Kazuo Ishiguro - Haudattu jättiläinen

Taas sitä mennään. Ishiguron kielellistä neroutta tuskin käy kieltäminen tässäkään vaiheessa, mutta siis juukelis puukelis, odotin jotakin ihan muuta. Eihän tässä voi muuta todeta kuin: "Congratulations. I played myself." Olo on nimittäin se että kyseinen kirjailija pelasi minua ja odotuksiani loppuratkaisusta kuin pahaista shakkinappulaa. Johdatti uskomaan että näinhän siinä varmaan käy ja sitten - äläpäs oleta yhtään mitään! Kaikki on juurikin niin synkkää mitä tuskin edes viitsin arvailla ja gootilta otukselta tämä on aikalaillakin paljon sanottu.

Kirjallisuuden melkein-kandia on aika hankala huijata uskomaan toivon ja muun vastaavan saavan palkintonsa loppuratkaisussa, ellei sitten satu olemaan, noh, Ishiguro. Hän nimittäin teki ihan saman "Ole luonani aina" kirjan kohdalla, ja oi voi, se jos jokin oli todellista herkkua. Varsinaista nannaa surkeiden loppujen ja lukijan täystyrmäyksen rakastajille, kuten minulle.

Haudattu jättiläinen on alkuasetelmaltaan lähes pelottavan yksinkertainen. Ollaan noin 500-luvun Britanniassa, jossa kaksi vanhaa kelttiä, Axl ja Beatrice, päättävät lähteä yhteisöstään löytääkseen poikansa, josta eivät muista mitään. Koko paikan ympärille on kietoutunut sumu, joka himmentää kaikkien muistot. Pari kuitenkin tietää rakastavansa toisiaan ja sen että heidän poikansa rakastaa vanhempiaan. (Mutta se viimeiset pari sivua. Huh heleijaa millaisen täyskäännöksen koko kirja tekeekään. Shakkilauta vain suoraan ympäri ja nappulat syödyiksi yhdellä kertahaukkauksella.)

Sumun sanotaan olevan mahdollisesti lähtöisin lohikäärmeestä, joka asuu vuorilla. Sitä tappamaan lähtevät kaksi ritaria ja 12-vuotias poika, jota "paha on purrut". Jättiläiset ja muut taikaotukset kansoittavat myös maata, mutta eivät nyt siinä määrin että liikuttaisiin perinteisen fantasian alueella. Kuningas Arthur on kuollut ja jättänyt kaaoksen kytemään hallitsemilleen alueille. Sumu tuntuu vieneen kaikki muistot ihmisten päistä, tuskin muistavat omia lapsiaan.

Sumu itsessään kuvaa hyvin sitä, kuinka nykymaailmassakin ihmiset selviävät kaiken maailmassa tapahtuvan kauheuden keskellä juurikin vain laappaamalla kaiken ikävän maton alle, kunnes siitä ei enää puhuta ja vähitellen koko asia katoaa mielestä. Vaikkapa sodat ja muut katastrofit, jotka ovat pinnalla muutaman päivän uutisissa ja sitten, koko homma on unohdettu, mutta niiden jättämä trauma kytee yhä jossakin syvällä ja turha kaivelu aiheuttaa niiden hallitsemattoman, kaoottisen repeämisen takaisin maailmaan.

Silkkaa filosofian, elämäntiedon ja kirjoittamistaituruuden kermakakkua. Ihan täydellinen ylläri, ja kuten sanoin, nautin erittäin suuresti kun jokin kirjailija tekee sen ja vieläpä vastaavalla taidolla. Jalat alta kertahuitaisulla. On mukavaa olla kerrankin pelattu, täysin yllätetty. Ihan mieletön opus. Ai ettien että.

★★★★★

Parhaimmat kirjat (tammikuu - toukokuu)

Tällä kertaa on vuorossa koostetta, kokeillaan toimiiko.

*


Rutto - Albert Camus

★★★

Rutto kertoo nimensä mukaisesti rutosta ja sen iskemisestä erääseen eteläeurooppalaiseen kaupunkiin. Ensin alkaa kuolla rottia, sitten vähitellen ihmisiä, yhä enemmän ja enenmmän, kunnes kirjan hahmot ymmärtävät, mistä on kyse. Ruttohan se siellä, vanha basilli jyllää jälleen.
Nautin erityisesti kirjan tunnelmasta. Tarpeeksi hyytävää ja klaustrofobista, vähitellen joka puolella yskivät hahmot sairastuttavat toisensa joko oikeasti tai sitten vain pelästyvät järjiltään sairastumisen pelossa. Päähenkilönä on lääkäri, joka lähettää ennen taudin puhkeamista vaimonsa vuorilla sijaitsevaan parantolaan jostakin muusta syystä kuin rutosta. Vähitellen hän unohtaa kaiken muun paitsi sen, että arvon lääkäri on aivan ylityöllistettu ruton edessä, joka vaatii pahimmillaan tuhat ihmistä päivässä itselleen. Vaimolta saadut kirjeet menettävät merkityksensä. Aika menettää merkityksensä. On vain kaupunki, rutto, sen kuolevat asukkaat ja liian suuri työmäärä, joka vähitellen vaatii veronsa myös kirjan kaikista päähenkilöistä.

Erityisen onnistunutta kuvausta ja kerrontaa löytyy kohdista, jossa kuvataan kaupungin asukkaiden hiljaista lipeämistä joukkopaniikkiin ja siihen, että ovet ja ikkunat lukitaan ja jokainen kököttää omissa oloissaan ja pelkää sairastuvansa. Ensin sairastuneet pyritään pitämään kotona koska heitä ei tahdota menettää karanteeniin ja täten siihen, että heidän läheisensä eivät pääsisi katsomaan heitä, mutta ruton vaatiessa yhä enemmän uhreja kaikenlaiset sivistyneet ihmissuhteet katkeavat ja jäljelle jää vimmainen pakko jäädä henkiin. Tällöin ruttoon sairastuneet pyritään välittömästi viemään muualle kuolemaan, jotta he eivät sairastuttaisi lähimmäisiään. Tunteiden ja lähimmäisenrakkauden rappio on ehdottomasti parasta antia.
Välillä kannattaa lukea vähän synkistelyä ja ahdistusta, joten mikäpä sen tarjoilijaksi parempi olisi kuin vanha tuttumme Albert Camus?






Jään luoksesi - Kyung-sook Shin

★★★★★

Jään luoksesi on ihanan (rappio)romanttinen kuvaus siitä, kuinka kaksi opiskelijaa tutustuu uudelleen toisiinsa lapsuuden muistojen jälkeen mielenosoitusten repimässä Koreassa. Yunin äiti lähettää nuoren naisenalun yliopistoon kaupunkiin, koska ei tahdo tämän nähdä omaa kärsimystään. Yunia vaivaa suuresti juurettomuuden tunne, ja hän yrittää välttää sitä kävelemällä tuntitolkulla ympäri uutta valtavaa kotikaupunkiaan.
Maaseudun tyttö ei tunnu sopivan kaupungin keskelle kovin hyvin, mutta hän yrittää kuitenkin parhaansa ja vähitellen tutustuu yliopistossa myös salaperäiseen professoriin ja tämän oppiskelijoihin, erityisesti kiehtovaan mutta hieman synkkään Marioniin (saatan muistaa nimen väärin, anteeksi). Marion välttelee kaikkia ihmsiä ja pitää tarkkaa kirjaa kaikista tekemisistään. Häneen tutustuessaan Yun törmää yhä uudelleen suurempiin traumoihin, kuin mitä osaa itse käsitellä. Täten hän ja Marion muuttuvat hetkeksi lähes erottamattomiksi, kunnes vanhat traumat alkavat vainota jälleen kerran ja vaatia huomiota tavoilla, joita ei voi enää pitkillä kävelyillä vältellä tai paeta.

Kaaokseen ajautuva kaupunki on yllättävän samankaltainen kuin esimerkiksi Yunin mielenmaisema, sillä hän joutuu jatkuvasti suurempien haasteiden eteen kuin mitä olisi edes osannut pelätä. Ystävyys tuntuu satuttavan, mutta myös palkitsevan. Rakkaus on tässä kirjassa jotakin, jota on syytä käsitellä paksut hanskat kädessä jottei loukkaantuisi. Kaunis mutta raaka kertomus sisäisistä ja ulkoisista melskeistä jää mieleen pitkäksi aikaa.
Vähitellen paljastuva juonikuvio avautuu silmien eteen ainoastaan dialogin välityksellä, mikä on ihanaa vaihtelua ainaisen kertojan pälätyksen jälkeen. Kerrankin hahmot saavat itse kertoa tarinansa omin sanoin, ilman kertojan väliintuloa.





 Tikli - Donna Tartt

★★★★★

Yritin lukea Tikliä sen ilmestymisvuonna 2016, mutta silloiselle teinille se tuntui liian raskaalta ja ahdistavalta. Nyt ymmärrän hyvin että miksi.
Tiklissä on pakkomielteisyyttä, perinteistä jännäriä sekä kasvukertomusta sulassa sovussa sekaisin. Theon äiti kuolee terroristi-iskussa museoon, ja shokissa oleva poika nappaa mukaansa mittaamattoman arvokkaan mutta vahingoittuman maalauksen: Tiklin. Hän saa kuolevalta vanhalta mieheltä myös sormuksen sekä osoitteen. Myöhemmin Theo yrittää kamppailla kuristavan surunsa kanssa ja vältellä joutumasta isänsä hoiteisiin, joka on jättänyt muun perheensä ja lähtenyt muualle ryyppäämään, ja samalla päätyy sormuksen ja maalauksen ansiosta yhä suurempiin ongelmiin.
Lopulta hän päätyy Vegasiin, jossa hän tutustuu Boris-nimiseen poikaan. Risaisen ja traumaattisen kokemusten summa aiheuttaa kummallekin pojalle halun käyttää kaikenlaisia päihteitä saadakseen hetken pakoa todellisuudesta. Tässä vaiheessa kumpikin on noin 15. Arvomaalaus on piilossa milloin missäkin, ja se sekä riivaa että kiehtoo Theoa. Hän ei voi elää katselematta maalaustaan pitkin nuoruusvuosiaan, ja samalla ahdistus kiinnijäämisestä kuristaa pojan mieltä ja lopulta ajaa hänet yhä syvemmälle huumeiden ja näpistelyjen täyttämään elämään.

Silti Theo on koko ajan ulkopuolinen elämässään, viihtyy paremmin aikuisten kuin ikäistensä seurassa ja on kovin altis filosofisiin pohdiskeluihin omistamisesta, taiteen arvosta sekä kohtalonomaisesta sattumasta. Theon minäkertoja ja pitkät, monimutkaiset lauseet jotka jatkuvat välillä sivukaupalla, on silkkaa karkkia.
Vähitellen kasvukertomus vaihtuu jännitykseksi, kun Theon aikuiselämä alkaa kietoutua väärennettyjen satojen tuhansien eurojen arvoisten huonekalujen, piilotetun maalauksen sekä riippuvuuksien verkkoon. Theo pelkää kiinnijäämistä taidevarkaudesta, väärennöksistä, huumeidenkäytöstä, mutta ei silti kykene lopettamaan. Hän toistaa samaa kaavaa mutta pyristelee vimmaisesti vapaaksi kuin maalauksen lintu, joka on ketjulla kiinni orressaan.
Donna Tarttin kerronta ei petä.




Minun kansani, minun rakkaani - Toni Morrison

★★★★

Sitten osastolle "ahdistusta kerrakseen". Tätä kirjaa ei kannata lukea iltaisin, sanonpa vain. Yhdysvaltojen raaka historia tummaihoisten kohtelusta läväytetään silmille useaan otteeseen: kerronnassa vilisee samoja traumaattisia kokemuksia yhä uudelleen ja uudelleen. Ikään kuin hahmojen rikkinäiset mielet eivät kykenisi toistamaan muita kuin ahdistavimpia muistoja kerta toisensa jälkeen ja samalla ajaen heitä yhä pidemmälle hulluuden piiriin. 

Post-traumaattinen stressihäiriö on kirjan päivän sana. Lukijan ahdistusta lisää tieto siitä, että mitä luultavimmin jokainen tarina on totta. 

Kirjassa entisen orjan Sethen kotipihalle ilmestyy yhtäkkiä tyttö, joka tuntuu tietävän liikaa. Sellaisia muistoja, joita hänen ei missään nimessä pitäisi tietää, koska niiden alkuperäinen haltija on kuollut lapsena, sylivauvana. Sethe on nimittäin tappanut omat lapsensa pelastaakseen nämä joutumasta orjuuteen. Kun yksi tapetuista lapsista palaa takaisin elävien kirjoihin jonkinlaisena ylimaallisen muistokeskittymän tiivistymänä, lihallisena olentona, toisena nuorena naisena kuin Sethen eloonjäänyt tytär Denver, mikään ei ole haamujen täyttämässä talossa entisellään. Rakkaimmaksi nimitetty haamutodellisuus vaatii itselleen huomiota ja hellyyttä sekä kieltää äitiään ja sisartaan toipumasta menneisyydestään tai liikkumasta eteenpäin elämässään.

Aika pysähtyy ja Rakkain vaatii yhä enemmän itselleen, alkaa jo imeä elämää elävästä perheestään. Muistot on käsiteltävä, jos niistä tahtoo saada rauhan. Kuitenkin muistot ovat senlaatuisia, että niistä ei oikein kykene elävänä pääsemään irti. Äidinrakkaudella ei ole rajoja, mutta välillä lukijaa kammottaa tämän sanonnan todenperäisyys: antaisitko sinä perheenjäsenesi raiskausten, hyväksikäytön, pahoinpitelyn ja orjuuden armoille vai sahaisitko heidän päänsä mieluummin itse irti kerralla ja suhteellisen siististi verrattuna kaikkiin muihin vaihtoehtoihin? 

Jumalat juhlivat öisin - Donna Tartt

Jumalat juhlivat öisin oli erittäin hyvä lukukokemus, sanon sen nyt jo. 

Kirjassa päähenkilö Richard pääsee stipendin avulla opiskelemaan syrjäiseen Hampden Collegeen, jossa hän pian päätyy yllättäen erittäin snobahtavaan ja lievästi sanottuna elitistiseen kreikanlukijoiden ryhmään. Professorina toimiva Julian valitsee mielivaltaisesti opiskelijoikseen vain muutaman, Richardista tulee ryhmän kuudes opiskelija koko yliopistossa. 

Pian alkaa selvitä, että vaikka kaiken näennäisen harmittoman juhlinnan, alkoholin ja bilehuumeiden täyttämä elämä tuntuu mukavalta ja vapaus rajoittamattomalta, kreikanlukijoissa on jotakin todella omituista omallatunnollaan. Richard kieltäytyy näkemästä tosiasioita viimeiseen asti, tahtoo jatkaa mukavaa bile-elämää, mutta lopulta hänelle selviää, että viiden alkuperäisen opiskelijan ryhmä on eräissä juhlissaan tappanut miehen. Richard on tietenkin kauhuissaan, mutta lopulta päättää viisaasti olla ihan hissun kissun hiljaa koko tapauksesta. 

Elämä yrittää jatkua normaalina, kunnes Bunny, rahaatuhlaavaisin ja muutenkin koko pienen ryhmän hutilus, alkaa uhkailla poliisille kertomisella. Hän kiristää muilta rahaa ja kärsivällisyyttä, kunnes kaikkien pinna on koetuksella. Ratkaisuna näyttäisi olevan vain yksi teko, nimittäin Bunnyn poistaminen kuvioista lopullisesti, mutta kuitenkin ystävän murhaaminen tuntuu liian kamalalta vaihtoehdolta. Rivit rakoilevat yhä enemmän, mitä tiiviimmäksi tunnelma käy, ennen kuin päästään kirjan ensimmäisillä sivuilla ennakoituun tilanteeseen. 

Julian ei tunnu olevan tilanteen tasalla, vaikka aavisteleekin opiskelijoidensa salaavan jotakin. Opiskelijat alkavat kuvitella itseään hieman suuruudenhullusti jumaliksi, ja antiikin tekstit tuntuvat sekoittaneen kaikkien päät. Kreikan kielioppisääntöjen ohella näiden kuuden hahmon päässä tuntuu seikkailevan hieman synkempiä ajatuksia, suoranaisia murhasuunnitelmia, pelkoa, ahdistusta sekä varteenotettavaa epäluottamusta ennen niin läheisiä opiskelijatovereita kohtaan. 

Lopulta opiskelijaryhmittymä saa aikaan päätöksensä ja toteuttaa sen eräänä päivänä, jonka jälkeen kirjan tunnelma muuttuu hyvää tahtia erittäin klaustrofobiseksi. Hieman kieroutuneesta opiskelijaelämän kuvauksesta muotoutuu täysiverinen jännäri vain muutamalla sivulla, ja muodonmuutosta oli kutkuttavaa seurata.

★★★★★