Tummempaa tuolla puolen - Kaj Korkea-Aho

Luettuani Pahan kirjan samalta kirjailijalta takerruin kirjastossa välittömästi tähän opukseen. En pettynyt, en todellakaan. Se ei välttämättä ole yhtä karmiva kuin Paha Kirja, mutta juoni on jotenkin järjellisempi. Tietysti myös useiden homohahmojen läsnäolo teki kirjan minulle tutun ja turvallisen tuntuiseksi.

Kirjassa on useita päähenkilöitä, jotka olivat kaikki lapsuudenystäviä pohjanmaalaisessa pikkukylässä. Benjaminin tyttöystävä Sofie kuolee auto-onnettomuudessa samana päivänä, kun Benjaminin ystävää ja pappia Simonia epäillään vilpistä urheilukisoissa, joiden järjestäjiin Benjamin ja Sofie kuuluivat. Sofiesta saa viimeisen kuvan ylinopeuskamera, johon tallentuu myös Sofien vieressä istuva musta hahmo. Toisaalla Benjaminin kaveri Christoffer on menossa naimisiin poikaystävänsä kanssa, samalla kun uutiset Sofien kuolemasta pyrkivät kokoamaan vanhaa lapsuudenporukkaa yhteen. Sofien veli Loke liittyy mukaan, ja näin lapsuudentoverukset ovat jälleen kasassa. 

Kaikilla on jokin huoli, esimerkiksi Loke on alkanut änkyttää todella pahasti, mutta itse samaistuin eniten Christofferiin. Hänellä on Sofien kuoleman ja kandin edistymättömyyden lisäksi ahdistusta siitä, miten kaverit suhtautuvat tämän homouteen ja tuleviin häihin toisen miehen kanssa. Kuitenkin tämä ylinopeuskameran kuvassa näkyvä jokin tumma hahmo, jota kutsutaan Raamtiksi, keikauttaa ongelmiin niin paljon uutta vakavuutta ja kammottavuutta, että siinä vaiheessa mitkään homoseksuaalisuudet tai muut pikkuseikat eivät enää paljoa kiinnosta kaveriporukkaa. Heillä kaikilla on kokemuksia Raamtin tapaamisesta, joko lapsuuden ajalta tai kirjan tapahtumien aikaan.

Kuitenkin eniten Christofferin kanditutkimuksen aihe, Raamt itse, tuntuu manaavan tämän jokin pahuuden hahmon vainoamaan heitä. Sofien hautajaisissa porukka tapaa toisensa jälleen monien vuosien jälkeen, ja kaikilla tuntuu olevan jotakin, mitä ei suoraan uskalleta kertoa muille, minkä lisäksi epämääräinen varjo-olio hiipii nurkissa ja häiritsee hautajaisvalmisteluja. 

Tummempaa tuolla puolen on oikein hyvää uutta maagista realismia, se ei vedä överiksi missään kohtaa, mutta yliluonnollisia elementtejä on silti tarpeeksi, jotta kiinnostus pysyy yllä. Kerronta pitää otteessaan mutta ei sekään paljasta liikaa. Kirjan ainoa heikkous tai vahvuus on se, että se tuo esiin raakaa todellisuutta siitä, kuinka vaikea on olla homo ja teini-ikäinen. Yhteiskunnan omituisuus ja tuomitsevuus tuodaan esiin samalla, kun mukaan sekoitetaan yliluonnollista ainesta, mutta kuitenkin niin, että se ei häiritse liikaa henkilöiden kehittymistä tai juonta.

★★★★

Peltirumpu - Günter Grass

Yliopiston ja kirjallisuuden opintojen alkamisesta johtuen tämäkin postaus sai luvan odottaa vähän yli puoli vuotta, itse asiassa melkein yhdeksän kuukautta. Hupsista keikkaa, mutta on jotenkin ollut turhan tuntuista kaiken kirjallisuusopiskelun ja kirjoituksen jälkeenkin kirjoittaa tänne jotakin, mutta ehkä nyt toisen vuoden opiskelujen alkaessa olisi aika ryhdistäytyä.
Mitäpä muuta sanottavaa olisi kuin että mennäänpä suoraan asiaan ja lopetetaan tämä jaaritus.


Peltirumpu kertoo tarinan Oskarista ja tämän peltirummusta, jota päähenkilö raahaa joka ikiseen paikkaan ja hetkeen. Tapahtumat pyörivät Saksassa ennen ja jälkeen toista maailmansotaa, pienessä Danzigin kaupungissa ja tämän jälkeen useissa muissakin kaupungeissa. Tarina harhailee myös kertomaan Oskarin vanhempien ja isovanhempien elämästä, sekä useita "minikertomuksia" esimerkiksi eräästä laivan keulakuvasta on upotettu mukaan kirjaan.

Kirjan tyyli on erittäin rönsyilevä, Oskarin itse kertoma tarina, jossa kertojina vuorottelevat Oskar aikuisena mielisairaalassa, jossa tämä kirjoittaa tarinaa itsestään ja elämänvaiheistaan, sekä elämäntarinoita kuvailevan "nuoren Oskarin" kertomat kohdat. Tämän huomaa lähinnä siitä, että jokainen luku alkaa hän-kertojalla ja tyylillisesti varsin tavallisena kerrontana, kunnes luvun loppua kohden siirrytään yhtäkkiä minäkertojaan ja rönsyilevään, maagisen realismin kaltaiseen kerrontaan, joka tuntuu venyttävän arkijärjen rajoja minkä kerkeää. Tämä jälkimmäinen kerrontatyyli on varsin surrealistista ja Oskarin omien assosiaatioiden varassa hyppivää, joten ajoittain joutuu hidastamaan lukutahtia pysyäkseen kärryillä siitä, mitä oikein tapahtuu.

Kirjan juoni on periaatteessa varsin yksinkertainen: Oskar kasvaa vähitellen vanhemmaksi mutta pysyy ruumiiltaan yhä noin kolmevuotiaan pojan kokoisena, samalla kun maailma sekoaa yhä enemmän toisen maailmansodan pyörityksessä ja jälkipyykissä. Oskar kuitenkin kertoo tarinaa siten, että historia on sivuasemassa ja enemmän merkitystä on esimerkiksi Oskarin äidin elämänvaiheiden kertomisella ja jatkuvalla kuvauksella lapsi-Jeesuksen ja Oskarin itsensä välillä.

Joka väliin tungetaan rummuttamista, jolla on Oskarin mukaan jonkinlainen kyky saada kuuntelijat pauloihinsa ja lisäksi esimerkiksi kertoa tarinoita tai kyky käydä keskustelua Oskarin itsensä kanssa. Hetkinä, jona Oskar ei itse puhu, rumpu todellakin puhuu, ja assosiaatiot hyppivät toistensa yli ja ali kuin sekava rumpurytmi. Se tuntuu olevan kirjan nimen merkitys, se hyppii ihan miten sattuu asiasta toiseen mutta samalla ammentaa jostakin paljon kammottavammasta kuin kolmevuotiaasta rumpalipojasta: Saksasta toisen maailmansodan aikaan ja tämän trauman käsittelystä.

Kirjan tyyli on myös inhorealistinen, ja tästä voisi varoittaa siksi, että osa varsin kammottavista kuvauksista kuolleista ihmisistä ja ankeriaita kuhisevista hevosenpäistä ei nyt välttämättä ollut mitään miellyttävää luettavaa. Tuntuu, että näillä kuvauksilla Grass yrittää purkaa omaa traumaansa saksalaisena SS-joukkojen sotilaana, tai ainakin tämänkaltaisen aavistuksen sain lukiessani.

Oskar on henkilönä varsin samaistumista vastustava ja lisäksi ärsyttävän seksistinen. Jatkuva sairaanhoitajattarista hekumoiminen ja seksuaalissävytteinen paasaus alkavat käydä hermoille jo ensimmäisten parinsadan sivun aikana, mutta tähän kyllästyy lopullisesti kirjan lähes kuudensadanviidenkymmenen sivun aikana. Lopulta koko Oskarin tyyli puhua naisista ja naisruumiista alkaa etoa, niinkin paljon että teki mieli heittää kirja nurkkaan ja siirtyä johonkin vähemmän seksistisiä ja miehen ylivaltaista katsetta naiseen huutavaan kirjaan. Siitä siis ehdottomasti risuja. Oskarin koko hahmo on kirjan suurin risu, mutta tietysti tämä on myös tavallaan vahvuus, on sinänsä kiinnostavaa lukea kirjaa, jonka päähenkilö on niin vastemielinen kuin kolmevuotiaan kroppansa haaroja räpläävä henkisesti viisitoistavuotias Oskar. Yök sentään.

Sen tähden muuten kuvailultaan ja oivaltavalta historiankerronnaltaan hyvä kirja saa vain kolme pistettä, voisin antaa kaksikin mutta aiemmin mainitut assosiaatiot ovat niin mielenkiintoisen herkullista luettavaa, että jonkinlaista tunnustusta kirjalle on annettava. Kirja on rasittava, ärsyttävä ja tunteita herättävä. Ihan hyvä että se tarvitsee lukea vain kerran, mutta samalla sen jatkuvassa provosoinnissa on jotakin hyvin hykerryttävää.

★★★