Parhaimmat kirjat (tammikuu - toukokuu)

Tällä kertaa on vuorossa koostetta, kokeillaan toimiiko.

*


Rutto - Albert Camus

★★★

Rutto kertoo nimensä mukaisesti rutosta ja sen iskemisestä erääseen eteläeurooppalaiseen kaupunkiin. Ensin alkaa kuolla rottia, sitten vähitellen ihmisiä, yhä enemmän ja enenmmän, kunnes kirjan hahmot ymmärtävät, mistä on kyse. Ruttohan se siellä, vanha basilli jyllää jälleen.
Nautin erityisesti kirjan tunnelmasta. Tarpeeksi hyytävää ja klaustrofobista, vähitellen joka puolella yskivät hahmot sairastuttavat toisensa joko oikeasti tai sitten vain pelästyvät järjiltään sairastumisen pelossa. Päähenkilönä on lääkäri, joka lähettää ennen taudin puhkeamista vaimonsa vuorilla sijaitsevaan parantolaan jostakin muusta syystä kuin rutosta. Vähitellen hän unohtaa kaiken muun paitsi sen, että arvon lääkäri on aivan ylityöllistettu ruton edessä, joka vaatii pahimmillaan tuhat ihmistä päivässä itselleen. Vaimolta saadut kirjeet menettävät merkityksensä. Aika menettää merkityksensä. On vain kaupunki, rutto, sen kuolevat asukkaat ja liian suuri työmäärä, joka vähitellen vaatii veronsa myös kirjan kaikista päähenkilöistä.

Erityisen onnistunutta kuvausta ja kerrontaa löytyy kohdista, jossa kuvataan kaupungin asukkaiden hiljaista lipeämistä joukkopaniikkiin ja siihen, että ovet ja ikkunat lukitaan ja jokainen kököttää omissa oloissaan ja pelkää sairastuvansa. Ensin sairastuneet pyritään pitämään kotona koska heitä ei tahdota menettää karanteeniin ja täten siihen, että heidän läheisensä eivät pääsisi katsomaan heitä, mutta ruton vaatiessa yhä enemmän uhreja kaikenlaiset sivistyneet ihmissuhteet katkeavat ja jäljelle jää vimmainen pakko jäädä henkiin. Tällöin ruttoon sairastuneet pyritään välittömästi viemään muualle kuolemaan, jotta he eivät sairastuttaisi lähimmäisiään. Tunteiden ja lähimmäisenrakkauden rappio on ehdottomasti parasta antia.
Välillä kannattaa lukea vähän synkistelyä ja ahdistusta, joten mikäpä sen tarjoilijaksi parempi olisi kuin vanha tuttumme Albert Camus?






Jään luoksesi - Kyung-sook Shin

★★★★★

Jään luoksesi on ihanan (rappio)romanttinen kuvaus siitä, kuinka kaksi opiskelijaa tutustuu uudelleen toisiinsa lapsuuden muistojen jälkeen mielenosoitusten repimässä Koreassa. Yunin äiti lähettää nuoren naisenalun yliopistoon kaupunkiin, koska ei tahdo tämän nähdä omaa kärsimystään. Yunia vaivaa suuresti juurettomuuden tunne, ja hän yrittää välttää sitä kävelemällä tuntitolkulla ympäri uutta valtavaa kotikaupunkiaan.
Maaseudun tyttö ei tunnu sopivan kaupungin keskelle kovin hyvin, mutta hän yrittää kuitenkin parhaansa ja vähitellen tutustuu yliopistossa myös salaperäiseen professoriin ja tämän oppiskelijoihin, erityisesti kiehtovaan mutta hieman synkkään Marioniin (saatan muistaa nimen väärin, anteeksi). Marion välttelee kaikkia ihmsiä ja pitää tarkkaa kirjaa kaikista tekemisistään. Häneen tutustuessaan Yun törmää yhä uudelleen suurempiin traumoihin, kuin mitä osaa itse käsitellä. Täten hän ja Marion muuttuvat hetkeksi lähes erottamattomiksi, kunnes vanhat traumat alkavat vainota jälleen kerran ja vaatia huomiota tavoilla, joita ei voi enää pitkillä kävelyillä vältellä tai paeta.

Kaaokseen ajautuva kaupunki on yllättävän samankaltainen kuin esimerkiksi Yunin mielenmaisema, sillä hän joutuu jatkuvasti suurempien haasteiden eteen kuin mitä olisi edes osannut pelätä. Ystävyys tuntuu satuttavan, mutta myös palkitsevan. Rakkaus on tässä kirjassa jotakin, jota on syytä käsitellä paksut hanskat kädessä jottei loukkaantuisi. Kaunis mutta raaka kertomus sisäisistä ja ulkoisista melskeistä jää mieleen pitkäksi aikaa.
Vähitellen paljastuva juonikuvio avautuu silmien eteen ainoastaan dialogin välityksellä, mikä on ihanaa vaihtelua ainaisen kertojan pälätyksen jälkeen. Kerrankin hahmot saavat itse kertoa tarinansa omin sanoin, ilman kertojan väliintuloa.





 Tikli - Donna Tartt

★★★★★

Yritin lukea Tikliä sen ilmestymisvuonna 2016, mutta silloiselle teinille se tuntui liian raskaalta ja ahdistavalta. Nyt ymmärrän hyvin että miksi.
Tiklissä on pakkomielteisyyttä, perinteistä jännäriä sekä kasvukertomusta sulassa sovussa sekaisin. Theon äiti kuolee terroristi-iskussa museoon, ja shokissa oleva poika nappaa mukaansa mittaamattoman arvokkaan mutta vahingoittuman maalauksen: Tiklin. Hän saa kuolevalta vanhalta mieheltä myös sormuksen sekä osoitteen. Myöhemmin Theo yrittää kamppailla kuristavan surunsa kanssa ja vältellä joutumasta isänsä hoiteisiin, joka on jättänyt muun perheensä ja lähtenyt muualle ryyppäämään, ja samalla päätyy sormuksen ja maalauksen ansiosta yhä suurempiin ongelmiin.
Lopulta hän päätyy Vegasiin, jossa hän tutustuu Boris-nimiseen poikaan. Risaisen ja traumaattisen kokemusten summa aiheuttaa kummallekin pojalle halun käyttää kaikenlaisia päihteitä saadakseen hetken pakoa todellisuudesta. Tässä vaiheessa kumpikin on noin 15. Arvomaalaus on piilossa milloin missäkin, ja se sekä riivaa että kiehtoo Theoa. Hän ei voi elää katselematta maalaustaan pitkin nuoruusvuosiaan, ja samalla ahdistus kiinnijäämisestä kuristaa pojan mieltä ja lopulta ajaa hänet yhä syvemmälle huumeiden ja näpistelyjen täyttämään elämään.

Silti Theo on koko ajan ulkopuolinen elämässään, viihtyy paremmin aikuisten kuin ikäistensä seurassa ja on kovin altis filosofisiin pohdiskeluihin omistamisesta, taiteen arvosta sekä kohtalonomaisesta sattumasta. Theon minäkertoja ja pitkät, monimutkaiset lauseet jotka jatkuvat välillä sivukaupalla, on silkkaa karkkia.
Vähitellen kasvukertomus vaihtuu jännitykseksi, kun Theon aikuiselämä alkaa kietoutua väärennettyjen satojen tuhansien eurojen arvoisten huonekalujen, piilotetun maalauksen sekä riippuvuuksien verkkoon. Theo pelkää kiinnijäämistä taidevarkaudesta, väärennöksistä, huumeidenkäytöstä, mutta ei silti kykene lopettamaan. Hän toistaa samaa kaavaa mutta pyristelee vimmaisesti vapaaksi kuin maalauksen lintu, joka on ketjulla kiinni orressaan.
Donna Tarttin kerronta ei petä.




Minun kansani, minun rakkaani - Toni Morrison

★★★★

Sitten osastolle "ahdistusta kerrakseen". Tätä kirjaa ei kannata lukea iltaisin, sanonpa vain. Yhdysvaltojen raaka historia tummaihoisten kohtelusta läväytetään silmille useaan otteeseen: kerronnassa vilisee samoja traumaattisia kokemuksia yhä uudelleen ja uudelleen. Ikään kuin hahmojen rikkinäiset mielet eivät kykenisi toistamaan muita kuin ahdistavimpia muistoja kerta toisensa jälkeen ja samalla ajaen heitä yhä pidemmälle hulluuden piiriin. 

Post-traumaattinen stressihäiriö on kirjan päivän sana. Lukijan ahdistusta lisää tieto siitä, että mitä luultavimmin jokainen tarina on totta. 

Kirjassa entisen orjan Sethen kotipihalle ilmestyy yhtäkkiä tyttö, joka tuntuu tietävän liikaa. Sellaisia muistoja, joita hänen ei missään nimessä pitäisi tietää, koska niiden alkuperäinen haltija on kuollut lapsena, sylivauvana. Sethe on nimittäin tappanut omat lapsensa pelastaakseen nämä joutumasta orjuuteen. Kun yksi tapetuista lapsista palaa takaisin elävien kirjoihin jonkinlaisena ylimaallisen muistokeskittymän tiivistymänä, lihallisena olentona, toisena nuorena naisena kuin Sethen eloonjäänyt tytär Denver, mikään ei ole haamujen täyttämässä talossa entisellään. Rakkaimmaksi nimitetty haamutodellisuus vaatii itselleen huomiota ja hellyyttä sekä kieltää äitiään ja sisartaan toipumasta menneisyydestään tai liikkumasta eteenpäin elämässään.

Aika pysähtyy ja Rakkain vaatii yhä enemmän itselleen, alkaa jo imeä elämää elävästä perheestään. Muistot on käsiteltävä, jos niistä tahtoo saada rauhan. Kuitenkin muistot ovat senlaatuisia, että niistä ei oikein kykene elävänä pääsemään irti. Äidinrakkaudella ei ole rajoja, mutta välillä lukijaa kammottaa tämän sanonnan todenperäisyys: antaisitko sinä perheenjäsenesi raiskausten, hyväksikäytön, pahoinpitelyn ja orjuuden armoille vai sahaisitko heidän päänsä mieluummin itse irti kerralla ja suhteellisen siististi verrattuna kaikkiin muihin vaihtoehtoihin? 

Jumalat juhlivat öisin - Donna Tartt

Jumalat juhlivat öisin oli erittäin hyvä lukukokemus, sanon sen nyt jo. 

Kirjassa päähenkilö Richard pääsee stipendin avulla opiskelemaan syrjäiseen Hampden Collegeen, jossa hän pian päätyy yllättäen erittäin snobahtavaan ja lievästi sanottuna elitistiseen kreikanlukijoiden ryhmään. Professorina toimiva Julian valitsee mielivaltaisesti opiskelijoikseen vain muutaman, Richardista tulee ryhmän kuudes opiskelija koko yliopistossa. 

Pian alkaa selvitä, että vaikka kaiken näennäisen harmittoman juhlinnan, alkoholin ja bilehuumeiden täyttämä elämä tuntuu mukavalta ja vapaus rajoittamattomalta, kreikanlukijoissa on jotakin todella omituista omallatunnollaan. Richard kieltäytyy näkemästä tosiasioita viimeiseen asti, tahtoo jatkaa mukavaa bile-elämää, mutta lopulta hänelle selviää, että viiden alkuperäisen opiskelijan ryhmä on eräissä juhlissaan tappanut miehen. Richard on tietenkin kauhuissaan, mutta lopulta päättää viisaasti olla ihan hissun kissun hiljaa koko tapauksesta. 

Elämä yrittää jatkua normaalina, kunnes Bunny, rahaatuhlaavaisin ja muutenkin koko pienen ryhmän hutilus, alkaa uhkailla poliisille kertomisella. Hän kiristää muilta rahaa ja kärsivällisyyttä, kunnes kaikkien pinna on koetuksella. Ratkaisuna näyttäisi olevan vain yksi teko, nimittäin Bunnyn poistaminen kuvioista lopullisesti, mutta kuitenkin ystävän murhaaminen tuntuu liian kamalalta vaihtoehdolta. Rivit rakoilevat yhä enemmän, mitä tiiviimmäksi tunnelma käy, ennen kuin päästään kirjan ensimmäisillä sivuilla ennakoituun tilanteeseen. 

Julian ei tunnu olevan tilanteen tasalla, vaikka aavisteleekin opiskelijoidensa salaavan jotakin. Opiskelijat alkavat kuvitella itseään hieman suuruudenhullusti jumaliksi, ja antiikin tekstit tuntuvat sekoittaneen kaikkien päät. Kreikan kielioppisääntöjen ohella näiden kuuden hahmon päässä tuntuu seikkailevan hieman synkempiä ajatuksia, suoranaisia murhasuunnitelmia, pelkoa, ahdistusta sekä varteenotettavaa epäluottamusta ennen niin läheisiä opiskelijatovereita kohtaan. 

Lopulta opiskelijaryhmittymä saa aikaan päätöksensä ja toteuttaa sen eräänä päivänä, jonka jälkeen kirjan tunnelma muuttuu hyvää tahtia erittäin klaustrofobiseksi. Hieman kieroutuneesta opiskelijaelämän kuvauksesta muotoutuu täysiverinen jännäri vain muutamalla sivulla, ja muodonmuutosta oli kutkuttavaa seurata.

★★★★★

Vanhus ja meri - Ernest Hemingway

Vanhus ja meri kertoo vanhasta miehestä, joka asuu kuubalaisessa rantakylässä ja kalastaa merellä elannokseen. Hänellä on kuitenkin ollut 84:n päivän aikana todella huono kalaonni: ei ainuttakaan saalista. Hän kuitenkin kieltäytyy luovuttamasta, ja päättää lähteä merille vielä kerran. Hänen kaverinsa, nuori mies, tahtoisi lähteä mukaan, mutta vanhus ei tahdo ketään mukaansa, tahtoo todistaa olevansa vielä pystyvä ja hyvässä kunnossa, vaikka onkin jo vanha.

Avomerellä koukkuun tarttuu suurin miehen koskaan näkemä kala. Kumpikin väsyttävät toisiaan päiväkaupalla syömättä, kunnes lopulta vanhus saa kalan nujerrettua ja päättää lähteä kotiin saaliinsa kanssa. Kala on kuitenkin hinannut miehen veneen todella kauas merelle, ja hän ei ole varma, selviääkö kotirantaan enää niin kaukaa Atlantilta. 

Itse samaistuin jostain syystä eniten kalaan. Se oli jotenkin sympaattinen kaikessa eläimellisyydessään ja vimmaisessa tahdossa selvitä ja päästä miehestä eroon. Vanhus itse tuntui liian jääräpäiseltä ja muutenkin hieman ärsyttävältä, osittain siksi, että hänen asenteensa luontoa kohti oli kyllä kunnioittava, mutta silti jotenkin ymmärtämätön. 

Aina välillä hän kutsui kalaa veljekseen ja sitten sen jälkeen tahtoi ehdottomasti julistautua luomakunnan kruunuksi ja kalaparan hengiltä. Tämä jatkuva mielialan muutos tuntui hämmenltävältä, ihan kuin vanhuksen hahmo ei itsekään osaisi päättää, mitä tahtoisi elämältään. Periaatteessa jättimäinen kala on siunaus, mutta sen hinta saattaa olla miehen oma elämä, ollanhaan jo todella kaukana merellä, kauempana kuin mitä mies on koskaan ollut kohtalaisen pienellä veneellään.

Kalan ja miehen kamppailu tuntuu metaforalta ihmisen järjen ja luonnon vastakkainasettelulta, ihminen yrittää kuulua luontoon ja elää kuin villieläin aina välillä, mutta silti sortuu ajattelemaan liikaa ja tuhoamaan luontoa joko muuten vain tai pakosta kuten tarinan mies, joka on köyhä ja tarvitsee kaloja myytäväksi, että saisi itse ostettua ruokaa. Välillä kumpaakin hahmoa kuvataan ikään kuin kumpikin olisi tasa-arvoisessa asemassa, kumpikin on saalistaja ja tahtoo toisen saalikseen. Kalan motiivi tuntuisi olevan pako tai ehkä jollain kierolla tavalla miehen hukuttaminen, veneen vetäminen liian kauas merelle, jotta mies ei pääsisi enää takaisin.

Jotenkin kalassa on jotakin liian älykästä pelkäksi kalaksi, joka tahtoisi elää kalan elämää ja vain olla meressä. Kalaa kuvaillaan useasti älykkääksi, miehen veljeksi ja jopa kumppaniksi yksinäisellä merellä. Monta kertaa sanotaan, että kala ei ole kuin muut kalat vaan jotakin muuta, lähempänä miestä olemukseltaan kuin muita meren kaloja. 

Meri itse tuntuu olevan myös yksi hahmoista. Se joko tarjoaa miehelle elannon tai lähes tappaa tämän nälkään, ikään kuin olisi jonkinlainen elävä olento, joka leikkisi kohtalon tavoin muilla, niin asukeillaan kaloilla kuin pinnallaan seilaavilla ihmisillä. 

★★★

Kärpästen herra - William Golding

Takaisin klassikoiden pariin.

Kärpästen herra kuvaa sitä, kuinka hienoinen sivistys katoaa välittömästi ja jonkinlainen raivotila ottaa vallan. Alussa asuttamattomalle saarelle päätyy lentokoneen pudotessa joukko koulupoikia sekä yksi poikakuoro. Yksikään aikuinen ei selviä. Vanhimmat pojat ovat arviolta neljäntoista, jos sitäkään. Muodostuu kaksi kilpailevaa ryhmää, metsästäjiksi itseään kutsuvat kuoron pojat, johtajanaan Jack, ja muiden poikien joukko, jota johtaa Ralph. Nämä kaksi ryhmää elävät ensin sopusoinnussa keskenään, metsästäjien tappaessa saarella asuvia villisikoja ruoaksi ja toisen ryhmän pitäessä merkkitulta yllä ohikulkevan laivan varalta.

Kuitenkin hyvin pian poikien keskuudessa alkaa elää huhu Pedosta, joka vaanii jossakin nurkissa ja hämärässä metsässä. Pian vainoharhaisuus suistaa kaiken raiteiltaan ja englantilaiset koulupojat ovat toistensa kurkuissa. Ralph yrittää pitää järjestystä yllä luomalla erilaisia sääntöjä, mutta Jackin joukkio päättää ryhtyä elää nykyhetkessä ja unohtaa pelastustoiveet, jolloin he lähinnä kiihottavat toisiaan silmittömään raivoon kaikkea mahdollista vastaan.

Kaiken tämän takana metsässä, meressä ja ilmassa vaanii Peto, tuo mystinen Kärpästen herra, joka ilmestyy kerran yhdelle pojista. Ralphin johtama poikajoukko ajautuu sekasortoon siksi, että he pelkäävät liikaa Petoa ja Jackia ja alkavat epäillä toisiaan kaikesta mahdollisesta ja luistaa Ralphin antamista määräyksistä esimerkiksi rakentaa majoja. Jackin osasto pelkää myös Petoa, mutta käyttää sitä oikeutuksena kaikenlaiselle julmuuksientäyteisellä örvellykselle.

Kirja on hyvä muistutus siitä, että jokaisen ihmisen sisimmässä asuu vaisto, joka vaatii tappamaan ja muodostamaan aina vain tiiviimpiä yksiköitä, että jokainen ihminen on sisimmässään ainakin hieman paha. Tämän takia Peto tuntuu olevan jonkinlainen poikien pelkäämä asia heissä itsessään, jonka he vain kuvittelevat joksikin olennoksi.

Itse olin sinänsä kyllästymässä koko ajan siihen, että poikajoukko keskittyy koko ajan epäoleellisiin seikkoihin ja nauraa toisten vastoinkäymisille sekä kiusaavat toisiaan minkä kerkeävät, välillä hengiltä. Lisäksi ärsytti se, että poikien outoa käytöstä verrattiin jatkuvasti "alkuasukkaisiin" tai "villeihin", ikään kuin mikään alkuperäisheimo sietäisi moista käytöstä.

Sitten se, mistä pidin eniten: pienet täydelliset robinsoncrusoenalut tappavat toisiaan ja luisuvat hitaasti mutta varmasti järjiltään, vaikka ovatkin kuinka englantilaisia ja sivistyneitä tahansa. Periaatteessa koko kirjaa voi lukea erittäin mustana ironiana koskien kaiken maailman "valkoinen mies selviää ja kukoistaa yksin autiolla saarella" -tarinoita. Pidin siitä, ja erittäin paljon. Valkoinen heteropoika sortuu julmuuksiin ja oman pelkonsa uhriksi kerta toisensa jälkeen koko kirjan ajan, ja muistuttaa lukijaa siitä, että Peto toden totta tulee ihmisen sisimmästä.

★★★★

Sonja O. kävi täällä - Anja Kauranen

Tämä kirja aiheutti ilmestyessään suuren kohun, sillä se kuvaa nuoren naisen seksuaalisuutta vapaasti ja vieläpä puhekielellä ja runsailla kirosanoilla. Ymmärrän kyllä kirjan maineen syyt, mutta mielestäni se olisi hieman lyhyempänä novellina toiminut paremmin. Sonjan seksiseikkailut ja itsensä etsiminen jatkuvat samalla tavalla luvusta toiseen, joten viimeisten sivujen oivaltavuutta saa hieman odotella.

Sonja O. on evakkoperheen tytär Helsingissä enimmäkseen 1960-luvulla, hän kapinoi ja etsii paikkaansa jatkuvan ryssittelyn ja huorittelun keskeltä, ja pyrkii omimaan nuo teemat osaksi persoonaansa, voimaantumaan ikävistä sanoista ja muuttaa niiden sisällön itselleen aineksiksi. Kuitenkin Sonjan hämmennys on sitä lajia, että se ei välttämättä edes yhden kirjan sivuilla selkene.

Sonja kokeilee käytännössä kaikkea vapaasti, huumeita, seksiä, naisia, miehiä, opiskelua, politiikkaa, mitä nyt sattuu käsiinsä saamaan. Sisäinen tyhjyys pakottaa häntä eteenpäin, kodin tylsyys ja juoppo isä, kyllästynyt äiti ja mielisairaalassa oleva veli. Jossain kohtaa hänet heitetään ulos kotoa, ja siinä kohdin hänen olettaa ryhdistäytyvän ja etsivän itselleen jonkin ihmisystävällisemmän tavan viettää aikaansa kuin vapaa seksi ja huumeet, mutta tässä kirjassa elämä ei menekään ihan niin ihanteellisesti. Sonja sählää ja käyttää ihmisiä kertakäyttösuhteina, mutta ei näytä oppivan mitään mutta ei myöskään loukkaantuvan vakavasti mistään kokemuksestaan.

Itse oletin koko ajan Sonjan joutuvan jonkinlaiseen kaaokseen ja täydelliseen tuhoon valintojensa takia, mutta niin ei käynyt. Jotenkin hän onnistui pitämään päänsä pinnalla vaikka kaikki hänen elämässään on yhtä kaaosta. Juurettomuuden tunne vainoaa Sonjaa, hän ei tunne oloaan kotoisaksi missään, mikä saattaa olla syy hänen epämääräiselle ja vimmaiselle itsensä etsimiselle ja jatkuvalle yritykselle löytää koti jostakin.

Kirjan kirjoitustyyli on huomionhakuista ja puhekielistä, mutta välillä siinä on mukavasti oivaltavuutta ja runonkaltaista sanoilla leikkimistä. Tämän takia jatkuvaan kirosanatulvaan ei huku, vaikka se ainakin minua ärsytti ajoittain. Ongelma tuntuu enimmäkseen olevan se, että kirja ei missään kohtaan mainitse esimerkiksi vuosia, missä mennään, vaan lukija joutuu arvailemaan Sonjan ikää ja elämäntilannetta, yhteiskunnan tilannetta ja vuosikymmentä. Itse ehkä koin sen hivenen häiritseväksi, mutta onneksi Sonjan elämänvaiheita voi seurata muutenkin, vaikka osittain yhteiskunnallinen konteksti puuttuisikin.

Sonjan hahmo on ihanan vapaa kaikista moraalikäsityksistä tai muista sellaisista, hän tekee mitä haluaa ja miten haluaa. Vaikka häntä leimataan koko ajan huoraksi, hän jatkaa elämäänsä olkiaan kohauttaen, hän ei ota sitä itseensä. Tämä tuntui jotenkin ihanalta vaihtelulta, kerrankin häilääjänä on nainen, joka ei kuitenkaan joudu sen suurempaan perikatoon missä oli aloittaessaankaan kaiken sekoilevan elämän. Mukavaa ja kaivattua vaihtelua ikuiselle Don Juan -tarinalle, jossa suhdesekoilijana on lähes aina mies tai sitten lopulliseen tuhoon päätyvä nainen, kuten esimerkiksi Onervan Mirdjassa.

★★★

Yö ja päivä - Virginia Woolf

Pidän yleensä Woolfin kirjoitustavasta ja tyylistä, joten en todellakaan pettynyt tämän kirjan kanssa. Yö ja päivä oli ilahduttavan eteerinen lukukokemus, tarpeeksi pitkiä lauseita, hyviä huomioita elämästä ja haahuilua Lontoon kaduilla: kaikkea mitä kirjalta tarvitsen.

Yössä ja päivässä on neljä päähenkilöä, joista kuitenkin Katherine ja Ralp ovat ehkä enemmän etualalla kuin Mary, Henry tai Cassandra. Katherine on rikkaan perheen tytär, mutta tahtoisi paeta ahdasta elämäänsä ja opiskella matematiikkaa. Ralph taas tahtoisi kirjoittaa kirjan, mutta joutuu käymään töissä asianajajana elättääkseen perheensä. Mary ei oikein tiedä mitä tahtoo, mutta toimii sihteerinä naisten oikeuksia ajavassa yhdistyksessä. Henry taas yrittää runoilla, mutta ihastuu Katherineen ja sekoittaa sillä päänsä. Cassandra taas yrittää päästä seurapiireihin, mutta on jumissa kotonaan ja hoitaa lemmikkiperhosiaan.
Mielenkiintoinen henkilöasetelma 1850-luvun Lontoosta, jossa ehkä kaupungin kadut ja sumuiset nummet ja muut maisemat ovat lähestulkoon yhtä suuressa pääosassa kuin hahmotkin, koska yleensä joka kerran kun jollakin on jokin ongelma tai mielenkuohu, luonto tai kaupungin kadut vaikuttavat mielialaan ja hahmon tekemään päätökseen todella vahvasti.

Ongelmia ja draamaa syntyy väkisinkin, kun hahmot rakastuvat ristiin toisiinsa. Katherine pysyy eteerisenä ja tahtoisi omistautua vain matematiikalleen ja faktoille, mutta ei kykene kun ihailijoita tunkee ovista ja ikkunoista ja yhteiskunta vaatii naimisiin. Mary taas tahtoisi ehdottomasti kihloihin Ralphin kanssa, mutta Ralph tuntuu näkevän vain Katherinen. Cassandra rakastuu Henryyn, joka on täysin Katherinen vallassa, jota ei kuitenkaan kiinnostaisi muu kuin yrittää selvittää omat tunteensa ja tahtonsa tietää mitä elämältään haluaa.
Romaanin loppua kohden rakkauskuviot kyllä alkavat selvitä mutta kuitenkin eivät mene niin kuin esimerkiksi Austenilla, että kaikille olisi joku täydellinen pari. Enemmänkin Yössä ja päivässä ihmisten sisäinen ristiriitaisuus estää suurimman osan kaikenlaisesta toisten ymmärtämisestä ja tämän takia myös vaikuttaa suhdesotkujen selviämistä aika tavalla.

Kirjassa on parasta oivallusta se, että kaikki dialogi on vajavaista ja sotkuista verrattuna siihen, mitä hahmot tarkoittavat sanoa tai aikovat tarkoittaa ajatuksissaan. Kahtiajako ajatuksiin ja sanoihin, yksinolon selkeyteen ja sosiaalisten tilanteiden kaaokseen ja tietenkin sosiaaliseen aseman tai sukupuolen takia on vahvasti läsnä. Hahmot yrittävät tehdä itseään selväksi ja ymmärrettäväksi toisilleen, mutta epäonnistuvat siitä joka kerta ja aiheuttavat vain turhia väärinkäsityksiä, puolimerkityksiä ja lauseita, joilla ei ole mitään varsinaista sisältöä.
Kaikki puhe kirjassa tuntuu olevan joutavaa salonkikeskustelua, mutta sen rinnalla hahmojen todellinen mielensisäinen ajatteluketju tuntuu ehkä vieläkin rikkaammalta ja oivaltavalta. Kirja onnistuu todellakin vangitsemaan sen, kuinka paljon ajatuksia ja erilaisia mielleyhtymiä, haluja, toiveita ja pelkoja jokaisen päässä risteilee arkipäiväisenkin keskustelun aikana, saati sitten kun tunteet kuohuvat ja puhe muuttuu kiihtyneeksi.

Kirjoitustyyliltään Yö ja päivä on vaikuttavan yhtenäistä, siinä määrin että melkein mikä tahansa muu tuntuu epämääräisen riitasointuiselta Woolfin jälkeen. Vaikka teoksessa on melkein viisisataa sivua, se ei tunnu kovinkaan paljolta, koska tarina etenee kuin kulkija sumuisella kadulla, välähdyksiä ajatuksista kokien ja jotakin ennalta-arvaamatonta päämäärää kohti hiippaillen.

★★★★★

Peltirumpu - Günter Grass

Yliopiston ja kirjallisuuden opintojen alkamisesta johtuen tämäkin postaus sai luvan odottaa vähän yli puoli vuotta, itse asiassa melkein yhdeksän kuukautta. Hupsista keikkaa, mutta on jotenkin ollut turhan tuntuista kaiken kirjallisuusopiskelun ja kirjoituksen jälkeenkin kirjoittaa tänne jotakin, mutta ehkä nyt toisen vuoden opiskelujen alkaessa olisi aika ryhdistäytyä.
Mitäpä muuta sanottavaa olisi kuin että mennäänpä suoraan asiaan ja lopetetaan tämä jaaritus.


Peltirumpu kertoo tarinan Oskarista ja tämän peltirummusta, jota päähenkilö raahaa joka ikiseen paikkaan ja hetkeen. Tapahtumat pyörivät Saksassa ennen ja jälkeen toista maailmansotaa, pienessä Danzigin kaupungissa ja tämän jälkeen useissa muissakin kaupungeissa. Tarina harhailee myös kertomaan Oskarin vanhempien ja isovanhempien elämästä, sekä useita "minikertomuksia" esimerkiksi eräästä laivan keulakuvasta on upotettu mukaan kirjaan.

Kirjan tyyli on erittäin rönsyilevä, Oskarin itse kertoma tarina, jossa kertojina vuorottelevat Oskar aikuisena mielisairaalassa, jossa tämä kirjoittaa tarinaa itsestään ja elämänvaiheistaan, sekä elämäntarinoita kuvailevan "nuoren Oskarin" kertomat kohdat. Tämän huomaa lähinnä siitä, että jokainen luku alkaa hän-kertojalla ja tyylillisesti varsin tavallisena kerrontana, kunnes luvun loppua kohden siirrytään yhtäkkiä minäkertojaan ja rönsyilevään, maagisen realismin kaltaiseen kerrontaan, joka tuntuu venyttävän arkijärjen rajoja minkä kerkeää. Tämä jälkimmäinen kerrontatyyli on varsin surrealistista ja Oskarin omien assosiaatioiden varassa hyppivää, joten ajoittain joutuu hidastamaan lukutahtia pysyäkseen kärryillä siitä, mitä oikein tapahtuu.

Kirjan juoni on periaatteessa varsin yksinkertainen: Oskar kasvaa vähitellen vanhemmaksi mutta pysyy ruumiiltaan yhä noin kolmevuotiaan pojan kokoisena, samalla kun maailma sekoaa yhä enemmän toisen maailmansodan pyörityksessä ja jälkipyykissä. Oskar kuitenkin kertoo tarinaa siten, että historia on sivuasemassa ja enemmän merkitystä on esimerkiksi Oskarin äidin elämänvaiheiden kertomisella ja jatkuvalla kuvauksella lapsi-Jeesuksen ja Oskarin itsensä välillä.

Joka väliin tungetaan rummuttamista, jolla on Oskarin mukaan jonkinlainen kyky saada kuuntelijat pauloihinsa ja lisäksi esimerkiksi kertoa tarinoita tai kyky käydä keskustelua Oskarin itsensä kanssa. Hetkinä, jona Oskar ei itse puhu, rumpu todellakin puhuu, ja assosiaatiot hyppivät toistensa yli ja ali kuin sekava rumpurytmi. Se tuntuu olevan kirjan nimen merkitys, se hyppii ihan miten sattuu asiasta toiseen mutta samalla ammentaa jostakin paljon kammottavammasta kuin kolmevuotiaasta rumpalipojasta: Saksasta toisen maailmansodan aikaan ja tämän trauman käsittelystä.

Kirjan tyyli on myös inhorealistinen, ja tästä voisi varoittaa siksi, että osa varsin kammottavista kuvauksista kuolleista ihmisistä ja ankeriaita kuhisevista hevosenpäistä ei nyt välttämättä ollut mitään miellyttävää luettavaa. Tuntuu, että näillä kuvauksilla Grass yrittää purkaa omaa traumaansa saksalaisena SS-joukkojen sotilaana, tai ainakin tämänkaltaisen aavistuksen sain lukiessani.

Oskar on henkilönä varsin samaistumista vastustava ja lisäksi ärsyttävän seksistinen. Jatkuva sairaanhoitajattarista hekumoiminen ja seksuaalissävytteinen paasaus alkavat käydä hermoille jo ensimmäisten parinsadan sivun aikana, mutta tähän kyllästyy lopullisesti kirjan lähes kuudensadanviidenkymmenen sivun aikana. Lopulta koko Oskarin tyyli puhua naisista ja naisruumiista alkaa etoa, niinkin paljon että teki mieli heittää kirja nurkkaan ja siirtyä johonkin vähemmän seksistisiä ja miehen ylivaltaista katsetta naiseen huutavaan kirjaan. Siitä siis ehdottomasti risuja. Oskarin koko hahmo on kirjan suurin risu, mutta tietysti tämä on myös tavallaan vahvuus, on sinänsä kiinnostavaa lukea kirjaa, jonka päähenkilö on niin vastemielinen kuin kolmevuotiaan kroppansa haaroja räpläävä henkisesti viisitoistavuotias Oskar. Yök sentään.

Sen tähden muuten kuvailultaan ja oivaltavalta historiankerronnaltaan hyvä kirja saa vain kolme pistettä, voisin antaa kaksikin mutta aiemmin mainitut assosiaatiot ovat niin mielenkiintoisen herkullista luettavaa, että jonkinlaista tunnustusta kirjalle on annettava. Kirja on rasittava, ärsyttävä ja tunteita herättävä. Ihan hyvä että se tarvitsee lukea vain kerran, mutta samalla sen jatkuvassa provosoinnissa on jotakin hyvin hykerryttävää.

★★★