa, luonteenpiirteet tuntuvat hallitsevan heitäkin.
Kirja on hyvä muistutus siitä, että kukaan ei ole täydellinen, siitä että jotkin asiat pitää vain hyväksyä ja että vaikka omistaisit kokonaisen saaren, luonto ja meri on silti sitä vahvempi, mutta ei inhimillinen, ei pahan- tai hyväntahtoinen. Maailman kaaosta voi hallita omassa elämässään pieninä paloina, ilman suurta numeroa.
★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti