Lastani et tapaa - Marja Toivio

Olin kuullut tästä kirjasta paljon hyvää, mutta ikäväkseni voin todeta, että kirja itsessään ei ainakaan minulle ollut mikään "varsinainen tapaus". Kuitenkin luin sen loppuun asti, jonka takia se ei kuitenkaan ole huono. Ihan kelvollinen välipala.

Kirja kertoo asianajaja Katariina Elosalosta ja hänen työkavereistaan sekä Katariinan asiakkaista Veerasta ja tämän äidistä Sinistä. Katariina yrittää hoitaa työnsä kunnialla, mutta häntä vainoaa outo kirjeiden ja sähköpostien lähettelijä, joka uhkailee häntä. Hahmot ovat aavistuksen karikatyyrisiä, mutta se ei ainakaan minua haitannut.

Joka tapauksessa Sini kertoo Katariinalle haluavansa että Sinin aviomies ei tapaa lapsiaan enää koskaan, koska perheessä on ollut Sinin mukaan väkivaltaa. Veerakin pyytää "oikeutta äidille ja rangaistusta isälle". Katariina kuitenkin huomaa pian, että juttu on monimutkaisempi kuin mitä hän ensinäkemältä kuvitteli. Lisäksi Veera herättää Katariinan miettimään omaa samankaltaista nuoruuttaan, ja tämän takia pyrkii auttamaan Veeraa eteenpäin elämässään.

Kirjan teemoja ovat selvästikin huoltajuuskiistat, mutta niiden lisäksi pohditaan myös oikeudenmukaisuuden ja ehkä hieman myös työn ja muun elämän välistä suhdetta. Pidin siitä, että koko kirja ei tapahtunut asianajotoimistossa, koska toimiston keskinäiset valtataistelut ja juoruilut olivat minusta ehkä hieman tylsähköä luettavaa. Joka tapauksessa tästä tuli hyvin esille Katariinan osittainen kyllästyminen työhönsä, johon vain alati vaihtuvat asiakkaat tuovat jotain muutosta. Kuitenkin jutut ovat hyvin samankaltaisia, ja useasti Katariina viittaakin niihin sanomalla jotain epämääräistä niistä ainaisista pahoinpitelyistä ja suhdesotkuista.

Koska asianajajien maailma on minulle vieras, en saanut kirjasta niin paljon irti mitä alaa paremmin tunteva taatusti voisi.Välillä jatkuva työpaikan alkavien kiistojen ja siellä alkunsa saaneiden seksisuhteiden ruotiminen alkoi puuduttaa, mutta sitten Veera ilmestyi taas paikalle ja teksti muuttui vallan mielenkiintoiseksi.

Veera onkin kirjan parasta antia, kirjan valopilkku. Hän on tavallaan päähenkilö, vaikka ei suuressa osassa kirjaa olekaan. Itse ainakin pidin hänen hahmostaan eniten. Varsinkin Veeran päiväkirja -osuudet antoivat kirjalle syvyyttä.

Pidin kirjasta, mutta mieleen se ei sinänsä jäänyt. Se on ehkä liian saarnaava, tai sitten asianajien maailma on vain liian kaukana omasta elämästäni, jotta voisin tuomita tämän kirjan järkevämmin. Ihan hyvää viihdettä joka tapauksessa. Kirja toimii kevyenä välipalana, joka kylläkin Ishiguron jälkeen oli melko kaivattua.

★★½