Sonja O. kävi täällä - Anja Kauranen

Tämä kirja aiheutti ilmestyessään suuren kohun, sillä se kuvaa nuoren naisen seksuaalisuutta vapaasti ja vieläpä puhekielellä ja runsailla kirosanoilla. Ymmärrän kyllä kirjan maineen syyt, mutta mielestäni se olisi hieman lyhyempänä novellina toiminut paremmin. Sonjan seksiseikkailut ja itsensä etsiminen jatkuvat samalla tavalla luvusta toiseen, joten viimeisten sivujen oivaltavuutta saa hieman odotella.

Sonja O. on evakkoperheen tytär Helsingissä enimmäkseen 1960-luvulla, hän kapinoi ja etsii paikkaansa jatkuvan ryssittelyn ja huorittelun keskeltä, ja pyrkii omimaan nuo teemat osaksi persoonaansa, voimaantumaan ikävistä sanoista ja muuttaa niiden sisällön itselleen aineksiksi. Kuitenkin Sonjan hämmennys on sitä lajia, että se ei välttämättä edes yhden kirjan sivuilla selkene.

Sonja kokeilee käytännössä kaikkea vapaasti, huumeita, seksiä, naisia, miehiä, opiskelua, politiikkaa, mitä nyt sattuu käsiinsä saamaan. Sisäinen tyhjyys pakottaa häntä eteenpäin, kodin tylsyys ja juoppo isä, kyllästynyt äiti ja mielisairaalassa oleva veli. Jossain kohtaa hänet heitetään ulos kotoa, ja siinä kohdin hänen olettaa ryhdistäytyvän ja etsivän itselleen jonkin ihmisystävällisemmän tavan viettää aikaansa kuin vapaa seksi ja huumeet, mutta tässä kirjassa elämä ei menekään ihan niin ihanteellisesti. Sonja sählää ja käyttää ihmisiä kertakäyttösuhteina, mutta ei näytä oppivan mitään mutta ei myöskään loukkaantuvan vakavasti mistään kokemuksestaan.

Itse oletin koko ajan Sonjan joutuvan jonkinlaiseen kaaokseen ja täydelliseen tuhoon valintojensa takia, mutta niin ei käynyt. Jotenkin hän onnistui pitämään päänsä pinnalla vaikka kaikki hänen elämässään on yhtä kaaosta. Juurettomuuden tunne vainoaa Sonjaa, hän ei tunne oloaan kotoisaksi missään, mikä saattaa olla syy hänen epämääräiselle ja vimmaiselle itsensä etsimiselle ja jatkuvalle yritykselle löytää koti jostakin.

Kirjan kirjoitustyyli on huomionhakuista ja puhekielistä, mutta välillä siinä on mukavasti oivaltavuutta ja runonkaltaista sanoilla leikkimistä. Tämän takia jatkuvaan kirosanatulvaan ei huku, vaikka se ainakin minua ärsytti ajoittain. Ongelma tuntuu enimmäkseen olevan se, että kirja ei missään kohtaan mainitse esimerkiksi vuosia, missä mennään, vaan lukija joutuu arvailemaan Sonjan ikää ja elämäntilannetta, yhteiskunnan tilannetta ja vuosikymmentä. Itse ehkä koin sen hivenen häiritseväksi, mutta onneksi Sonjan elämänvaiheita voi seurata muutenkin, vaikka osittain yhteiskunnallinen konteksti puuttuisikin.

Sonjan hahmo on ihanan vapaa kaikista moraalikäsityksistä tai muista sellaisista, hän tekee mitä haluaa ja miten haluaa. Vaikka häntä leimataan koko ajan huoraksi, hän jatkaa elämäänsä olkiaan kohauttaen, hän ei ota sitä itseensä. Tämä tuntui jotenkin ihanalta vaihtelulta, kerrankin häilääjänä on nainen, joka ei kuitenkaan joudu sen suurempaan perikatoon missä oli aloittaessaankaan kaiken sekoilevan elämän. Mukavaa ja kaivattua vaihtelua ikuiselle Don Juan -tarinalle, jossa suhdesekoilijana on lähes aina mies tai sitten lopulliseen tuhoon päätyvä nainen, kuten esimerkiksi Onervan Mirdjassa.

★★★

Pilvilinna joka romahti - Stieg Larsson

Millenniumin viimeinen osan luin ainoastaan siksi että tahdoin saada tietää, voittaako oikeus vai ei. Tarina itsessään ei enää kiinnostanut minua niin paljon, koska viimeisessä osassa vain selvitetään asioita ja kerätään tietoa Lisbethin oikeudenkäyntiä varten. Tietysti tässäkin tiedonkeräysprosessissa tulee mutkia ja murhaajia matkaan, mutta kuitenkin. Tapahtumat eivät vyöry eteenpäin samalla tavalla kuin kahdessa edellisessä osassa, mikä voi tietysti olla hyväkin asia, koska lukijalla on aikaa miettiä ja ihmetellä sitä, mitä tuleman pitää.

Koska kolmas osa on jatkoa toiselle osalle, en sano siitä melkeinpä mitään juoneen liittyvää, koska en tahdo olla inhottava spoilaajaa. Riittää, kun sanon, että oikeudenkäynti Lisbethin ja Ruotsin hallituksen salaliiton paljastamiseksi on alkamaisillaan, ja käytännössä koko kirja käsittelee joko aikaa, kun oikeudenkäyntiin valmistaudutaan, tai sitten itse oikeudenkäyntiä.

En pitänyt viimeisestä osasta ihan niin paljon kuin edellisistä, koska tällä kertaa kerronnan hitaus tuntui jo hieman tuskastuttavalta. Tavallaan oikeudenkäyntiä olisi voinut käsitellä enemmän ja jättää sen oheissälät vähemmälle, mutta tämä on lähinnä henkilökohtainen mielipiteeni.

Lisbethin hahmo on tässä kirjassa vähemmällä huomiolla, ja suurin valokeila kohdistetaan Mikaeliin ja hänen tutkimuksiinsa. Ehkä sen takia osa kirjasta vaikutti minusta tylsältä (trilleriksi). Itse olisin halunnut Lisbethin seikkailuja enemmän kirjaan, mutta ymmärrän kyllä miksi Mikaelin täytyi saada toinen pääosa itselleen.

Kokonaisuutena trilogia on varsin eheä ja varsin synkkä. Varsinkin ensimmäinen osa saattaa järkyttää nuorimpia lukijoita. Toisessa osassa sama ahdistus jatkuu, vaikka siinä ei sinänsä tapahdukaan enää mitään kammotuksia ainakaan samassa mittakaavassa kuin ensimmäisessä osassa. Lisbeth on aivan kultaa, pidin hänen hahmostaan paljon.
Mikaelin jatkuva naisseikkailu sen sijaan lähinnä ärsytti, tuntuu tyhmältä että jokainen Dan Brown- tyylinen miespäähenkilö on 40+ kirjoittamista työkseen tekevä mies, joka on keskellä suurta tapahtumaketjua ja jolla on joka hetki uusi nainen sängyssään. Tämä tuntui jotenkin sotivan kirjan kantaaottavuutta vastaan. Kirja, joka käsittelee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, vajoaa heti ansaan siitä että Mikael kulkee ympäriinsä murskaten sydämiä sänkypuuhillaan. Tästä siis miinuksia. Muutenkin Mikaelin hahmo tuntui jotenkin käyvän hermoilleni jatkuvasti.

Kuitenkin trilogian juoni käy aavistuksen verran epäuskottavaksi, varsinkin loppua kohden. Tietysti kaikki kirjassa kuvatut tapahtumat ovat käytännössä mahdollisia, mutta samalla kertaa tapahtuessaan ne vaikuttavat lähinnä hieman koomisilta kaikessa surrealistisuudessaan. Juoni on siis kirjan vahvuus ja myös heikkous, aika ajoin.

★★★

Tyttö joka leikki tulella - Stieg Larsson

Edellisen osan innoittamana luin seuraavan osan lähes yhdessä päivässä. Tarina alkoi siis vihdoin imeä minua mukaansa Lisbethin elämään, joten ainakin minulle tämä osa oli paljon kiinnostavampi kuin edellinen osa. Tämä siis siitä syystä että Mikael päähenkilönä kiinnostaa minua vähemmän kuin kakkososan Lisbeth pääosassa.

Kaikki siis alkaa, kun Mikaelin kollega Dag Svensson ja hänen puolisonsa murhataan. On syytä olettaa, että murhan motiivina on heidän tekemänsä tutkimus ihmiskaupasta. Kuitenkin Lisbethin sormenjäljet löytyvät rikospaikalta löytyneestä aseesta, eikä hän voi erityisemmin puolustautua, joten häntä aletaan oitis syyttää kaksoismurhasta.

Lisbethin syyttömyydestä ei ole mitään takeita, jonka takia media leimaa hänet heti murhaajaksi ja vaikka miksi muuksi, kuten kirjasta käy ilmi. 

Tämän jälkeen Lisbeth itse lähtee jahtaamaan menneisyytensä aaveita saadakseen ne viimein selvitettyä. Hän sotkeutuu murhatapaukseen yhä enemmän, ja pian hänen perässään on toimittajien lisäksi myös poliisi. 

Mikael on vakuuttunut Lisbethin syyttömyydestä ja siksi tahtoo auttaa häntä ryhtymällä penkomaan tytön lapsuutta ja nuoruutta, vaikka virallisesti Millennium tutkii kollegoidensa murhia (ja yrittää todistaa Lisbethin syyttömyyden siinä samalla).

Kirja oli varsin mukaansatempaava, se on myönnettävä. Lisbethin hahmoa valotetaan tarpeeksi, mutta ei liikaa, jonka takia lukija joutuu kärkkymään tiedonmurusia koko kirjan ajan. Kuitenkin risuja satelee poliisitutkinnan arkipäivän liiallisesta kuvaamisesta, itseäni ei erityisemmin kiinnostanut lukea pariasataa sivua jaaritusta Lisbethiin kohdistuvista tutkimuksista. 

Joka tapauksessa pitäisin kakkososaa parempana kuin ensimmäinen osa, sillä ihan niin hidas tämä osa ei onneksi ollut. Tietenkin hitaus on ajoittain hyvä asia, mutta kuitenkin dekkarissa mieluummin toivoisin vähän vauhdikkaampaa etenemistä. 

Silti kirja oli mielestäni niin hyvä, että antaisin toiselle osalle kokonaiset neljä tähteä ja suosittelisin sen takia sarjaa dekkareista ja trillereistä pitäville. Kuitenkin, tässäkin kirjassa on kohtauksia, jotka eivät sovellu lapsille, ei kuitenkaan mitään yhtä kamalaa 

kuin raiskauskohtaus ensimmäisessä osassa.

★★★★ 

Miehet jotka vihaavat naisia - Stieg Larsson

Olen kuullut tästä Millennium-trilogiasta vaikka mitä, hyvää ja myös sitä pahaa. Päätin siis itse taaplata sarjan jokaisen osan läpi ja katsoa, millainen sarja minulla onkaan käsissäni.
Helppo tapaus ei ainakaan, sillä "kirja sisältää kohtauksia, jotka voivat olla haitallisia lapsille". Eli ehkä en antaisi kirjaa ala-asteikäiselle. Oikeastaan voisin lätkäistä sen K16 lätkän kirjan kanteen, mutta ei nyt sentään muututa ihan kukkahattutädeiksi.
Mietin pitkään, tekisinkö sarjasta yhteisarvion, mutta päädyin kuitenkin tähän että arvostelen jokaisen osan omassa postauksessaan.

Joka tapauksessa.
Ensimmäisessä osassa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvist joutuu vankilaan kunnianloukkauksesta. Hän uskoo olevansa melkein syytön, sillä loukkauksen kohteena oleva teollisuuspamppu Wenneström on hänen mielestään syyllinen vaikka mihinkä laittomaan toimintaan. Veronkiertoon ja ihmissalakuljetukseen ja mitä näitä nyt on, "pikkurikoksia".
Joka tapauksessa koska paikkansapitäviä todisteita ei löydy Wenneströmiä vastaan, Mikael päätyy istumaan kolme kuukautta seuraavasta vuodesta vankilassa. Hän saa kuitenkin työtarjouksen ennen vankilaan menoaan.
Henrik Vanger, toinen mutta hieman eläköityneempi teollisuuspomo palkkaa Mikaelin tekemään omiin nimiinsä tutkimusta suvustaan, ja palkkana on tiedot Wennerströmistä. Tarkemmin sanoen, ratkaisemaan veljentyttärensä katoamista montakymmentä vuotta sitten. Vanger ajattelee kyseessä olevan murha, jonka takia hän tahtoo palkata jonkun ulkopuolisen tutkimaan asiaa.Mikael suostuu ja muuttaa Vangerin luo kauas Tukholmasta. Työsuhteen on määrä kestää vuosi ja Mikaelin on kirjoitettava sukua käsittelevä kirja siinä ajassa.
Samaan aikaan toisaalla Lisbeth Salander taistelee omia Wennerströmeitään vastaan tietokonein ja päätyy lopulta tutkimaan samaa veljentyttären katoamista kuin Mikaelkin. Lisbeth on hakkeri, ja hänen taitonsa ovat yleensä avainasemassa, kun tahdotaan tietää käytännössä mitä tahansa salaiseksi tiedoksi luokiteltavaa.

Mitä mieltä minä sitten olin? Henkilökohtaisesti, en pitänyt ja samalla pidin vähän. Kirja oli minulle rankahko naisiin kohdistuvan väkivallan takia, joka ahdisti paikoittain varsin suuresti. Kuitenkin hyviä puolia kirjassa olivat ehdottomasti hyvä kirjoitustyyli. Kun ensimmäiset kolmesataa sivua puolittaista jaaritusta (rikosromaaniksi) taaplaa läpi, tapahtumat vyöryvät toden teolla käyntiin. Ja siinä vaiheessa lukija ei tahdo jättää opusta käsistään mistään hinnasta.

Mikaelin hahmo oli hieman epäkiinnostava, tyypillinen Dan Brown -mieshahmo, joka on vietävän hyvä työssään ja ratkoo arvoituksia joihin muut eivät pysty, ja tietenkin kaataa naisia kuin heinää. Tämä alkoi ärsyttää hyvin pian, Mikaelin sängyssä ramppasi naisia lähestulkoon koko ajan ja Mikael itse ei jotenkin ymmärtänyt että naisilla oli myös tunteet. Pari sydäntä taisi särkyä matkan varrella, mutta Mikael oli jo siinä vaiheessa uuden kaatonsa kimpussa. Hänellä mainitaan olevan sitä "charmia", mutta itse pidin tätä lähinnä koomisena. Tietenkin päähenkilömiehen, joka on nelikymppinen sinkku ja varsin työnarkomaani, pitää olla liuta satunnaisia naisia seksikumppaneina.

Lisbeth sen sijaan on kirjan kiinnostavin hahmo. Hän on oikeasti kuin ihminen, vaikka hänellä onkin ylimaalliset kyvyt tietotekniikassa ja matematiikassa, hän on silti haavoittuvainen eikä mikään yli-ihminen kuin Mikael. Ehkä pidin Lisbethistä myös hänen asenteensa takia, sillä hän on periksiantamaton ja kieltäytyy uhriutumasta ja aivan vietävän utelias. Joka tapauksessa Lisbeth on ehdotonta kultaa kirjassa. Lukemalla selviää, en spoilaa tässä mitään.

Yleisesti hyvin rakennettu dekkari, jossa saattaa olla hitusen liikaa sivujuonia ja osittain todella hyvät hahmot mutta joka käy aina välillä varsin ahdistavanpuoleiseksi. Tahtoisin antaa enemmän tähtiä, mutta ahdistavuus ja paikoittainen hitaus pudottavat tähdet kolmeen. Juoni ja Lisbeth olisivat viiden arvoisia, mutta muusta sataa miinuksia.

★★★

Tie - Cormac McCarthy

Kuulin tästä kirjasta paljon hyvää, joten poimin sen käsiini lievästi sattumalta. Osittain niiden hyvien huhujen perusteella. En pettynyt.

Tie kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista tai maailmasta, jossa kaikki on tuhoutunut jonkin takia. Tietoa mistään ei ole, isä ja poika vaeltavat pohjoisesta etelään talven tieltä eloonjäämisvaiston ajamina.
Kaikkialla on tuhkaa ja mikään ei kasva, huhujen mukaan kaikki käy yhä pimeämmäksi kunnes maa suistuu uuteen jääkauteen.Ydinsodan mahdollisuutta vilautetaan kerran, mutta käytännössä syy siihen, miksi maailma on tuhoutunut, on sivuseikka.
Tärkeintä on se, kuinka nopeasti ihmiskunta suistuu kaaokseen ja barbariaan kun yhteiskuntien ja sivistyksen verkko lakkaa olemasta. Kaikenlainen ihmisen pahuus rehottaa, isä ja poika yrittävät selvitä seuraavaan päivään ja etelää kohti, paeten kaikkea ja muita eloonjääneitä.

Vähäeleinen kerronta, monotoninen kuvaus kaikenpeittävästä tuhkasta ja kuolleista metsistä, palaneista ihmisistä, sulaneista teistä ja murhista jättävät lukijan hieman epätietoiseen karmivuuden tilaan. Pääosassa on hiljainen ja savunharmaa maailma, tie, isä ja poika. Eläimiä ei ole. Kasveja ei ole. Selitystä tai järkeä ei ole. Aina välillä sataa, mutta se ei nostata maasta kasveja, ei huuhdo maisemaa puhtaaksi.
Maailma on siis tullut loppuunsa, suurin osa kaikesta elämästä on lakannut. Isä miettii usein koko touhun järjettömyyttä, miksi elää jos ei ole mitään syytä siihen, ei mitään muuta tarkoitusta kuin tahto selvitä vielä yksi päivä, vielä vähän etelämmäksi.
Poika taas on syntynyt tähän kuolevaan maailmaan ja ei osaa edes kaivata mitään, sillä hänelle mitään ei ole. Hänen maailmansa muodostuu kammottavista kauhunhetkistä, luottamuksesta isään ja hengissä pysymisestä.

Turhaa kenties sanoa, mutta tämä kirja on ehkä ahdistavin jonka olen lukenut. Jatkuvat kuolleen maan ja murhien kuvaukset turruttavat pään tavalla, jota on hankala kuvailla. Lukija saattaa katsoa ulos ja miettiä, kuinka helposti kaikki voisi kadota. Dystopioiden kauhein osa on se, että ne voisivat olla totta, niistä voisi tulla totta.
Itseäni kammotti eniten kuitenkin kuolleen luonnon kuvaus. Se, että tässä kirjassa merikin on harmaa ja tyhjä, lintuja ei ole, aurinko tuhkan takana ja ei ole " mitään syytä katsoa taivaalle", ei mitään syytä laittaa toivoaan uuteen auringonnousuun, tähytä elämän tarkoitusta korkeuksista.

Mietin myös sitä, miten itse suhtautuisin tämänkaltaiseen tilanteeseen. Vastaus on melko selvä, ilman taidetta ja ilman luonnon kauneutta, ilman ystäviä ja musiikkia, ilman kirjoittamista minun olisi aika turhaa olla olemassa. Elämisen turhuus korostuu kirjassa; elämä on hauras, mieletön, aika ajoin lahja vailla tarkoitusta.
Aina ajoittain kirja väläyttää toivon ja uuden elämän pienoista mahdollisuutta. Mainitaan, että levä ja ravut ovat elossa, hieman elossa, eivät kukoista, mutta elossa. Joitakin ihmisiä on jäljellä, kenties he voisivat joskus rakentaa uuden yhteiskunnan. Aina välillä kaksikko kohtaa hyviä ihmisiä, mutta nämä kohtaamiset ovat harvassa ja pääosin keneenkään ei voi luottaa.

Itselleni ainakin jäi kirjasta sellainen olo, että kirjan maailma on tuhoon tuomittu. Ihmiset lakkaavat olemasta, kenties se on hyväkin asia. Kaikki on tuhoutunut liian perusteellisesti että elämä palaisi maalle pitkään aikaan.
Ehkä ravut ainoina selviäjinä perivät tuhkaisen ja kolkon maan ja hiljaisen ja syvän meren.

★★★★

Muumipappa ja meri - Tove Jansson

Olen kuunnellut tätä kirjaa paljon äänikirjana pienenä, joten tuntui hieman jännältä kuulla päässään oma ääni kertojanäänen sijaan. Joka tapauksessa kyseessä on yksi lempikirjoistani, sillä Muumipappa ja meri on sympaattinen ja samalla hyvin filosofinen kirja. Siitä löytyy erilaisia viisauksia melkein mihin tahansa elämänhallintaan liittyvään kysymykseen.

Eletään elokuuta. Muumipappa pelottelee muuta perhettä metsäpaloilla, vaikka erityisesti Mamman käytännönläheinen suhtautuminen asiaan häiritsee Pappaa, koska hän haluaisi olla suuri Sankari-isä. Hän haluaisi olla pelastaja, oikea machon esikuva. Kuitenkaan mitään dramaattista ei tapahdu, ja kun tapahtuu, Mamma sammuttaa pienen tulipalonalun käden käänteessä. Tämäkös saa Papan tuntemaan itsensä tarpeettomaksi..
Tästä sisuuntuneena hän päättää muuttaa muun perheen kanssa Majakkasaareen, jossa elämä olisi kovempaa ja jossa "raavaalle miehelle" olisi taas tarvetta. Mukaan lähtevät Mamma, Muumipeikko ja Pikku Myy.
Saaressa törmätään vaikeuksiin, joita ei voi voimalla ratkaista. Ensin on hukassa majakan avain. Sitten majakkavalo ei syty. Sen jälkeen Mamman puutarha päätyy mereen nousuveden seurauksena, sitten Muumipeikon salaisessa piilopaikassa onkin keltamuurahaisia.. ainoa, joka ei ongelmia kohtaa, on Pikku Myy, joka viipottaa pitkin poikin "raivoisan itsenäisenä" ja saa kaiken itseään kiinnostavan menemään hyvin tai jollain tapaa itseään miellyttävällä tavalla. Ja siksi ehkä hieman ärsyttäen tahtomattaan muita.
Saaressa asuu myös Kalastaja, joka ei koskaan puhu mitään, vaan istuu vimmaisen erakoituneena omassa majassaan saaren toisessa päässä.
Lisäksi Mörkö seuraa perhettä saareen; siitäkös vasta harmia riittää, Mörkö kun sattuu istumaan aina huonoissa paikoissa (kuten kukkapenkissä) ja palelluttamaan maan kuoliaaksi siltä kohdin.

Kirjan syvintä antia on joka puolella kirjaa, sillä käytännössä jokainen vuorosanakin on täynnä syviä merkityksiä. Esimerkiksi Myy sanoo alussa Papasta, että ".., hän on vihainen aivan väärällä tavalla, hän vetää sisäänsä." Tietenkin, raivon varastoiminen itseensä on "väärä tapa" olla vihainen. Tätä ei yleensä tule ajatelleeksi, varsinkaan Suomessa, jossa yleensä kaikki viha käsitellään visusti oman pään sopukoissa, eikä siitä koskaan puhuta mitään kenellekään.
Lisäksi kirja käsittelee yleisesti ihmisen ja luonnonvoimien, kuten tässä tapauksessa meren ja myrskyn, suhdetta. On helppo pelotella toisia tulipaloilla kuivalla maalla, mutta yksinäisellä ja kaukaisella saarella pelottelu putoaa heti pois, ja tilalla on "älkää pelätkö, meri ei oikeasti tee pahaa kenellekään, se vain on" - asenne.
Myös käsitellään eräänlaista ideaaliperhettä muumihahmojen kautta. Isä tuntee itsensä tarpeettomaksi, kuten varmaan aika moni muukin isä, tai ihminen yleensä tässä maailmassa, joka tuntuu hyvin pitkälti hallitsemattomalta. Muumipeikko yrittää aikuistua, mutta tavallaan kompastuu liikaan päiväuneiluun merihevosten pelastamisesta, joka paljastaa hänen silti olevan jollain tapaa lapsi. Tietenkään tästä ei ole haittaa ihmiselle, mutta tietenkin liika on aina liikaa kaikissa asioissa. Tavallaan Muumipeikon naiivius on hänen heikkoutensa samalla tavoin kuin jääräpäisyys on Papan heikkous (myös vahvuus, paikoittain). Kumpikin jää oman vallitsevan luonteenpiirteensä vangiksi, niin kuin melkein kaikki muutkin hahmot kirjassa.
Silloin meidän kaikkien pitäisi muistaa olla Mammoja tai Myitä, joko perustaa oma pieni puutarhansa sitkeästi uudelleen ja uudelleen, oma paikka joka olisi vain yksilön oma ja jossa saisi itse tehdä mitä huvittaa ja nähdä asioiden kasvavan. Toinen vaihtoehto on olla Myy, olla hyvin itsenäinen ja tehdä juuri mitä huvittaa, välittämättä muiden mielipiteistä.
Kuitenkin Mammalla ja Myylläkin on omat heikkoutensa, luonteenpiirteet tuntuvat hallitsevan heitäkin.
Kirja on hyvä muistutus siitä, että kukaan ei ole täydellinen, siitä että jotkin asiat pitää vain hyväksyä ja että vaikka omistaisit kokonaisen saaren, luonto ja meri on silti sitä vahvempi, mutta ei inhimillinen, ei pahan- tai hyväntahtoinen. Maailman kaaosta voi hallita omassa elämässään pieninä paloina, ilman suurta numeroa.

★★★★★

Paljain jaloin - Laura Save

Tämän kirjan piti olla pikkuinen söpö välipala, mutta se paljastuikin yhdeksi niistä melko raskaista ja ahdistavistakin kirjoista. Sinänsä tämä ei ole mikään huono asia, sillä pidin kirjasta ja tavallaan myös sen rankasta aiheesta. Osittain valitsin kirjan vain siksi, että siinä sanottiin olevan Laura ja Sofia -niminen aviopari sekä heidän lapsensa.

Joka tapauksessa kirja käsittelee siis näiden kahden naisen suhdetta tilanteessa, jossa Lauralla todetaan vakava syöpä. Tämä tapahtuu melkein ensimmäisellä sivulla. Sen jälkeen koko loppukirja kertoo siitä, kuinka pari yrittää selvitä muuttuneesta elämästään: Laura selvitä syövästään ja Sofia yksinään arjen pyörittämisestä, sillä Laura on visusti sairaalassa hoidoissa.

Ensin Laura on aivan paniikissa syövästään ja vaipuu kauhun suohon, mutta vähitellen hän alkaa nähdä pieniä hyviä asioita, jolloin kirjaan syntyy kaivattua valoa. Kirja oli ehdottomasti kultaa niiltä osin, jossa kuvattiin parin suhtautumista uuteen ja ahdistavaan tilanteeseen, he joutuvat miettimään kaikki arvonsa ja ajattelutapansa uudelleen ja sitten jatkamaan elämäänsä. Syöpä on kuitenkin jatkuvasti läsnä, se on melkein kirjan hahmoista tärkein, sillä sillä on niin suuri vaikutus kaikkien muiden hahmojen toimintaan ja olemassaoloon.

Pidin kirjasta, vaikka se ahdistikin minua hiukan. Ajatus siitä, että itse olisin vuosi sitten mennyt naimisiin ja sitten sairastuisin syöpään, on melko kammottava. Lisää ahdistusta tuo se, että kirjan kirjoittaja kuoli syöpään itse vähän ennen kirjansa julkaisua. Osittain tuntui, että kirja on vähän liiankin realistinen, mikä osaltaan teki siitä vieläkin vaikuttavamman.

Lopun kiitokset jättävät lukijan pohtimaan sitä, miten paljon kirjasta todella onkaan fiktiivistä ja kuinka suuri osa on katkeraa oikeaa maailmaa ja sen kohtaloita. Tämän kyseinen viimeinen sivu tekee kirjasta erityisen ajatuksia vainoavan, sillä se tulee tavallaan liian lähelle omaa ihoa pysyäkseen kansien välissä. Se on liikaa totta.

★★★★

Vuonna 1984 ~ George Orwell

Vuonna 1984 on yksi niistä klassikoista jokta ei ole jotenkin vain tullut luettua, mutta sitten kun niitä alkaa lukea, jää niihin koukkuun. Luin tämän kirjan yhdeltä istumalta, koko ajan varpaillani pahinta odottaen.

Kirjasta on mahdollista löytää vaikka kuinka paljon allegoriaa sen kirjotushetken (1948) ja Neuvostoliiton välillä. Kuitenkin mieluummin pitäisin sitä yleisenä totalitarismin arvosteluna ja varoituksena, kuin vain yhtä järjestelmää kritisoivana kirjana

Tämä kirja on yksi tunnetuimmista totalitarista järjestelmää arvostelevista kirjoista. Oseania-nimisessä supervallassa valta on keskittynyt poliitikoille, historioitsioille (joiden tehtävä on kirjoittaa historia päivittäin uusiksi jotta se mukailisi Isonveljen tahtoa), toimittajille (jotka keksivät perättömiä juttuja) ja muille vastaaville. Järjestelmän huipulla on Isoveli, joka valvoo kaikkea mm. ajatuspoliisin ja historian päivittäisen muuntelun avulla. Yhteiskunta käy jatkuvaa sotaa voidakseen riistää kansalaisiaan ja pitää heidät jatkuvassa puutteessa ilman pelkoa kapinasta.

Päähenkilö Winston alkaa kuitenkin kritisoida tätä systeemiä, vaikka historian uudelleenkirjoittajana ja valtion virkamiehenä hänellä ei ole siihen oikeutta. Hän alkaa pitää päiväkirjaa ja kirjoittaa siihen hallituksen vastaisia puheita. Hän alkaa tapailla Juliaa, vaikka suhde on kielletty. Lopulta hän yrittää nousta avoimeen kapinaan Isoaveljeä vastaan. Winston kuitenkin tietää, että jo ajatusrikoksistaan hänet voitaisiin tuomita kuolemaan. Hän tietää rakkautensa seuraukset, mutta pitää silti Juliastaan kiinni niin kauan kuin vain suinkin on mahdollista.

Kirja etenee näennäisen varmasti kohti loppuratkaisuaan, ei ole mitään keinoa miten päähenkilö Winston olisi voinut sen estää. Winston uskoo, että vaikka kaikkea muuta valvottaisiinkin, Isoveli ei koskaan tulisi pääsemään hänen päänsä sisälle; eli hänestä ei saataisi järjestelmän kannattajaa ellei hän itse haluaisi niin. Kuitenkin kirjan lopussa Winston tunnustaa rakastavansa Isoaveljeä Julian sijasta, vaikka kymmenisen sivua sitten hän vielä asetti Julian maailmansa keskipisteeseen.

Vuonna 1984 on kuvaus siitä, kuinka Oseanian kaltainen valtio olisi nykyisellä tekniikalla mahdollinen ja toteutettavissa. Se on varoituksen sana, jota tämän päivän NSA:n ja muiden pelottelevat ihmiset kaipaavat. Totalitarinen valtio, joka on itse keksinyt itselleen aatteellisen kapinaliikkeen ja toimii itse sen johdossa saadakseen kiinni loputkin kapina-ajatuksia hautovat, on suorastaan tyrmäävä kaikessa kammottavuudessaan.