Tammikuussa luettuja osa 1

Basiliskin laulu - Patricia A. McKillip

★★★★

Kirja kuin jalokivi. Tämän teoksen kieli on eläväistä ja niin kaunista, että sitä lukee kuin runoa. Tarina sijoittuu fantasiakaupunkiin, jossa Basiliskin suku on kaapannut vallan Aarnikotkan suvulta ja polttanut heidät palatsiinsa. Rook-lapsi pelastuu tulelta piiloutumalla takkaan, ja hänet lähetetään kasvamaan Takamaille, paikkaan jossa musiikinopetus on lähellä magian opetusta.

40 vuotta myöhemmin Rook palaa salanimellä takaisin kaupunkiin, tarkoituksenaan tappaa Basiliskin suku ja napata vallankahva takaisin itselleen, aseenaan eräänlainen huilu, jonka musiikilla voi tappaa. Kuitenkin Rookin suunnitelmiin paikan päällä sotkeutuu mm. tämän bardiksi kouluttautunut poika, kaupungin paras soittajatar, joka joutuu esiintymään Basiliskin syntymäpäivillä vastoin tahtoaan, Basiliskin tytär, jolla on omat juonensa sekä lukuisa joukko muita valtaa havittelevia henkilöitä.

Kerronta on ylimaallista. Käytännössä juonella ei välttämättä ole mitään tarkoitusta, muuta kuin olla jonkinlaisena kehikkona tämän tason kielelläleikkimisen kanssa. Jokaista paikkaa kuvaillaan upeasti, ja joka ikinen lause kuorrutetaan päihdyksiin jalokivillä, helmillä, koristeupotuksilla ja ties millä kauneuden runsaudensarvilla. Kuitenkin juoni on tärkeä osa tätä opusta, vaikka se jääkin aika lailla kielen varjoon, valtapeli on kuitenkin Game of Thrones -tasoon tottuneena suhteellisen kesyä, jonka takia itse tuudittauduin kielen lumoon vailla huolta hahmojen huomisesta.

Tämä kirja on yksi valtava kimara joulukuuseksi asti koristeltua jälkiruokaa, parasta ehkä parin viinilasillisen jälkeen tai hyvin myöhään yöllä, tilassa jossa ihminen on muutenkin kiinnostuneenpi maailman kauniista asioista eikä niinkään niiden syistä tai seurauksista. Mikäli juoni olisi aavistuksen vetävämpi, kuten vaikkapa McKillipin eräässä toisessa teoksessa Unohdettu Ombria, tämä saisi helposti ihan täydet arvosanat.


Sumu - Steinar Bragi

★★

Jännityksen/mysteerin pariin. Islannin erämaa, neljä eksynyttä aikuista ja vanha pariskunta, joka joutuu majoittamaan nelikon vastoin tahtoaan taloonsa keskellä-ei-mitään. Kirjan alkupuoli on ihanaa hiustennostatusta, ja melko karmiviksi tapahtumat muotoutuvat vasta erittäin väkivaltaisessa kakkososassa. Sumussa vaanii jokin, joka kykenee äärimmäisen julmiin ja suorastaan makaabereihin tekoihin.
On hykerryttävää seurata hahmojen pyristelyä tätä jotakin vastaan ja pyrkimystä pakoon, josta ei kuitenkaan tule oikeastaan yhtään mitään, ja uusia ylläreitä paiskotaan kehiin kiihtyvällä tahdilla juonen puolesta. Itse ainakin nautin saadessani lukea kerrankin kunnon gorea, nautin että on olemassa edelleen (kauhuelokuvafanin näkökulmasta) opuksia, joita lukiessa ensimmäinen reaktio on rehellinen "Hyi hitto!".

Ongelma tässä kirjassa ei ole mikään muu kuin se, että sen loppu on mielestäni liian avoin. Lopulta lukijalle ei selviä mitään, mitä tämä ei alussa tietäisi, eli toisin sanoen: paljon Saw-elokuvien K18 väkivaltaa ilman minkäänlaista selitystä. Ei edes vihjausta johonkin kaameaan, tai ylipäätään mihinkään. Lopussa ei ole mitään ratkaisua, yllätystä, twistiä, mitään. Kirja vaan loppuu.

Tämä lopun kahden sivun täysi käsijarrun varassa roikkuminen pudottaa pisteitä aika reippaasti, koska lukija jää tyhjän päälle vailla edes karmivuuden tunnetta. Kirjan loppu tuntuu siltä, kuin painoksesta puuttuisi noin sata sivua tekstiä, jotka ovat unohtuneet johonkin, ja joiden aikana ratkeaisi kaikki. Mysteeri asetetaan, ja viimeisellä sivulla se on yhä paikallaan ilman mitään vihjausta mihinkään suuntaan. Ihmiskokeilla vihjailu yleensä palkitaan edes johonkin päin, mutta tämän tason hämmennys ei johda lukijaa muuhun kuin silkkaan tyhjän päälle roikkumiseen - huonolla tavalla.


Naondel (+ Maresi ja Maresin voima) /Punaisen Luostarin kronikoita 1-3 - Maria Turtschaninoff

★★★★

Loistavaa kotimaista nykyfantasiaa, jossa on ihanan wiccalainen magia. Jatkoon! Lisäpisteitä sataa runsaasti nykymaailman tilaa ruotivasta feministisestä otteesta, joten jokainen kirja on luettavissa sekä itsenäisenä osana, fantasiakirjana SEKÄ suorana allegoriana nykymaailman dystooppisesta tilasta.
Naondel on itsenäisen (tähän mennessä) trilogian toinen osa, jossa seitsemän eri naista taistelee realistisin keinoin naisia sortavaa järjestelmää vastaan. On niin alistettuja johtavia rouvia, joilla ei ole oikeasti sananvaltaa mihinkään, orjiksi kaapattuja, systeemissä kasvaneita sekä uskonnolla alistettuja, kunniaväkivaltaa ja kaikkea muuta pahaa mitä seksismiin voi ikinä liittää.

Tämän realistisen otteen takia luin koko trilogian enemmänkin surullisena kuvauksena oikeasta maailmasta ja kutsuna edes yrittää tehdä asialle jotakin. Kirjojen juonilla ei oikeastaan ole tässä luentatavassa merkitystä, mutta nekin ovat hyvin rakennettuja, pääosin kirje-tai koottu kronikka -muotoisia tekstipätkiä, jotka toimivat erityisen hyvin Naondelin kohdalla.

Kieli on yksinkertaista, mutta selvästi hiottua ja tarkoituksella korutonta, joka jättää loistavasti tilaa rankoille aiheille ja maalaa ne muutamalla taitavalla vedolla suoraan alitajuntaan, jossa tulee vastaan se tosiasia, että tämä ei olekaan fantasiaa, vaan tätä ihan todella tapahtuu, ja vieläpä lähestulkoon jokaisen (naisen) arkielämässä, tavoin tai toisin. Ei mitään lasten fantasiaa, vaan kitkerä kuvaus siitä, mitä kaikkea länsimainen nainen tahtoo tahallaan jättää näkemättä.
Ensimmäinen ja kolmas osa on syystäkin palkittu useilla eri palkinnoilla, kuten parhaan kotimaisen fantasiakirjan Kuvastaja -palkinnolla.

Kazuo Ishiguro - Haudattu jättiläinen

Taas sitä mennään. Ishiguron kielellistä neroutta tuskin käy kieltäminen tässäkään vaiheessa, mutta siis juukelis puukelis, odotin jotakin ihan muuta. Eihän tässä voi muuta todeta kuin: "Congratulations. I played myself." Olo on nimittäin se että kyseinen kirjailija pelasi minua ja odotuksiani loppuratkaisusta kuin pahaista shakkinappulaa. Johdatti uskomaan että näinhän siinä varmaan käy ja sitten - äläpäs oleta yhtään mitään! Kaikki on juurikin niin synkkää mitä tuskin edes viitsin arvailla ja gootilta otukselta tämä on aikalaillakin paljon sanottu.

Kirjallisuuden melkein-kandia on aika hankala huijata uskomaan toivon ja muun vastaavan saavan palkintonsa loppuratkaisussa, ellei sitten satu olemaan, noh, Ishiguro. Hän nimittäin teki ihan saman "Ole luonani aina" kirjan kohdalla, ja oi voi, se jos jokin oli todellista herkkua. Varsinaista nannaa surkeiden loppujen ja lukijan täystyrmäyksen rakastajille, kuten minulle.

Haudattu jättiläinen on alkuasetelmaltaan lähes pelottavan yksinkertainen. Ollaan noin 500-luvun Britanniassa, jossa kaksi vanhaa kelttiä, Axl ja Beatrice, päättävät lähteä yhteisöstään löytääkseen poikansa, josta eivät muista mitään. Koko paikan ympärille on kietoutunut sumu, joka himmentää kaikkien muistot. Pari kuitenkin tietää rakastavansa toisiaan ja sen että heidän poikansa rakastaa vanhempiaan. (Mutta se viimeiset pari sivua. Huh heleijaa millaisen täyskäännöksen koko kirja tekeekään. Shakkilauta vain suoraan ympäri ja nappulat syödyiksi yhdellä kertahaukkauksella.)

Sumun sanotaan olevan mahdollisesti lähtöisin lohikäärmeestä, joka asuu vuorilla. Sitä tappamaan lähtevät kaksi ritaria ja 12-vuotias poika, jota "paha on purrut". Jättiläiset ja muut taikaotukset kansoittavat myös maata, mutta eivät nyt siinä määrin että liikuttaisiin perinteisen fantasian alueella. Kuningas Arthur on kuollut ja jättänyt kaaoksen kytemään hallitsemilleen alueille. Sumu tuntuu vieneen kaikki muistot ihmisten päistä, tuskin muistavat omia lapsiaan.

Sumu itsessään kuvaa hyvin sitä, kuinka nykymaailmassakin ihmiset selviävät kaiken maailmassa tapahtuvan kauheuden keskellä juurikin vain laappaamalla kaiken ikävän maton alle, kunnes siitä ei enää puhuta ja vähitellen koko asia katoaa mielestä. Vaikkapa sodat ja muut katastrofit, jotka ovat pinnalla muutaman päivän uutisissa ja sitten, koko homma on unohdettu, mutta niiden jättämä trauma kytee yhä jossakin syvällä ja turha kaivelu aiheuttaa niiden hallitsemattoman, kaoottisen repeämisen takaisin maailmaan.

Silkkaa filosofian, elämäntiedon ja kirjoittamistaituruuden kermakakkua. Ihan täydellinen ylläri, ja kuten sanoin, nautin erittäin suuresti kun jokin kirjailija tekee sen ja vieläpä vastaavalla taidolla. Jalat alta kertahuitaisulla. On mukavaa olla kerrankin pelattu, täysin yllätetty. Ihan mieletön opus. Ai ettien että.

★★★★★

Parhaimmat kirjat (tammikuu - toukokuu)

Tällä kertaa on vuorossa koostetta, kokeillaan toimiiko.

*


Rutto - Albert Camus

★★★

Rutto kertoo nimensä mukaisesti rutosta ja sen iskemisestä erääseen eteläeurooppalaiseen kaupunkiin. Ensin alkaa kuolla rottia, sitten vähitellen ihmisiä, yhä enemmän ja enenmmän, kunnes kirjan hahmot ymmärtävät, mistä on kyse. Ruttohan se siellä, vanha basilli jyllää jälleen.
Nautin erityisesti kirjan tunnelmasta. Tarpeeksi hyytävää ja klaustrofobista, vähitellen joka puolella yskivät hahmot sairastuttavat toisensa joko oikeasti tai sitten vain pelästyvät järjiltään sairastumisen pelossa. Päähenkilönä on lääkäri, joka lähettää ennen taudin puhkeamista vaimonsa vuorilla sijaitsevaan parantolaan jostakin muusta syystä kuin rutosta. Vähitellen hän unohtaa kaiken muun paitsi sen, että arvon lääkäri on aivan ylityöllistettu ruton edessä, joka vaatii pahimmillaan tuhat ihmistä päivässä itselleen. Vaimolta saadut kirjeet menettävät merkityksensä. Aika menettää merkityksensä. On vain kaupunki, rutto, sen kuolevat asukkaat ja liian suuri työmäärä, joka vähitellen vaatii veronsa myös kirjan kaikista päähenkilöistä.

Erityisen onnistunutta kuvausta ja kerrontaa löytyy kohdista, jossa kuvataan kaupungin asukkaiden hiljaista lipeämistä joukkopaniikkiin ja siihen, että ovet ja ikkunat lukitaan ja jokainen kököttää omissa oloissaan ja pelkää sairastuvansa. Ensin sairastuneet pyritään pitämään kotona koska heitä ei tahdota menettää karanteeniin ja täten siihen, että heidän läheisensä eivät pääsisi katsomaan heitä, mutta ruton vaatiessa yhä enemmän uhreja kaikenlaiset sivistyneet ihmissuhteet katkeavat ja jäljelle jää vimmainen pakko jäädä henkiin. Tällöin ruttoon sairastuneet pyritään välittömästi viemään muualle kuolemaan, jotta he eivät sairastuttaisi lähimmäisiään. Tunteiden ja lähimmäisenrakkauden rappio on ehdottomasti parasta antia.
Välillä kannattaa lukea vähän synkistelyä ja ahdistusta, joten mikäpä sen tarjoilijaksi parempi olisi kuin vanha tuttumme Albert Camus?






Jään luoksesi - Kyung-sook Shin

★★★★★

Jään luoksesi on ihanan (rappio)romanttinen kuvaus siitä, kuinka kaksi opiskelijaa tutustuu uudelleen toisiinsa lapsuuden muistojen jälkeen mielenosoitusten repimässä Koreassa. Yunin äiti lähettää nuoren naisenalun yliopistoon kaupunkiin, koska ei tahdo tämän nähdä omaa kärsimystään. Yunia vaivaa suuresti juurettomuuden tunne, ja hän yrittää välttää sitä kävelemällä tuntitolkulla ympäri uutta valtavaa kotikaupunkiaan.
Maaseudun tyttö ei tunnu sopivan kaupungin keskelle kovin hyvin, mutta hän yrittää kuitenkin parhaansa ja vähitellen tutustuu yliopistossa myös salaperäiseen professoriin ja tämän oppiskelijoihin, erityisesti kiehtovaan mutta hieman synkkään Marioniin (saatan muistaa nimen väärin, anteeksi). Marion välttelee kaikkia ihmsiä ja pitää tarkkaa kirjaa kaikista tekemisistään. Häneen tutustuessaan Yun törmää yhä uudelleen suurempiin traumoihin, kuin mitä osaa itse käsitellä. Täten hän ja Marion muuttuvat hetkeksi lähes erottamattomiksi, kunnes vanhat traumat alkavat vainota jälleen kerran ja vaatia huomiota tavoilla, joita ei voi enää pitkillä kävelyillä vältellä tai paeta.

Kaaokseen ajautuva kaupunki on yllättävän samankaltainen kuin esimerkiksi Yunin mielenmaisema, sillä hän joutuu jatkuvasti suurempien haasteiden eteen kuin mitä olisi edes osannut pelätä. Ystävyys tuntuu satuttavan, mutta myös palkitsevan. Rakkaus on tässä kirjassa jotakin, jota on syytä käsitellä paksut hanskat kädessä jottei loukkaantuisi. Kaunis mutta raaka kertomus sisäisistä ja ulkoisista melskeistä jää mieleen pitkäksi aikaa.
Vähitellen paljastuva juonikuvio avautuu silmien eteen ainoastaan dialogin välityksellä, mikä on ihanaa vaihtelua ainaisen kertojan pälätyksen jälkeen. Kerrankin hahmot saavat itse kertoa tarinansa omin sanoin, ilman kertojan väliintuloa.





 Tikli - Donna Tartt

★★★★★

Yritin lukea Tikliä sen ilmestymisvuonna 2016, mutta silloiselle teinille se tuntui liian raskaalta ja ahdistavalta. Nyt ymmärrän hyvin että miksi.
Tiklissä on pakkomielteisyyttä, perinteistä jännäriä sekä kasvukertomusta sulassa sovussa sekaisin. Theon äiti kuolee terroristi-iskussa museoon, ja shokissa oleva poika nappaa mukaansa mittaamattoman arvokkaan mutta vahingoittuman maalauksen: Tiklin. Hän saa kuolevalta vanhalta mieheltä myös sormuksen sekä osoitteen. Myöhemmin Theo yrittää kamppailla kuristavan surunsa kanssa ja vältellä joutumasta isänsä hoiteisiin, joka on jättänyt muun perheensä ja lähtenyt muualle ryyppäämään, ja samalla päätyy sormuksen ja maalauksen ansiosta yhä suurempiin ongelmiin.
Lopulta hän päätyy Vegasiin, jossa hän tutustuu Boris-nimiseen poikaan. Risaisen ja traumaattisen kokemusten summa aiheuttaa kummallekin pojalle halun käyttää kaikenlaisia päihteitä saadakseen hetken pakoa todellisuudesta. Tässä vaiheessa kumpikin on noin 15. Arvomaalaus on piilossa milloin missäkin, ja se sekä riivaa että kiehtoo Theoa. Hän ei voi elää katselematta maalaustaan pitkin nuoruusvuosiaan, ja samalla ahdistus kiinnijäämisestä kuristaa pojan mieltä ja lopulta ajaa hänet yhä syvemmälle huumeiden ja näpistelyjen täyttämään elämään.

Silti Theo on koko ajan ulkopuolinen elämässään, viihtyy paremmin aikuisten kuin ikäistensä seurassa ja on kovin altis filosofisiin pohdiskeluihin omistamisesta, taiteen arvosta sekä kohtalonomaisesta sattumasta. Theon minäkertoja ja pitkät, monimutkaiset lauseet jotka jatkuvat välillä sivukaupalla, on silkkaa karkkia.
Vähitellen kasvukertomus vaihtuu jännitykseksi, kun Theon aikuiselämä alkaa kietoutua väärennettyjen satojen tuhansien eurojen arvoisten huonekalujen, piilotetun maalauksen sekä riippuvuuksien verkkoon. Theo pelkää kiinnijäämistä taidevarkaudesta, väärennöksistä, huumeidenkäytöstä, mutta ei silti kykene lopettamaan. Hän toistaa samaa kaavaa mutta pyristelee vimmaisesti vapaaksi kuin maalauksen lintu, joka on ketjulla kiinni orressaan.
Donna Tarttin kerronta ei petä.




Minun kansani, minun rakkaani - Toni Morrison

★★★★

Sitten osastolle "ahdistusta kerrakseen". Tätä kirjaa ei kannata lukea iltaisin, sanonpa vain. Yhdysvaltojen raaka historia tummaihoisten kohtelusta läväytetään silmille useaan otteeseen: kerronnassa vilisee samoja traumaattisia kokemuksia yhä uudelleen ja uudelleen. Ikään kuin hahmojen rikkinäiset mielet eivät kykenisi toistamaan muita kuin ahdistavimpia muistoja kerta toisensa jälkeen ja samalla ajaen heitä yhä pidemmälle hulluuden piiriin. 

Post-traumaattinen stressihäiriö on kirjan päivän sana. Lukijan ahdistusta lisää tieto siitä, että mitä luultavimmin jokainen tarina on totta. 

Kirjassa entisen orjan Sethen kotipihalle ilmestyy yhtäkkiä tyttö, joka tuntuu tietävän liikaa. Sellaisia muistoja, joita hänen ei missään nimessä pitäisi tietää, koska niiden alkuperäinen haltija on kuollut lapsena, sylivauvana. Sethe on nimittäin tappanut omat lapsensa pelastaakseen nämä joutumasta orjuuteen. Kun yksi tapetuista lapsista palaa takaisin elävien kirjoihin jonkinlaisena ylimaallisen muistokeskittymän tiivistymänä, lihallisena olentona, toisena nuorena naisena kuin Sethen eloonjäänyt tytär Denver, mikään ei ole haamujen täyttämässä talossa entisellään. Rakkaimmaksi nimitetty haamutodellisuus vaatii itselleen huomiota ja hellyyttä sekä kieltää äitiään ja sisartaan toipumasta menneisyydestään tai liikkumasta eteenpäin elämässään.

Aika pysähtyy ja Rakkain vaatii yhä enemmän itselleen, alkaa jo imeä elämää elävästä perheestään. Muistot on käsiteltävä, jos niistä tahtoo saada rauhan. Kuitenkin muistot ovat senlaatuisia, että niistä ei oikein kykene elävänä pääsemään irti. Äidinrakkaudella ei ole rajoja, mutta välillä lukijaa kammottaa tämän sanonnan todenperäisyys: antaisitko sinä perheenjäsenesi raiskausten, hyväksikäytön, pahoinpitelyn ja orjuuden armoille vai sahaisitko heidän päänsä mieluummin itse irti kerralla ja suhteellisen siististi verrattuna kaikkiin muihin vaihtoehtoihin? 

Jumalat juhlivat öisin - Donna Tartt

Jumalat juhlivat öisin oli erittäin hyvä lukukokemus, sanon sen nyt jo. 

Kirjassa päähenkilö Richard pääsee stipendin avulla opiskelemaan syrjäiseen Hampden Collegeen, jossa hän pian päätyy yllättäen erittäin snobahtavaan ja lievästi sanottuna elitistiseen kreikanlukijoiden ryhmään. Professorina toimiva Julian valitsee mielivaltaisesti opiskelijoikseen vain muutaman, Richardista tulee ryhmän kuudes opiskelija koko yliopistossa. 

Pian alkaa selvitä, että vaikka kaiken näennäisen harmittoman juhlinnan, alkoholin ja bilehuumeiden täyttämä elämä tuntuu mukavalta ja vapaus rajoittamattomalta, kreikanlukijoissa on jotakin todella omituista omallatunnollaan. Richard kieltäytyy näkemästä tosiasioita viimeiseen asti, tahtoo jatkaa mukavaa bile-elämää, mutta lopulta hänelle selviää, että viiden alkuperäisen opiskelijan ryhmä on eräissä juhlissaan tappanut miehen. Richard on tietenkin kauhuissaan, mutta lopulta päättää viisaasti olla ihan hissun kissun hiljaa koko tapauksesta. 

Elämä yrittää jatkua normaalina, kunnes Bunny, rahaatuhlaavaisin ja muutenkin koko pienen ryhmän hutilus, alkaa uhkailla poliisille kertomisella. Hän kiristää muilta rahaa ja kärsivällisyyttä, kunnes kaikkien pinna on koetuksella. Ratkaisuna näyttäisi olevan vain yksi teko, nimittäin Bunnyn poistaminen kuvioista lopullisesti, mutta kuitenkin ystävän murhaaminen tuntuu liian kamalalta vaihtoehdolta. Rivit rakoilevat yhä enemmän, mitä tiiviimmäksi tunnelma käy, ennen kuin päästään kirjan ensimmäisillä sivuilla ennakoituun tilanteeseen. 

Julian ei tunnu olevan tilanteen tasalla, vaikka aavisteleekin opiskelijoidensa salaavan jotakin. Opiskelijat alkavat kuvitella itseään hieman suuruudenhullusti jumaliksi, ja antiikin tekstit tuntuvat sekoittaneen kaikkien päät. Kreikan kielioppisääntöjen ohella näiden kuuden hahmon päässä tuntuu seikkailevan hieman synkempiä ajatuksia, suoranaisia murhasuunnitelmia, pelkoa, ahdistusta sekä varteenotettavaa epäluottamusta ennen niin läheisiä opiskelijatovereita kohtaan. 

Lopulta opiskelijaryhmittymä saa aikaan päätöksensä ja toteuttaa sen eräänä päivänä, jonka jälkeen kirjan tunnelma muuttuu hyvää tahtia erittäin klaustrofobiseksi. Hieman kieroutuneesta opiskelijaelämän kuvauksesta muotoutuu täysiverinen jännäri vain muutamalla sivulla, ja muodonmuutosta oli kutkuttavaa seurata.

★★★★★

Vanhus ja meri - Ernest Hemingway

Vanhus ja meri kertoo vanhasta miehestä, joka asuu kuubalaisessa rantakylässä ja kalastaa merellä elannokseen. Hänellä on kuitenkin ollut 84:n päivän aikana todella huono kalaonni: ei ainuttakaan saalista. Hän kuitenkin kieltäytyy luovuttamasta, ja päättää lähteä merille vielä kerran. Hänen kaverinsa, nuori mies, tahtoisi lähteä mukaan, mutta vanhus ei tahdo ketään mukaansa, tahtoo todistaa olevansa vielä pystyvä ja hyvässä kunnossa, vaikka onkin jo vanha.

Avomerellä koukkuun tarttuu suurin miehen koskaan näkemä kala. Kumpikin väsyttävät toisiaan päiväkaupalla syömättä, kunnes lopulta vanhus saa kalan nujerrettua ja päättää lähteä kotiin saaliinsa kanssa. Kala on kuitenkin hinannut miehen veneen todella kauas merelle, ja hän ei ole varma, selviääkö kotirantaan enää niin kaukaa Atlantilta. 

Itse samaistuin jostain syystä eniten kalaan. Se oli jotenkin sympaattinen kaikessa eläimellisyydessään ja vimmaisessa tahdossa selvitä ja päästä miehestä eroon. Vanhus itse tuntui liian jääräpäiseltä ja muutenkin hieman ärsyttävältä, osittain siksi, että hänen asenteensa luontoa kohti oli kyllä kunnioittava, mutta silti jotenkin ymmärtämätön. 

Aina välillä hän kutsui kalaa veljekseen ja sitten sen jälkeen tahtoi ehdottomasti julistautua luomakunnan kruunuksi ja kalaparan hengiltä. Tämä jatkuva mielialan muutos tuntui hämmenltävältä, ihan kuin vanhuksen hahmo ei itsekään osaisi päättää, mitä tahtoisi elämältään. Periaatteessa jättimäinen kala on siunaus, mutta sen hinta saattaa olla miehen oma elämä, ollanhaan jo todella kaukana merellä, kauempana kuin mitä mies on koskaan ollut kohtalaisen pienellä veneellään.

Kalan ja miehen kamppailu tuntuu metaforalta ihmisen järjen ja luonnon vastakkainasettelulta, ihminen yrittää kuulua luontoon ja elää kuin villieläin aina välillä, mutta silti sortuu ajattelemaan liikaa ja tuhoamaan luontoa joko muuten vain tai pakosta kuten tarinan mies, joka on köyhä ja tarvitsee kaloja myytäväksi, että saisi itse ostettua ruokaa. Välillä kumpaakin hahmoa kuvataan ikään kuin kumpikin olisi tasa-arvoisessa asemassa, kumpikin on saalistaja ja tahtoo toisen saalikseen. Kalan motiivi tuntuisi olevan pako tai ehkä jollain kierolla tavalla miehen hukuttaminen, veneen vetäminen liian kauas merelle, jotta mies ei pääsisi enää takaisin.

Jotenkin kalassa on jotakin liian älykästä pelkäksi kalaksi, joka tahtoisi elää kalan elämää ja vain olla meressä. Kalaa kuvaillaan useasti älykkääksi, miehen veljeksi ja jopa kumppaniksi yksinäisellä merellä. Monta kertaa sanotaan, että kala ei ole kuin muut kalat vaan jotakin muuta, lähempänä miestä olemukseltaan kuin muita meren kaloja. 

Meri itse tuntuu olevan myös yksi hahmoista. Se joko tarjoaa miehelle elannon tai lähes tappaa tämän nälkään, ikään kuin olisi jonkinlainen elävä olento, joka leikkisi kohtalon tavoin muilla, niin asukeillaan kaloilla kuin pinnallaan seilaavilla ihmisillä. 

★★★

Kärpästen herra - William Golding

Takaisin klassikoiden pariin.

Kärpästen herra kuvaa sitä, kuinka hienoinen sivistys katoaa välittömästi ja jonkinlainen raivotila ottaa vallan. Alussa asuttamattomalle saarelle päätyy lentokoneen pudotessa joukko koulupoikia sekä yksi poikakuoro. Yksikään aikuinen ei selviä. Vanhimmat pojat ovat arviolta neljäntoista, jos sitäkään. Muodostuu kaksi kilpailevaa ryhmää, metsästäjiksi itseään kutsuvat kuoron pojat, johtajanaan Jack, ja muiden poikien joukko, jota johtaa Ralph. Nämä kaksi ryhmää elävät ensin sopusoinnussa keskenään, metsästäjien tappaessa saarella asuvia villisikoja ruoaksi ja toisen ryhmän pitäessä merkkitulta yllä ohikulkevan laivan varalta.

Kuitenkin hyvin pian poikien keskuudessa alkaa elää huhu Pedosta, joka vaanii jossakin nurkissa ja hämärässä metsässä. Pian vainoharhaisuus suistaa kaiken raiteiltaan ja englantilaiset koulupojat ovat toistensa kurkuissa. Ralph yrittää pitää järjestystä yllä luomalla erilaisia sääntöjä, mutta Jackin joukkio päättää ryhtyä elää nykyhetkessä ja unohtaa pelastustoiveet, jolloin he lähinnä kiihottavat toisiaan silmittömään raivoon kaikkea mahdollista vastaan.

Kaiken tämän takana metsässä, meressä ja ilmassa vaanii Peto, tuo mystinen Kärpästen herra, joka ilmestyy kerran yhdelle pojista. Ralphin johtama poikajoukko ajautuu sekasortoon siksi, että he pelkäävät liikaa Petoa ja Jackia ja alkavat epäillä toisiaan kaikesta mahdollisesta ja luistaa Ralphin antamista määräyksistä esimerkiksi rakentaa majoja. Jackin osasto pelkää myös Petoa, mutta käyttää sitä oikeutuksena kaikenlaiselle julmuuksientäyteisellä örvellykselle.

Kirja on hyvä muistutus siitä, että jokaisen ihmisen sisimmässä asuu vaisto, joka vaatii tappamaan ja muodostamaan aina vain tiiviimpiä yksiköitä, että jokainen ihminen on sisimmässään ainakin hieman paha. Tämän takia Peto tuntuu olevan jonkinlainen poikien pelkäämä asia heissä itsessään, jonka he vain kuvittelevat joksikin olennoksi.

Itse olin sinänsä kyllästymässä koko ajan siihen, että poikajoukko keskittyy koko ajan epäoleellisiin seikkoihin ja nauraa toisten vastoinkäymisille sekä kiusaavat toisiaan minkä kerkeävät, välillä hengiltä. Lisäksi ärsytti se, että poikien outoa käytöstä verrattiin jatkuvasti "alkuasukkaisiin" tai "villeihin", ikään kuin mikään alkuperäisheimo sietäisi moista käytöstä.

Sitten se, mistä pidin eniten: pienet täydelliset robinsoncrusoenalut tappavat toisiaan ja luisuvat hitaasti mutta varmasti järjiltään, vaikka ovatkin kuinka englantilaisia ja sivistyneitä tahansa. Periaatteessa koko kirjaa voi lukea erittäin mustana ironiana koskien kaiken maailman "valkoinen mies selviää ja kukoistaa yksin autiolla saarella" -tarinoita. Pidin siitä, ja erittäin paljon. Valkoinen heteropoika sortuu julmuuksiin ja oman pelkonsa uhriksi kerta toisensa jälkeen koko kirjan ajan, ja muistuttaa lukijaa siitä, että Peto toden totta tulee ihmisen sisimmästä.

★★★★

Unelmien tiedekunta - Sara Stridsberg

Tämä on tarina Valerie Solanasista, joka ampui Andy Warholia vuonna 1968. Kirjalla on siis vakaa pohja todellisissa tapahtumissa, kuten esimerkiksi Valerien elämäntapahtumissa. Kuitenkin suurin osa tapahtumista lienee fiktiivisiä.

Joka tapauksessa Valerie on hyvin älykäs mutta kaltoinkohdeltu lapsi, josta kasvaa asunnoton, älykkäämpi nainen. Valerie pääsee lopulta yliopistoon opiskelemaan psykologiaa, mutta kustantaa opintonsa esimerkiksi myymällä itseään. Vähitellen hän tutustuu Andy Warholiin, josta paljastuu kirjassa kylmä, ikävä ja suhteellisen piittaamaton tyyppi.

Valerie itse on ongelmallinen hahmo, jolla on todellakin paljon erilaisia ikäviä harrastuksia, kuten huumeidenkäyttö ja liialliset irtosuhteet. Käytännössä Valerien elämä on yhtä kaaosta, jota hän yrittää sitoa kasaan esimerkiksi SCUM- manifestilla (Society for Cutting Up Men, yksi lyhenteen tulkinnoista). Kuitenkin Warhol kieltäytyy palauttamasta Solanasin tekstiä, jolloin Valerie suuttuu ja tahtoo omansa takaisin. Epävakaa yksilö kun on, hän päättää lopulta lähteä vaatimaan tekstiään ja toista näytelmäänsä takaisin aseen kanssa.

Tämä kaikki löytyy lukuisista historiankirjoista, mutta mielestäni kirja onnistui hyvin valottamaan sitä, miten yksinäinen ja herkkä Valerie Solanas todella oli. Tietysti Stridsbergillä on kirjailijana myös tästä osuutensa, koska hän on tietenkin päättänyt kirjoittaa Valerien hahmon sellaiseksi kuten tahtoi. Tämä johtuu tietenkin siitä, että Stridsberg ei ole mitenkään voinut tavata Valerieta oikeassa elämässä, koska Solanas kuoli vuonna 1988 kirjailijan ollessa vasta noin kymmenvuotias ja toisella puolella maapalloa Solanasiin nähden.

Ehkä mielenkiintoista antia kirjassa oli se, kun Valerie ja kertojahahmo kiistelivät siitä, kuka saa kertoa mitä ja millä tavoin. Tämä toi esiin sitä, että ihan kuin Valeriella olisi ollut kirjassa oma ääni, jota kirjailijan oma ääni ikään kuin kannusti ja houkutteli puhumaan. Erittäin hyvä yksityiskohta, josta pidin erittäin paljon. Pitkät pätkät ovat minäkertojan eli Valerien kertomaa tarinaa, joka tietenkin on Stridsbergin käsialaa, mutta joka tapauksessa se tuo mielenkiintoista vaihtelua yleensä niin paikallaan pysyvään ja luotettavaan kertojaan. Aina välillä saa olla kysymässä, että kuka tässä nyt kertoo ja millä tarkoituksella, mitä tämä kertoja tahtoo sanoa ja miksi, valehteleeko hän hienovaraisesti vai jopa enemmän kuin olisi toivottavaa?

★★★★★

Sonja O. kävi täällä - Anja Kauranen

Tämä kirja aiheutti ilmestyessään suuren kohun, sillä se kuvaa nuoren naisen seksuaalisuutta vapaasti ja vieläpä puhekielellä ja runsailla kirosanoilla. Ymmärrän kyllä kirjan maineen syyt, mutta mielestäni se olisi hieman lyhyempänä novellina toiminut paremmin. Sonjan seksiseikkailut ja itsensä etsiminen jatkuvat samalla tavalla luvusta toiseen, joten viimeisten sivujen oivaltavuutta saa hieman odotella.

Sonja O. on evakkoperheen tytär Helsingissä enimmäkseen 1960-luvulla, hän kapinoi ja etsii paikkaansa jatkuvan ryssittelyn ja huorittelun keskeltä, ja pyrkii omimaan nuo teemat osaksi persoonaansa, voimaantumaan ikävistä sanoista ja muuttaa niiden sisällön itselleen aineksiksi. Kuitenkin Sonjan hämmennys on sitä lajia, että se ei välttämättä edes yhden kirjan sivuilla selkene.

Sonja kokeilee käytännössä kaikkea vapaasti, huumeita, seksiä, naisia, miehiä, opiskelua, politiikkaa, mitä nyt sattuu käsiinsä saamaan. Sisäinen tyhjyys pakottaa häntä eteenpäin, kodin tylsyys ja juoppo isä, kyllästynyt äiti ja mielisairaalassa oleva veli. Jossain kohtaa hänet heitetään ulos kotoa, ja siinä kohdin hänen olettaa ryhdistäytyvän ja etsivän itselleen jonkin ihmisystävällisemmän tavan viettää aikaansa kuin vapaa seksi ja huumeet, mutta tässä kirjassa elämä ei menekään ihan niin ihanteellisesti. Sonja sählää ja käyttää ihmisiä kertakäyttösuhteina, mutta ei näytä oppivan mitään mutta ei myöskään loukkaantuvan vakavasti mistään kokemuksestaan.

Itse oletin koko ajan Sonjan joutuvan jonkinlaiseen kaaokseen ja täydelliseen tuhoon valintojensa takia, mutta niin ei käynyt. Jotenkin hän onnistui pitämään päänsä pinnalla vaikka kaikki hänen elämässään on yhtä kaaosta. Juurettomuuden tunne vainoaa Sonjaa, hän ei tunne oloaan kotoisaksi missään, mikä saattaa olla syy hänen epämääräiselle ja vimmaiselle itsensä etsimiselle ja jatkuvalle yritykselle löytää koti jostakin.

Kirjan kirjoitustyyli on huomionhakuista ja puhekielistä, mutta välillä siinä on mukavasti oivaltavuutta ja runonkaltaista sanoilla leikkimistä. Tämän takia jatkuvaan kirosanatulvaan ei huku, vaikka se ainakin minua ärsytti ajoittain. Ongelma tuntuu enimmäkseen olevan se, että kirja ei missään kohtaan mainitse esimerkiksi vuosia, missä mennään, vaan lukija joutuu arvailemaan Sonjan ikää ja elämäntilannetta, yhteiskunnan tilannetta ja vuosikymmentä. Itse ehkä koin sen hivenen häiritseväksi, mutta onneksi Sonjan elämänvaiheita voi seurata muutenkin, vaikka osittain yhteiskunnallinen konteksti puuttuisikin.

Sonjan hahmo on ihanan vapaa kaikista moraalikäsityksistä tai muista sellaisista, hän tekee mitä haluaa ja miten haluaa. Vaikka häntä leimataan koko ajan huoraksi, hän jatkaa elämäänsä olkiaan kohauttaen, hän ei ota sitä itseensä. Tämä tuntui jotenkin ihanalta vaihtelulta, kerrankin häilääjänä on nainen, joka ei kuitenkaan joudu sen suurempaan perikatoon missä oli aloittaessaankaan kaiken sekoilevan elämän. Mukavaa ja kaivattua vaihtelua ikuiselle Don Juan -tarinalle, jossa suhdesekoilijana on lähes aina mies tai sitten lopulliseen tuhoon päätyvä nainen, kuten esimerkiksi Onervan Mirdjassa.

★★★

Yö ja päivä - Virginia Woolf

Pidän yleensä Woolfin kirjoitustavasta ja tyylistä, joten en todellakaan pettynyt tämän kirjan kanssa. Yö ja päivä oli ilahduttavan eteerinen lukukokemus, tarpeeksi pitkiä lauseita, hyviä huomioita elämästä ja haahuilua Lontoon kaduilla: kaikkea mitä kirjalta tarvitsen.

Yössä ja päivässä on neljä päähenkilöä, joista kuitenkin Katherine ja Ralp ovat ehkä enemmän etualalla kuin Mary, Henry tai Cassandra. Katherine on rikkaan perheen tytär, mutta tahtoisi paeta ahdasta elämäänsä ja opiskella matematiikkaa. Ralph taas tahtoisi kirjoittaa kirjan, mutta joutuu käymään töissä asianajajana elättääkseen perheensä. Mary ei oikein tiedä mitä tahtoo, mutta toimii sihteerinä naisten oikeuksia ajavassa yhdistyksessä. Henry taas yrittää runoilla, mutta ihastuu Katherineen ja sekoittaa sillä päänsä. Cassandra taas yrittää päästä seurapiireihin, mutta on jumissa kotonaan ja hoitaa lemmikkiperhosiaan.
Mielenkiintoinen henkilöasetelma 1850-luvun Lontoosta, jossa ehkä kaupungin kadut ja sumuiset nummet ja muut maisemat ovat lähestulkoon yhtä suuressa pääosassa kuin hahmotkin, koska yleensä joka kerran kun jollakin on jokin ongelma tai mielenkuohu, luonto tai kaupungin kadut vaikuttavat mielialaan ja hahmon tekemään päätökseen todella vahvasti.

Ongelmia ja draamaa syntyy väkisinkin, kun hahmot rakastuvat ristiin toisiinsa. Katherine pysyy eteerisenä ja tahtoisi omistautua vain matematiikalleen ja faktoille, mutta ei kykene kun ihailijoita tunkee ovista ja ikkunoista ja yhteiskunta vaatii naimisiin. Mary taas tahtoisi ehdottomasti kihloihin Ralphin kanssa, mutta Ralph tuntuu näkevän vain Katherinen. Cassandra rakastuu Henryyn, joka on täysin Katherinen vallassa, jota ei kuitenkaan kiinnostaisi muu kuin yrittää selvittää omat tunteensa ja tahtonsa tietää mitä elämältään haluaa.
Romaanin loppua kohden rakkauskuviot kyllä alkavat selvitä mutta kuitenkin eivät mene niin kuin esimerkiksi Austenilla, että kaikille olisi joku täydellinen pari. Enemmänkin Yössä ja päivässä ihmisten sisäinen ristiriitaisuus estää suurimman osan kaikenlaisesta toisten ymmärtämisestä ja tämän takia myös vaikuttaa suhdesotkujen selviämistä aika tavalla.

Kirjassa on parasta oivallusta se, että kaikki dialogi on vajavaista ja sotkuista verrattuna siihen, mitä hahmot tarkoittavat sanoa tai aikovat tarkoittaa ajatuksissaan. Kahtiajako ajatuksiin ja sanoihin, yksinolon selkeyteen ja sosiaalisten tilanteiden kaaokseen ja tietenkin sosiaaliseen aseman tai sukupuolen takia on vahvasti läsnä. Hahmot yrittävät tehdä itseään selväksi ja ymmärrettäväksi toisilleen, mutta epäonnistuvat siitä joka kerta ja aiheuttavat vain turhia väärinkäsityksiä, puolimerkityksiä ja lauseita, joilla ei ole mitään varsinaista sisältöä.
Kaikki puhe kirjassa tuntuu olevan joutavaa salonkikeskustelua, mutta sen rinnalla hahmojen todellinen mielensisäinen ajatteluketju tuntuu ehkä vieläkin rikkaammalta ja oivaltavalta. Kirja onnistuu todellakin vangitsemaan sen, kuinka paljon ajatuksia ja erilaisia mielleyhtymiä, haluja, toiveita ja pelkoja jokaisen päässä risteilee arkipäiväisenkin keskustelun aikana, saati sitten kun tunteet kuohuvat ja puhe muuttuu kiihtyneeksi.

Kirjoitustyyliltään Yö ja päivä on vaikuttavan yhtenäistä, siinä määrin että melkein mikä tahansa muu tuntuu epämääräisen riitasointuiselta Woolfin jälkeen. Vaikka teoksessa on melkein viisisataa sivua, se ei tunnu kovinkaan paljolta, koska tarina etenee kuin kulkija sumuisella kadulla, välähdyksiä ajatuksista kokien ja jotakin ennalta-arvaamatonta päämäärää kohti hiippaillen.

★★★★★

Tummempaa tuolla puolen - Kaj Korkea-Aho

Luettuani Pahan kirjan samalta kirjailijalta takerruin kirjastossa välittömästi tähän opukseen. En pettynyt, en todellakaan. Se ei välttämättä ole yhtä karmiva kuin Paha Kirja, mutta juoni on jotenkin järjellisempi. Tietysti myös useiden homohahmojen läsnäolo teki kirjan minulle tutun ja turvallisen tuntuiseksi.

Kirjassa on useita päähenkilöitä, jotka olivat kaikki lapsuudenystäviä pohjanmaalaisessa pikkukylässä. Benjaminin tyttöystävä Sofie kuolee auto-onnettomuudessa samana päivänä, kun Benjaminin ystävää ja pappia Simonia epäillään vilpistä urheilukisoissa, joiden järjestäjiin Benjamin ja Sofie kuuluivat. Sofiesta saa viimeisen kuvan ylinopeuskamera, johon tallentuu myös Sofien vieressä istuva musta hahmo. Toisaalla Benjaminin kaveri Christoffer on menossa naimisiin poikaystävänsä kanssa, samalla kun uutiset Sofien kuolemasta pyrkivät kokoamaan vanhaa lapsuudenporukkaa yhteen. Sofien veli Loke liittyy mukaan, ja näin lapsuudentoverukset ovat jälleen kasassa. 

Kaikilla on jokin huoli, esimerkiksi Loke on alkanut änkyttää todella pahasti, mutta itse samaistuin eniten Christofferiin. Hänellä on Sofien kuoleman ja kandin edistymättömyyden lisäksi ahdistusta siitä, miten kaverit suhtautuvat tämän homouteen ja tuleviin häihin toisen miehen kanssa. Kuitenkin tämä ylinopeuskameran kuvassa näkyvä jokin tumma hahmo, jota kutsutaan Raamtiksi, keikauttaa ongelmiin niin paljon uutta vakavuutta ja kammottavuutta, että siinä vaiheessa mitkään homoseksuaalisuudet tai muut pikkuseikat eivät enää paljoa kiinnosta kaveriporukkaa. Heillä kaikilla on kokemuksia Raamtin tapaamisesta, joko lapsuuden ajalta tai kirjan tapahtumien aikaan.

Kuitenkin eniten Christofferin kanditutkimuksen aihe, Raamt itse, tuntuu manaavan tämän jokin pahuuden hahmon vainoamaan heitä. Sofien hautajaisissa porukka tapaa toisensa jälleen monien vuosien jälkeen, ja kaikilla tuntuu olevan jotakin, mitä ei suoraan uskalleta kertoa muille, minkä lisäksi epämääräinen varjo-olio hiipii nurkissa ja häiritsee hautajaisvalmisteluja. 

Tummempaa tuolla puolen on oikein hyvää uutta maagista realismia, se ei vedä överiksi missään kohtaa, mutta yliluonnollisia elementtejä on silti tarpeeksi, jotta kiinnostus pysyy yllä. Kerronta pitää otteessaan mutta ei sekään paljasta liikaa. Kirjan ainoa heikkous tai vahvuus on se, että se tuo esiin raakaa todellisuutta siitä, kuinka vaikea on olla homo ja teini-ikäinen. Yhteiskunnan omituisuus ja tuomitsevuus tuodaan esiin samalla, kun mukaan sekoitetaan yliluonnollista ainesta, mutta kuitenkin niin, että se ei häiritse liikaa henkilöiden kehittymistä tai juonta.

★★★★

Peltirumpu - Günter Grass

Yliopiston ja kirjallisuuden opintojen alkamisesta johtuen tämäkin postaus sai luvan odottaa vähän yli puoli vuotta, itse asiassa melkein yhdeksän kuukautta. Hupsista keikkaa, mutta on jotenkin ollut turhan tuntuista kaiken kirjallisuusopiskelun ja kirjoituksen jälkeenkin kirjoittaa tänne jotakin, mutta ehkä nyt toisen vuoden opiskelujen alkaessa olisi aika ryhdistäytyä.
Mitäpä muuta sanottavaa olisi kuin että mennäänpä suoraan asiaan ja lopetetaan tämä jaaritus.


Peltirumpu kertoo tarinan Oskarista ja tämän peltirummusta, jota päähenkilö raahaa joka ikiseen paikkaan ja hetkeen. Tapahtumat pyörivät Saksassa ennen ja jälkeen toista maailmansotaa, pienessä Danzigin kaupungissa ja tämän jälkeen useissa muissakin kaupungeissa. Tarina harhailee myös kertomaan Oskarin vanhempien ja isovanhempien elämästä, sekä useita "minikertomuksia" esimerkiksi eräästä laivan keulakuvasta on upotettu mukaan kirjaan.

Kirjan tyyli on erittäin rönsyilevä, Oskarin itse kertoma tarina, jossa kertojina vuorottelevat Oskar aikuisena mielisairaalassa, jossa tämä kirjoittaa tarinaa itsestään ja elämänvaiheistaan, sekä elämäntarinoita kuvailevan "nuoren Oskarin" kertomat kohdat. Tämän huomaa lähinnä siitä, että jokainen luku alkaa hän-kertojalla ja tyylillisesti varsin tavallisena kerrontana, kunnes luvun loppua kohden siirrytään yhtäkkiä minäkertojaan ja rönsyilevään, maagisen realismin kaltaiseen kerrontaan, joka tuntuu venyttävän arkijärjen rajoja minkä kerkeää. Tämä jälkimmäinen kerrontatyyli on varsin surrealistista ja Oskarin omien assosiaatioiden varassa hyppivää, joten ajoittain joutuu hidastamaan lukutahtia pysyäkseen kärryillä siitä, mitä oikein tapahtuu.

Kirjan juoni on periaatteessa varsin yksinkertainen: Oskar kasvaa vähitellen vanhemmaksi mutta pysyy ruumiiltaan yhä noin kolmevuotiaan pojan kokoisena, samalla kun maailma sekoaa yhä enemmän toisen maailmansodan pyörityksessä ja jälkipyykissä. Oskar kuitenkin kertoo tarinaa siten, että historia on sivuasemassa ja enemmän merkitystä on esimerkiksi Oskarin äidin elämänvaiheiden kertomisella ja jatkuvalla kuvauksella lapsi-Jeesuksen ja Oskarin itsensä välillä.

Joka väliin tungetaan rummuttamista, jolla on Oskarin mukaan jonkinlainen kyky saada kuuntelijat pauloihinsa ja lisäksi esimerkiksi kertoa tarinoita tai kyky käydä keskustelua Oskarin itsensä kanssa. Hetkinä, jona Oskar ei itse puhu, rumpu todellakin puhuu, ja assosiaatiot hyppivät toistensa yli ja ali kuin sekava rumpurytmi. Se tuntuu olevan kirjan nimen merkitys, se hyppii ihan miten sattuu asiasta toiseen mutta samalla ammentaa jostakin paljon kammottavammasta kuin kolmevuotiaasta rumpalipojasta: Saksasta toisen maailmansodan aikaan ja tämän trauman käsittelystä.

Kirjan tyyli on myös inhorealistinen, ja tästä voisi varoittaa siksi, että osa varsin kammottavista kuvauksista kuolleista ihmisistä ja ankeriaita kuhisevista hevosenpäistä ei nyt välttämättä ollut mitään miellyttävää luettavaa. Tuntuu, että näillä kuvauksilla Grass yrittää purkaa omaa traumaansa saksalaisena SS-joukkojen sotilaana, tai ainakin tämänkaltaisen aavistuksen sain lukiessani.

Oskar on henkilönä varsin samaistumista vastustava ja lisäksi ärsyttävän seksistinen. Jatkuva sairaanhoitajattarista hekumoiminen ja seksuaalissävytteinen paasaus alkavat käydä hermoille jo ensimmäisten parinsadan sivun aikana, mutta tähän kyllästyy lopullisesti kirjan lähes kuudensadanviidenkymmenen sivun aikana. Lopulta koko Oskarin tyyli puhua naisista ja naisruumiista alkaa etoa, niinkin paljon että teki mieli heittää kirja nurkkaan ja siirtyä johonkin vähemmän seksistisiä ja miehen ylivaltaista katsetta naiseen huutavaan kirjaan. Siitä siis ehdottomasti risuja. Oskarin koko hahmo on kirjan suurin risu, mutta tietysti tämä on myös tavallaan vahvuus, on sinänsä kiinnostavaa lukea kirjaa, jonka päähenkilö on niin vastemielinen kuin kolmevuotiaan kroppansa haaroja räpläävä henkisesti viisitoistavuotias Oskar. Yök sentään.

Sen tähden muuten kuvailultaan ja oivaltavalta historiankerronnaltaan hyvä kirja saa vain kolme pistettä, voisin antaa kaksikin mutta aiemmin mainitut assosiaatiot ovat niin mielenkiintoisen herkullista luettavaa, että jonkinlaista tunnustusta kirjalle on annettava. Kirja on rasittava, ärsyttävä ja tunteita herättävä. Ihan hyvä että se tarvitsee lukea vain kerran, mutta samalla sen jatkuvassa provosoinnissa on jotakin hyvin hykerryttävää.

★★★

Frankenstein - Mary Shelley

Minun on pitänyt lukea tämä kirja todella monta kertaa, mutta jotenkin se on aina jäänyt kesken tai kirjastokasan pohjimmaiseksi. Sen takia oli mukavaa takertua siihen nyt ajan kanssa ja kaikessa rauhassa. Pidin kirjasta kylläkin, mutta Frankensteinin hieman ylimielinen hahmo ärsytti jotenkin alitajuisesti ja tämän takia hänen monologinsa tuntuivat välillä hieman puuduttavilta. Kuitenkin kirjan hyvät puolet ja suuri teema teki siitä hyvän lukukokemuksen.

Frankenstein on siis nuori mies, joka lähtee yliopistoon kotoaan. Hänellä on isä, kaksi veljeä ja sisar, joka ei kuitenkaan ole hänelle sukua. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan vielä pieni, ehkä siksi Frankenstein on niin kiinnostunut herättämään kuolleita henkiin ja luomaan elämän eliksiiriä, jonka avulla ihminen muuttuisi kuolemattomaksi. Äidin kuoleman takia sisar, Elizabeth, on tavallaan kirjan "äitihahmo" ymmärtäväisyydessään ja lempeydessään. Frankenstein itse omistautuu tieteille ja sen tähden hän ei kiinnitä perheeseensä erityisemmin huomiota, ennen kuin sitä kohtaa onnettomuus.

Frankenstein perehtyy elämän tutkimiseen ja ryhtyy vähitellen tekemään kokeita ruumiilla, yrittäen herättää sen henkiin uusilla taidoillaan. Lopulta hän kasaa kokoon luomuksen, joka muistuttaa ihmistä mutta on paljon pidempi ja kestävämpi oikeaa ihmistä. Luomus ei herätä Frankensteinissa muita tunteita kuin innostusta, kunnes hän saa herätettyä sen henkiin. Silloin hän tajuaa tekonsa ja pelästyy luomuksensa kammottavaa ulkonäköä ja vaipuu jonkinlaiseen kuumetautiin. Häntä parantamaan saapuu hänen hyvä ystävänsä Cerval, ja lopulta Frankenstein on tarpeeksi hyvässä kunnossa matkustaakseen kotiin salaisuutensa kanssa.

Pian kuitenkin William, Frankensteinin muutaman vuoden ikäinen pikkuveli, löydetään murhattuna. Justinelta, perheen palvelustytöltä, löytyy miniatyyrimaalaus, joka oli pojan mukana hänen kadotessaan. Justine viedään oikeuden eteen murhasta syytettynä Frankensteinin tietäessä oikean murhaajan, oman luomuksensa pahoissa töissä. Hän ei kuitenkaan uskalla kertoa kenellekään koska pelkää leimautuvansa hulluksi.

Tästä alkaa Frankensteinin kilpajuoksu luomustaan vastaan, etsintä joka kiertää lähes maailman ympäri epätoivoisen Viktorin jahdatessa oliota aikomuksenaan tuhota se ennen sen uusia hirmutöitä. Frankenstein päätyy Pohjoisnavan lähettyville ja sieltä laivaan, jossa on eräs tutkimusmatkailija. Hänelle Viktor uskoutuu ja kertoo koko tarinan luomuksestaan ja elämänsä vaiheista ja sen yhä synkemmäksi muuttuvasta kulusta. Synkkyydet kuuluvat juonipaljastuksiin, ja niitä en enempää viljele yleisen hyvän nimissä.

Pidin kirjasta ja sen suuresta sanomasta. Tietenkin "ihminen leikkii jumalaa" -ajatus tai oletus siitä, että ihminen muka olisi luonnon yläpuolella on aina ajankohtainen. Frankensteinin ongelmat johtuvat siitä, että hän kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa ilman seuraamuksia. Tämän takia koko hanke on tuomittu epäonnistumaan, sillä hän ei koskaan rakasta luomustaan kuin lastaan, vain pitää luomaansa olentoa vain jonkinlaisena uutena miehen kylkiluuna, jota saa tutkia miten tahtoo ja jolla ei ole omaa tahtoa, vaikka näin on.

Itse ainakin voisin nähdä tässä myös nykyään jonkinlaista sanomaa siitä, että ihmisen yhä kehittyvät luomukset esimerkiksi tekniikan saralla, ajattelevat bittiälykkyydet ja muut ovat kuitenkin edelleen ihmisen vastuun alaisia. Se, mitä saa ja mitä ei saa tehdä vaikka pystyisi on kirjan syvintä moraaliopetusta. Se, täytyykö luomuksista pitää huolta vaikka ne eivät olisikaan oletusten mukaisia on varsin syvällinen ajatus. Frankensteinin virhe on se, että hän ei ymmärrä luomukseensa kohdistuvaa moraalikysymystä, vaan nimittää sitä hirviöksi ja kammoaa sitä, jolloin olento kääntyy luojaansa ja koko maailmaa vastaan epätoivoissaan.

 Frankensteinin lievä ylimielisyys ja "väärinymmärretty nero" -asenne tuntui hieman ärsyttävältä, mutta lopulta Viktor herätti vain lievää sääliä hairahduksessaan ja siitä hänen päälleen kirouksen lailla patoutuvasta "synkästä kohtalosta" jonka Frankenstein uskoo langetetun päälleen syntymässä ja kaiken olleen vain johdatusta luomuksen jahtiin.
Olento on ehkä kiinnostavin hahmo kaikista, koska se tai hän on todella inhimillinen, mutta kuitenkin jää hylkiöksi ja ryhtyy siksi vihaamaan maailmaa ja tahtomaan sille pahaa, vaikka se sattuukin hänen moraaliinsa.
Muut hahmot jäävät jotenkin pieneen sivuosaan ja heillä tuntuu olevan vain muutama luonteenpiirre, joka ei muutu.

★★★★

Humiseva harju - Emily Brontë

Olen lukenut tämän kirjan joskus aikoja sitten, mutta se taisi jäädä silloin kesken. Joten päätin yrittää uudestaan. En sinänsä pettynyt, mutta hahmojen sukupolvien yli jatkuva kauna toisiaan kohtaan tuntui ärsyttävältä, niitä kuuluisia"välittäkää nyt hemmetti toisistanne" - hetkiä oli hyvin paljon luku-urakan aikana.

Kirjan alkuasetelma on varsin mielenkiintoinen. Humisevan Harjun kartanoon saapuva uusi vuokralainen järkyttyy tylystä vastaanotosta, ja alkaa kuunnella Harjun entisen taloudenhoitajan kertomusta sen asukkaiden historiasta. Kartanoon on otettu ottopoika, joka on nimetty Heatcliffiksi. Ottopojan ja kartanon tyttären, Catherinen, välille syntyy ystävyys, jolla on mahdollisuuksia kehittyä rakkaudeksi. Tästä Catherinen veli taas ei pidä ollenkaan.
 Catherine menee naimisiin naapuritalon pojan kanssa, ja Heatcliff vannoo kostoa. Hän viettelee Catherinen uuden aviomiehen siskon ja saattaa tämän raskaaksi ja sitten hylkää hänet. Lapsi otetaan Heatcliffin huomaan, ja monia vuosia myöhemmin Catherinen tytär ja Heatcliffin poika tutustuvat toisiinsa.

Tästä kehittyy melkoinen soppa ja senlaatuinen kostonkierre, jossa ei tunnu olevan minkäänlaista järkeä. Kostaminen ja kauna vain jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat ja lisäksi aaveet alkavat pyöriä nurkissa. Nummilla pyörii sumua, syysmyrskyjä ja kostoretkillä hiippailevia ihmisiä. Goottilaista tunnelmaa parhaimmillaan, siis.

Pidin kirjasta, mutta Heatcliffin periksiantamaton raivo tuntuivat välillä jotenkin puuduttavilta. Tietysti Catherinessakin oli omat virheensä, mutta varsinkin Heatcliffin välillä todella kammottava käytös tuntui minusta jotenkin liian vastenmieliseltä. Luin silti urheasti kirjan loppuun, koska olin liian utelias sen loppuratkaisun suhteen.

Kerronta oli ihanan vanhanaikaisen rauhallista mutta silti täynnä vimmaa, joka miellytti minua suuresti. Tämän takia kirjan lukeminen ei ollut niin ikävää pakkopullaa kuin mitä se tähänastisen kuvauksen perusteella vaikuttaisi. Pidin myös synkästä tunnelmasta ja satunnaisesti ilmestyvistä aaveista, koska no.. synkkyys ja aaveet ja vanhat kartanot ja niiden äksyt omistajat nyt ovat kivoja juttuja kirjallisuudessa.
Tietysti jatkuvaa kostontarvetta on hyvä epäillä, mutta tämäntyyliseen kirjaan se sopii, sillä eihän nyt niin voi olla että kaiken synkkyyden keskellä kaikki kaunat haudattaisiinkin ja kummankin kartanon asukit siirtyisivät vuoroviikoin aina toisen olohuoneeseen teekutsuille.

★★★★

Vakooja - Paulo Coelho

Vakooja kertoo Mata Harin tarinan. Mata Hari on taiteilijanimi, jonka takaa paljastuu kenties kohtalon liikaan pyöritykseen joutunut nainen, joka mestataan kirjan alussa olevassa takaumassa vakoojana. Koko kirja yrittää siis kertoa tarinan siitä, millainen hahmo Mata Hari oli ja miksi ihmeessä häntä syytettiin vakoilusta ja maanpetoksesta. Kirja perustuu siis todellisiin tapahtumiin ja todellisiin hahmoihin.

Tavallaan pidin siitä, että kirja valotti Mata Harin taustoja, mutta hän vaikutti silti jotenkin kylmältä hahmolta, jotenkin sellaiselta että hänen oma kohtalonsa ei tuntunut kiinnostavan häntä. Tämän takia koko kirjakin tuntui jäävän vähän etäiseksi.

Joka tapauksessa kirjan alussa Mata Harin nimen taakse piiloutuen karkaa nuori nainen avioliittoaan Indonesiasta, jossa hän on ollut upseerin vaimo. Nainen on lähtenyt Indonesiaan naimisiin Euroopasta tahtoen kokea jotakin suurempaa, mutta hän huomaa pian että avioliitto on hänelle kuin kahle ja hän ei tahdo enää missään nimessä jatkaa elämäänsä tällä tavoin. Hän päättää karata Pariisiin. Siellä hän toteaa itsensä varsin köyhäksi ja alkaa tanssia omakeksimäänsä "itämaista rituaalitanssia", jossa hän käytännössä vain strippaa taiteellisesti musiikin tahtiin.

Pian Mata Harilla on shokkiarvostaan johtuen melkoinen kannattajajoukko, joista suurin osa on melko varakkaita miehiä. Heiltä nainen saa koruja, pukuja, rahaa, vaikutusvaltaa hetkeksi, kunnes hän kyllästyy lopulta Pariisiinkin.

Hän päättää lähteä Saksaan, ja sotkeutuu siellä ensimmäistä maailmansotaa edeltävään juonitteluun. Hän on jotenkin liian sokea huomatakseen joutuneensa ansaan, mutta jatkaa bimboiluaan ja vaatteista huolehtimistaan, kunnes joutuu yhä suurempiin ongelmiin ja hänet pidätetään lopulta vakoojana.

Itse tunsin Mata Haria kohtaan lievää vastenmielisyyttä siksi, että hän ottaa Indonesialaisilta pyhän rituaalin ja tekee siitä jotain rivoa ja samalla saa isot kasat rahaa. Tietysti siirtomaiden alistaminen kaikin mahdollisin tavoin oli tuohon aikaan melko yleinen ilmiö, mutta tämä silti ärsytti varsin paljon. Loppu lievästä vastenmielisyydestä johtui siitä, että hän tuntui vain tiputtelevan päältään vaatteita tajuamatta sitä, että häntä käytettään hyväksi ja sitten rientävän rahojensa ja uusien hepeneidensä kanssa karkuun mahdollisia ongelmia.

Jotenkin hahmo ei vain ollut uskottava, ja tämänkaltaisessa kirjassa, joka perustuu kokonaan yhden hahmon tukeen, se on melko suuri ongelma. Ainakin itse en sinänsä pitänyt kirjasta, vaikka sen kirjoitustyyli olikin varsin ihana ja nopeasti luettavissa. Siksi kahlasin sen loppuun varsinaisesti hämmästymättä mitään ja kiinnostumatta erityisemmin mistään. Tai sitten olen vain liian nuori lukemaan Coelhoa, sekin on tietysti mahdollista.

★★

Jumalan puupalikat - Ousmane Sembène

Jumalan puupalikat oli varsin vaikuttava lukukokemus, vaikka se vaikuttikin aika ajoin hieman liian monta hahmoa omaavalta. Kuitenkin kirja kuvasi lakkoa ja sitä, kuinka se yhdistää ihmisiä hyvin. Itse asiassa todella hyvin.

Kirjassa siis eletään vuotta 1947 Dakar-Niger rautatien varrella. Rautatielinjalla on töissä lähestulkoon pelkästään tummaihoisia, ja he tahtovat aloittaa lakon saadakseen samat oikeudet mitä valkoisilla työntekijöillä on. Valtaapitävät olettavat lakon loppuvan pian, heti kun ruoka loppuu, mutta näin ei käy. Naiset ryhtyvät auttamaan miehiä taistelussa oikeuksien puolesta. Lapsetkin lähtevät lopulta mukaan.

Kirjaa oli jotenkin voimaannuttavaa lukea, vaikka henkilögalleria olikin melko valtaisa noin lyhyelle kirjalle. Siksi on hyvä, että kirjan ensimmäisellä sivulla on kerrottu, kuka kukin on ja mitä he pääasiassa tekevät.

Jumalan puupalikat kuvaa siis ihmisten joukkovoimaa tilanteessa, joka vaikuttaisi ensin mahdottomalta. Vaikka yksittäisiä ihmisiä saattaa kuolla, joukko ja sitä ajava idea pysyy taustalla eikä väistä kenenkään tieltä. Joskus oli hieman ärsyttävää todeta, että kaikkein kiinnostavimmat hahmot ottavat ja kuolevat, mutta sellaista se elämä on rotusorron ja lakon yhteistörmäyksessä. Kurjaa ja kammottavaa siis, mutta silti jollain tapaa yhteisöä vahvistavaa.

Pidin kirjasta ja sen suuresta sanomasta. En tavallaan olettanut sen olevan niin realistinen, mutta tottahan toki se on, koska se kertoo todellisista tapahtumista. Tässä ollaan taas sellaisen jännän äärellä, joka on saatettu mainita koulukirjoissa kerran sivulauseessa ja sitten jätetty syrjään eurooppakeskeisyyden tieltä. Kirjassa pystyy myös samaistumaan todella moneen hahmoon, mikä on tietysti taitavan hahmopunonnan sivutuote.Itse en ole aivan varma, ovatko kaikki hahmot kirjassa todellisia henkilöitä, vai onko joitain lisätty vai ei. Tavallaan tällä ei ole mitään väliä, sillä kirjan sanoma ja sielu ajaa hahmojen ponnistelujen ja kriisien edelle.
 Yksittäisen ihmisen sisu yhdistyy kirjassa valtavaksi, järisyttäväksi joukkovoimaksi. Pidin siitä, että sain vaihteeksi lukea kirjan, jossa yhteisö on tärkeämpi kuin joku yksittäinen hahmo. Suositeltava kirja, todellakin.

★★★★

Pilvilinna joka romahti - Stieg Larsson

Millenniumin viimeinen osan luin ainoastaan siksi että tahdoin saada tietää, voittaako oikeus vai ei. Tarina itsessään ei enää kiinnostanut minua niin paljon, koska viimeisessä osassa vain selvitetään asioita ja kerätään tietoa Lisbethin oikeudenkäyntiä varten. Tietysti tässäkin tiedonkeräysprosessissa tulee mutkia ja murhaajia matkaan, mutta kuitenkin. Tapahtumat eivät vyöry eteenpäin samalla tavalla kuin kahdessa edellisessä osassa, mikä voi tietysti olla hyväkin asia, koska lukijalla on aikaa miettiä ja ihmetellä sitä, mitä tuleman pitää.

Koska kolmas osa on jatkoa toiselle osalle, en sano siitä melkeinpä mitään juoneen liittyvää, koska en tahdo olla inhottava spoilaajaa. Riittää, kun sanon, että oikeudenkäynti Lisbethin ja Ruotsin hallituksen salaliiton paljastamiseksi on alkamaisillaan, ja käytännössä koko kirja käsittelee joko aikaa, kun oikeudenkäyntiin valmistaudutaan, tai sitten itse oikeudenkäyntiä.

En pitänyt viimeisestä osasta ihan niin paljon kuin edellisistä, koska tällä kertaa kerronnan hitaus tuntui jo hieman tuskastuttavalta. Tavallaan oikeudenkäyntiä olisi voinut käsitellä enemmän ja jättää sen oheissälät vähemmälle, mutta tämä on lähinnä henkilökohtainen mielipiteeni.

Lisbethin hahmo on tässä kirjassa vähemmällä huomiolla, ja suurin valokeila kohdistetaan Mikaeliin ja hänen tutkimuksiinsa. Ehkä sen takia osa kirjasta vaikutti minusta tylsältä (trilleriksi). Itse olisin halunnut Lisbethin seikkailuja enemmän kirjaan, mutta ymmärrän kyllä miksi Mikaelin täytyi saada toinen pääosa itselleen.

Kokonaisuutena trilogia on varsin eheä ja varsin synkkä. Varsinkin ensimmäinen osa saattaa järkyttää nuorimpia lukijoita. Toisessa osassa sama ahdistus jatkuu, vaikka siinä ei sinänsä tapahdukaan enää mitään kammotuksia ainakaan samassa mittakaavassa kuin ensimmäisessä osassa. Lisbeth on aivan kultaa, pidin hänen hahmostaan paljon.
Mikaelin jatkuva naisseikkailu sen sijaan lähinnä ärsytti, tuntuu tyhmältä että jokainen Dan Brown- tyylinen miespäähenkilö on 40+ kirjoittamista työkseen tekevä mies, joka on keskellä suurta tapahtumaketjua ja jolla on joka hetki uusi nainen sängyssään. Tämä tuntui jotenkin sotivan kirjan kantaaottavuutta vastaan. Kirja, joka käsittelee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, vajoaa heti ansaan siitä että Mikael kulkee ympäriinsä murskaten sydämiä sänkypuuhillaan. Tästä siis miinuksia. Muutenkin Mikaelin hahmo tuntui jotenkin käyvän hermoilleni jatkuvasti.

Kuitenkin trilogian juoni käy aavistuksen verran epäuskottavaksi, varsinkin loppua kohden. Tietysti kaikki kirjassa kuvatut tapahtumat ovat käytännössä mahdollisia, mutta samalla kertaa tapahtuessaan ne vaikuttavat lähinnä hieman koomisilta kaikessa surrealistisuudessaan. Juoni on siis kirjan vahvuus ja myös heikkous, aika ajoin.

★★★

Tyttö joka leikki tulella - Stieg Larsson

Edellisen osan innoittamana luin seuraavan osan lähes yhdessä päivässä. Tarina alkoi siis vihdoin imeä minua mukaansa Lisbethin elämään, joten ainakin minulle tämä osa oli paljon kiinnostavampi kuin edellinen osa. Tämä siis siitä syystä että Mikael päähenkilönä kiinnostaa minua vähemmän kuin kakkososan Lisbeth pääosassa.

Kaikki siis alkaa, kun Mikaelin kollega Dag Svensson ja hänen puolisonsa murhataan. On syytä olettaa, että murhan motiivina on heidän tekemänsä tutkimus ihmiskaupasta. Kuitenkin Lisbethin sormenjäljet löytyvät rikospaikalta löytyneestä aseesta, eikä hän voi erityisemmin puolustautua, joten häntä aletaan oitis syyttää kaksoismurhasta.

Lisbethin syyttömyydestä ei ole mitään takeita, jonka takia media leimaa hänet heti murhaajaksi ja vaikka miksi muuksi, kuten kirjasta käy ilmi. 

Tämän jälkeen Lisbeth itse lähtee jahtaamaan menneisyytensä aaveita saadakseen ne viimein selvitettyä. Hän sotkeutuu murhatapaukseen yhä enemmän, ja pian hänen perässään on toimittajien lisäksi myös poliisi. 

Mikael on vakuuttunut Lisbethin syyttömyydestä ja siksi tahtoo auttaa häntä ryhtymällä penkomaan tytön lapsuutta ja nuoruutta, vaikka virallisesti Millennium tutkii kollegoidensa murhia (ja yrittää todistaa Lisbethin syyttömyyden siinä samalla).

Kirja oli varsin mukaansatempaava, se on myönnettävä. Lisbethin hahmoa valotetaan tarpeeksi, mutta ei liikaa, jonka takia lukija joutuu kärkkymään tiedonmurusia koko kirjan ajan. Kuitenkin risuja satelee poliisitutkinnan arkipäivän liiallisesta kuvaamisesta, itseäni ei erityisemmin kiinnostanut lukea pariasataa sivua jaaritusta Lisbethiin kohdistuvista tutkimuksista. 

Joka tapauksessa pitäisin kakkososaa parempana kuin ensimmäinen osa, sillä ihan niin hidas tämä osa ei onneksi ollut. Tietenkin hitaus on ajoittain hyvä asia, mutta kuitenkin dekkarissa mieluummin toivoisin vähän vauhdikkaampaa etenemistä. 

Silti kirja oli mielestäni niin hyvä, että antaisin toiselle osalle kokonaiset neljä tähteä ja suosittelisin sen takia sarjaa dekkareista ja trillereistä pitäville. Kuitenkin, tässäkin kirjassa on kohtauksia, jotka eivät sovellu lapsille, ei kuitenkaan mitään yhtä kamalaa 

kuin raiskauskohtaus ensimmäisessä osassa.

★★★★ 

Miehet jotka vihaavat naisia - Stieg Larsson

Olen kuullut tästä Millennium-trilogiasta vaikka mitä, hyvää ja myös sitä pahaa. Päätin siis itse taaplata sarjan jokaisen osan läpi ja katsoa, millainen sarja minulla onkaan käsissäni.
Helppo tapaus ei ainakaan, sillä "kirja sisältää kohtauksia, jotka voivat olla haitallisia lapsille". Eli ehkä en antaisi kirjaa ala-asteikäiselle. Oikeastaan voisin lätkäistä sen K16 lätkän kirjan kanteen, mutta ei nyt sentään muututa ihan kukkahattutädeiksi.
Mietin pitkään, tekisinkö sarjasta yhteisarvion, mutta päädyin kuitenkin tähän että arvostelen jokaisen osan omassa postauksessaan.

Joka tapauksessa.
Ensimmäisessä osassa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvist joutuu vankilaan kunnianloukkauksesta. Hän uskoo olevansa melkein syytön, sillä loukkauksen kohteena oleva teollisuuspamppu Wenneström on hänen mielestään syyllinen vaikka mihinkä laittomaan toimintaan. Veronkiertoon ja ihmissalakuljetukseen ja mitä näitä nyt on, "pikkurikoksia".
Joka tapauksessa koska paikkansapitäviä todisteita ei löydy Wenneströmiä vastaan, Mikael päätyy istumaan kolme kuukautta seuraavasta vuodesta vankilassa. Hän saa kuitenkin työtarjouksen ennen vankilaan menoaan.
Henrik Vanger, toinen mutta hieman eläköityneempi teollisuuspomo palkkaa Mikaelin tekemään omiin nimiinsä tutkimusta suvustaan, ja palkkana on tiedot Wennerströmistä. Tarkemmin sanoen, ratkaisemaan veljentyttärensä katoamista montakymmentä vuotta sitten. Vanger ajattelee kyseessä olevan murha, jonka takia hän tahtoo palkata jonkun ulkopuolisen tutkimaan asiaa.Mikael suostuu ja muuttaa Vangerin luo kauas Tukholmasta. Työsuhteen on määrä kestää vuosi ja Mikaelin on kirjoitettava sukua käsittelevä kirja siinä ajassa.
Samaan aikaan toisaalla Lisbeth Salander taistelee omia Wennerströmeitään vastaan tietokonein ja päätyy lopulta tutkimaan samaa veljentyttären katoamista kuin Mikaelkin. Lisbeth on hakkeri, ja hänen taitonsa ovat yleensä avainasemassa, kun tahdotaan tietää käytännössä mitä tahansa salaiseksi tiedoksi luokiteltavaa.

Mitä mieltä minä sitten olin? Henkilökohtaisesti, en pitänyt ja samalla pidin vähän. Kirja oli minulle rankahko naisiin kohdistuvan väkivallan takia, joka ahdisti paikoittain varsin suuresti. Kuitenkin hyviä puolia kirjassa olivat ehdottomasti hyvä kirjoitustyyli. Kun ensimmäiset kolmesataa sivua puolittaista jaaritusta (rikosromaaniksi) taaplaa läpi, tapahtumat vyöryvät toden teolla käyntiin. Ja siinä vaiheessa lukija ei tahdo jättää opusta käsistään mistään hinnasta.

Mikaelin hahmo oli hieman epäkiinnostava, tyypillinen Dan Brown -mieshahmo, joka on vietävän hyvä työssään ja ratkoo arvoituksia joihin muut eivät pysty, ja tietenkin kaataa naisia kuin heinää. Tämä alkoi ärsyttää hyvin pian, Mikaelin sängyssä ramppasi naisia lähestulkoon koko ajan ja Mikael itse ei jotenkin ymmärtänyt että naisilla oli myös tunteet. Pari sydäntä taisi särkyä matkan varrella, mutta Mikael oli jo siinä vaiheessa uuden kaatonsa kimpussa. Hänellä mainitaan olevan sitä "charmia", mutta itse pidin tätä lähinnä koomisena. Tietenkin päähenkilömiehen, joka on nelikymppinen sinkku ja varsin työnarkomaani, pitää olla liuta satunnaisia naisia seksikumppaneina.

Lisbeth sen sijaan on kirjan kiinnostavin hahmo. Hän on oikeasti kuin ihminen, vaikka hänellä onkin ylimaalliset kyvyt tietotekniikassa ja matematiikassa, hän on silti haavoittuvainen eikä mikään yli-ihminen kuin Mikael. Ehkä pidin Lisbethistä myös hänen asenteensa takia, sillä hän on periksiantamaton ja kieltäytyy uhriutumasta ja aivan vietävän utelias. Joka tapauksessa Lisbeth on ehdotonta kultaa kirjassa. Lukemalla selviää, en spoilaa tässä mitään.

Yleisesti hyvin rakennettu dekkari, jossa saattaa olla hitusen liikaa sivujuonia ja osittain todella hyvät hahmot mutta joka käy aina välillä varsin ahdistavanpuoleiseksi. Tahtoisin antaa enemmän tähtiä, mutta ahdistavuus ja paikoittainen hitaus pudottavat tähdet kolmeen. Juoni ja Lisbeth olisivat viiden arvoisia, mutta muusta sataa miinuksia.

★★★

Teemestarin kirja - Emmi Itäranta

Tämä kirja kuuluu kanssa siihen kategoriaan, josta olen kuullut paljon hyvää mutta jota en ole jostain syystä vielä lukenut. Nytpä olen, ja en taaskaan pettynyt. Teemestarin kirja on vavahduttava, kammottava ja myös yllättävän rauhallinen kerronnaltaan. Jotenkin olisin odottanut paisuttelua ja hosumista, mutta sainkin rauhanomaista kerrontaa, joka on hidasta olematta kuitenkaan hidasta.

Noria on 17-vuotias teemestarin tytär, tuleva teemestari itsekin. Hänen maailmansa on kovin erilainen kuin se, mihin olemme tottuneet. Noria asuu Suomen lapissa, talvia ei ole. Lunta ei ole, makea vesi on loppumassa ja uusi yhteiskuntajärjestelmä valvoo viimeisiä vesivaroja asein ja tarkoin laein. Ne, jotka yrittävät kaivaa itselleen omia vesijohtoja, joutuvat vesirikollisuudesta kotiarestiin, ja  kuolemantuomiokin on mahdollinen, jos rike on tarpeeksi vakava.
Suurin osa maapallosta on asuinkelvotonta, historiassa on tyhjä kohta meidän maailmamme ja Norian maailman välissä, meidän maailmastamme muistuttaa enää roskat kaatopaikoilla, esimerkiksi vanhan maailman muovi, jonka sanotaan olevan kestävämpää kuin Norian maailman muovi.

Joka tapauksessa, Noriasta tulee teemestari. Hänen isällään on suuri salaisuus, tunturissa oleva salainen lähde, josta tulee ylimääräistä, laitointa vettä suoraan Norian kotiin. Tämän lähteen takia heidän teensä sanotaan olevan niin hyvää, ja pian armeijan upseerit, heidän teevieraansa, kiinnostuvat asiasta.
Norian paras kaveri, Senja, on kiinnostunut erilaisista keksinnöistä. Kaksikko löytää kaatopaikalta vanhoja kasetteja, joista paljastuu hämärältä vuosisadalta tärkeää tietoa, että osa pilaantuneista maista ei olekaan niin pilattuja kuin mitä yhteiskunta antaa uskoa. Sen takia Noria ja Senja alkavat vähitellen suunnitella karkaavansa katsomaan tätä uutta tuntematonta maata, jossa nauhojen väittämän mukaan on vielä juomakelpoista vettä, jota armeija ei hallitse.
Noria kuitenkin kertoo Senjalle perheensä lähteestä, mutta he jäävät kiinni, ja pian koko kylä on ruinaamassa Norialta vettä. Noria joutuu suurempaan vesirikokseen kuin oletti, mutta yrittää silti auttaa ja jakaa silti vettään kyläläisille, jotka saattaisivat muuten kuolla janoon.
Kuitenkin armeija saa vihiä tästä kaikesta ja pian vesirikollisuuden sininen ympyrä koristaa Norian talon ovea.

Kirja oli varsin vavahduttava, sillä kaikki tämä voisi periaatteessa olla mahdollista. Tulevaisuudenkuva on synkkä mutta täynnä pieniä onnen siruja, jotka voivat kuitenkin repiä kaiken rikki sattuessaan väärään hetkeen ja väärään käteen.

Norian hahmo on hyvin rakennettu, inhimillinen hahmo, joka yrittää parhaansa ja yrittää auttaa kaikkia vaikka tietää sen seuraukset.Itse kuitenkin pidin eniten Senjasta, sillä hän oli jotenkin enemmän samaistuttava hahmo kuin Noria, joka tuntui hieman etäiseltä koko kirjan ajan. Senja vaikutti ehkä jotenkin enemmän elossa olevalta, hänellä oli tavallaan enemmän sisua ja enemmän taistelutahtoa, vaikka hänen lähtökohtansa olivat paljon huonommat kuin Norialla.

Pidin kirjasta ja sen vainoavasta otteesta; lukijan on pakko saada tietää kuinka tarina loppuu. Jännitettä kasataan hitaasti lisää, kunnes Noria on suuremmissa vaikeuksissa kuin uskoikaan ja lukija liian syvällä tarinassa lopettaakseen ennen viimeistä sivua.

★★★★

Tie - Cormac McCarthy

Kuulin tästä kirjasta paljon hyvää, joten poimin sen käsiini lievästi sattumalta. Osittain niiden hyvien huhujen perusteella. En pettynyt.

Tie kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista tai maailmasta, jossa kaikki on tuhoutunut jonkin takia. Tietoa mistään ei ole, isä ja poika vaeltavat pohjoisesta etelään talven tieltä eloonjäämisvaiston ajamina.
Kaikkialla on tuhkaa ja mikään ei kasva, huhujen mukaan kaikki käy yhä pimeämmäksi kunnes maa suistuu uuteen jääkauteen.Ydinsodan mahdollisuutta vilautetaan kerran, mutta käytännössä syy siihen, miksi maailma on tuhoutunut, on sivuseikka.
Tärkeintä on se, kuinka nopeasti ihmiskunta suistuu kaaokseen ja barbariaan kun yhteiskuntien ja sivistyksen verkko lakkaa olemasta. Kaikenlainen ihmisen pahuus rehottaa, isä ja poika yrittävät selvitä seuraavaan päivään ja etelää kohti, paeten kaikkea ja muita eloonjääneitä.

Vähäeleinen kerronta, monotoninen kuvaus kaikenpeittävästä tuhkasta ja kuolleista metsistä, palaneista ihmisistä, sulaneista teistä ja murhista jättävät lukijan hieman epätietoiseen karmivuuden tilaan. Pääosassa on hiljainen ja savunharmaa maailma, tie, isä ja poika. Eläimiä ei ole. Kasveja ei ole. Selitystä tai järkeä ei ole. Aina välillä sataa, mutta se ei nostata maasta kasveja, ei huuhdo maisemaa puhtaaksi.
Maailma on siis tullut loppuunsa, suurin osa kaikesta elämästä on lakannut. Isä miettii usein koko touhun järjettömyyttä, miksi elää jos ei ole mitään syytä siihen, ei mitään muuta tarkoitusta kuin tahto selvitä vielä yksi päivä, vielä vähän etelämmäksi.
Poika taas on syntynyt tähän kuolevaan maailmaan ja ei osaa edes kaivata mitään, sillä hänelle mitään ei ole. Hänen maailmansa muodostuu kammottavista kauhunhetkistä, luottamuksesta isään ja hengissä pysymisestä.

Turhaa kenties sanoa, mutta tämä kirja on ehkä ahdistavin jonka olen lukenut. Jatkuvat kuolleen maan ja murhien kuvaukset turruttavat pään tavalla, jota on hankala kuvailla. Lukija saattaa katsoa ulos ja miettiä, kuinka helposti kaikki voisi kadota. Dystopioiden kauhein osa on se, että ne voisivat olla totta, niistä voisi tulla totta.
Itseäni kammotti eniten kuitenkin kuolleen luonnon kuvaus. Se, että tässä kirjassa merikin on harmaa ja tyhjä, lintuja ei ole, aurinko tuhkan takana ja ei ole " mitään syytä katsoa taivaalle", ei mitään syytä laittaa toivoaan uuteen auringonnousuun, tähytä elämän tarkoitusta korkeuksista.

Mietin myös sitä, miten itse suhtautuisin tämänkaltaiseen tilanteeseen. Vastaus on melko selvä, ilman taidetta ja ilman luonnon kauneutta, ilman ystäviä ja musiikkia, ilman kirjoittamista minun olisi aika turhaa olla olemassa. Elämisen turhuus korostuu kirjassa; elämä on hauras, mieletön, aika ajoin lahja vailla tarkoitusta.
Aina ajoittain kirja väläyttää toivon ja uuden elämän pienoista mahdollisuutta. Mainitaan, että levä ja ravut ovat elossa, hieman elossa, eivät kukoista, mutta elossa. Joitakin ihmisiä on jäljellä, kenties he voisivat joskus rakentaa uuden yhteiskunnan. Aina välillä kaksikko kohtaa hyviä ihmisiä, mutta nämä kohtaamiset ovat harvassa ja pääosin keneenkään ei voi luottaa.

Itselleni ainakin jäi kirjasta sellainen olo, että kirjan maailma on tuhoon tuomittu. Ihmiset lakkaavat olemasta, kenties se on hyväkin asia. Kaikki on tuhoutunut liian perusteellisesti että elämä palaisi maalle pitkään aikaan.
Ehkä ravut ainoina selviäjinä perivät tuhkaisen ja kolkon maan ja hiljaisen ja syvän meren.

★★★★