Kärpästen herra kuvaa sitä, kuinka hienoinen sivistys katoaa välittömästi ja jonkinlainen raivotila ottaa vallan. Alussa asuttamattomalle saarelle päätyy lentokoneen pudotessa joukko koulupoikia sekä yksi poikakuoro. Yksikään aikuinen ei selviä. Vanhimmat pojat ovat arviolta neljäntoista, jos sitäkään. Muodostuu kaksi kilpailevaa ryhmää, metsästäjiksi itseään kutsuvat kuoron pojat, johtajanaan Jack, ja muiden poikien joukko, jota johtaa Ralph. Nämä kaksi ryhmää elävät ensin sopusoinnussa keskenään, metsästäjien tappaessa saarella asuvia villisikoja ruoaksi ja toisen ryhmän pitäessä merkkitulta yllä ohikulkevan laivan varalta.
Kuitenkin hyvin pian poikien keskuudessa alkaa elää huhu Pedosta, joka vaanii jossakin nurkissa ja hämärässä metsässä. Pian vainoharhaisuus suistaa kaiken raiteiltaan ja englantilaiset koulupojat ovat toistensa kurkuissa. Ralph yrittää pitää järjestystä yllä luomalla erilaisia sääntöjä, mutta Jackin joukkio päättää ryhtyä elää nykyhetkessä ja unohtaa pelastustoiveet, jolloin he lähinnä kiihottavat toisiaan silmittömään raivoon kaikkea mahdollista vastaan.
Kaiken tämän takana metsässä, meressä ja ilmassa vaanii Peto, tuo mystinen Kärpästen herra, joka ilmestyy kerran yhdelle pojista. Ralphin johtama poikajoukko ajautuu sekasortoon siksi, että he pelkäävät liikaa Petoa ja Jackia ja alkavat epäillä toisiaan kaikesta mahdollisesta ja luistaa Ralphin antamista määräyksistä esimerkiksi rakentaa majoja. Jackin osasto pelkää myös Petoa, mutta käyttää sitä oikeutuksena kaikenlaiselle julmuuksientäyteisellä örvellykselle.
Kirja on hyvä muistutus siitä, että jokaisen ihmisen sisimmässä asuu vaisto, joka vaatii tappamaan ja muodostamaan aina vain tiiviimpiä yksiköitä, että jokainen ihminen on sisimmässään ainakin hieman paha. Tämän takia Peto tuntuu olevan jonkinlainen poikien pelkäämä asia heissä itsessään, jonka he vain kuvittelevat joksikin olennoksi.
Itse olin sinänsä kyllästymässä koko ajan siihen, että poikajoukko keskittyy koko ajan epäoleellisiin seikkoihin ja nauraa toisten vastoinkäymisille sekä kiusaavat toisiaan minkä kerkeävät, välillä hengiltä. Lisäksi ärsytti se, että poikien outoa käytöstä verrattiin jatkuvasti "alkuasukkaisiin" tai "villeihin", ikään kuin mikään alkuperäisheimo sietäisi moista käytöstä.
Sitten se, mistä pidin eniten: pienet täydelliset robinsoncrusoenalut tappavat toisiaan ja luisuvat hitaasti mutta varmasti järjiltään, vaikka ovatkin kuinka englantilaisia ja sivistyneitä tahansa. Periaatteessa koko kirjaa voi lukea erittäin mustana ironiana koskien kaiken maailman "valkoinen mies selviää ja kukoistaa yksin autiolla saarella" -tarinoita. Pidin siitä, ja erittäin paljon. Valkoinen heteropoika sortuu julmuuksiin ja oman pelkonsa uhriksi kerta toisensa jälkeen koko kirjan ajan, ja muistuttaa lukijaa siitä, että Peto toden totta tulee ihmisen sisimmästä.
★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti