Vaikka vuoret järkkyisivät ~ Terhi Törmälehto

Odotin tätä kirjaa melko pitkään, varsinkin, kun se ei ollut käsissäni sillä sekunnilla kun Helsingin Sanomien arvostelu siitä ilmestyi. Ehkä olen sitten vain vähän kärsimätön... Joka tapauksessa Vaikka vuoret järkkyisivät on jälleen niitä kirjatapauksia, jotka muistaa pitkään ja tietää lukeneensa. Ensin kirjassa edetään varsin verkkaisesti, mutta loppua kohden tahti kiihtyy. Kerronta pysyy maalailevana, mutta uusia tiedonmuruja satelee lopulta kaatamalla. Ehdottomasti pidän tästä kehityssuunnasta: mennään kiihtyvällä vauhdilla kohti tuntematonta.

Kirjan päähenkilö, Elsa, seikkailee kahdella aikatasolla. Toisessa ollaan Kainuussa ja liu'utaan kohti helluntailaisuutta lukioikäisenä ja nykyhetkessä Bogotan kaduilla erkaannutaan vähitellen uskosta. Tämä ristiriita pitää kirjaa kasassa. Tietenkin siihen mahtuu kaikenlaisia poikahuolia, vanhempi-lapsi - suhteen horjumista ja useanlaista säätöä pimeillä kujilla, mutta kantava ajatus on Elsan liika kyseenalaistaminen. Ensin Elsa kyseenalaistaa oman perheensä arvot, mutta lopulta vuosien päästä ja kaukana kotoa alkaa myös kyselemään omilta uskonryhmänsä jäseniltä niitä vääriä kysymyksiä.

Lisäksi jotenkin ahdistavan kaunista oli Elsan kipuileminen poikien suhteen, sillä helluntailaisuus kieltää esimerkiksi tanssimisen ja seksin ennen avioliittoa. Elsa pyrkii olemaan täydellinen uskonsa normien mukaisesti, mutta samalla menettää lukioaikanaan jokaisen pojan, johon tutustuu. Pojilla kun tuntuu riittävän vientiä ja Elsan höperö ei uskalla uskonsa takia tarttua vihjeisiin, jolloin pojat muuttavat helpommille kalastelualueille.

Joka tapauksessa tässäkin näkyy suurta muutosta Elsan kasvaessa kohti aikuista naista Kolumbiassa. Se on tavallaan piristävää, tämä lukiotytön ja vaihto-oppilaan välinen eroavaisuus. Tavallaan tuntuu, kuin lukisi saman henkilön kertomusta eri maailmoissa, missä Elsasta olisi kaksi versiota, tavallaan samanlaisia mutta kuitenkin niin erilleen kasvaneita. Ehkä senkin takia tätä kirjaa voi pitää kasvukertomuksena.

Kirjan kansi voi ehkä antaa tästä kasvukertomuksesta joitain pieniä vinkkejä, hahmo on läpikuultava, mutta kuitenkin täynnä maisemaa ja taivasta. Ihan kuin naisen kuva olisi vain ihmisen muotoinen aukko, josta tausta näkyisi lävitse,tässä olisi vihje siihen, että Elsa on tavallaan täytettävissä millä tahansa, jotta hän hetken aikaa voisi olla vapaa epäilyksistään. Tavallaan kirjan nimen perusteella odotin jotakin todella dramaattista ja tummempaa kantta, mutta lopulta ehkä tämä hivenen melankolinen ja utuinen kuva sopii kirjan kerronnan tyyliin paremmin.

Pidin kirjasta, vaikka lukio-Elsa ärsyttikin paikoin. Onneksi aina seuraavassa luvussa oli piristävä aikuinen versio hahmosta, jolloin abiturientin sekoilut eivät tyystin jääneet vaille kontekstia. Tietenkin kaukokaipuun aiheuttavia kirjoja on hieman kuumottava lukea, koska tekee mieli ryhtyä varailemaan lentolippuja samalta istumalta. Pidin siitä, että tarina ei keskity esimerkiksi juonta kuljettaviin aineksiin niin paljon, tunnelmapaloja on kiva napsia siellä täällä kaiken muun tempoilun joukossa. Itse asiassa lopussa paljastuu, että useista haikean sinertävistä kappaleista muodostuu kokonainen tilkkutäkki, jonka vallitseva vari on juurikin tuo kannen sininen. Siinä liikutaan jo sellaisissa kauneuden tasoissa, että sieluun sattuu ja jotain menee takuulla rikki.

★★★★★

Lokki - Anton Tsehov

Luin tämän näytelmän osana neljän muun Tsehovin näytelmän kokoelmaa. Samassa kirjassa ovat Kirsikkapuisto, Vanja-eno sekä Kolme sisarta. Tiesin jo varmuudella odottaa jotakin erityisen hyvää, sillä jos joku kirjailija on nimetty Venäläisiksi suuriksi kirjailijoiksi, yleensä heidän kirjansa ovat pyörryttävän hyviä.

Lokki tapahtuu maaseudulla, jossa pieni sekalainen seurue asuu. On Irina, hänen poikansa Konstantin, Irinan veli Sorin, lääkäri Dorn, tilanhoitaja, hänen vaimonsa Polina, heidän tyttärensä Masa, Nina, kirjailija Trigorin sekä talon palvelijoita. Käytännössä jokainen heistä rakastaa jotakuta muuta ilman vastarakkautta. Esimerkiksi Masa rakastaa Konstantinia, joka rakastaa Ninaa, joka rakastaa Trigorinia, joka ei suoranaisesti rakasta ketään.
Kuitenkin hahmoilla on syvempiäkin huolia kuin pelkät rakkauselämän pulmat. Nina haluaa palavasti näyttelijäksi ja ehkä siksi on ihastunut Trigoriniin, joka on menestynyt kirjailija. Konstantin taas halveksii Trigorinia, koska tämä kirjoittaa hänen mielestään huonosti sekä on kohonnut maineeseen, kun taas Konstantin ei. Irina on kuuluisa näyttelijä, mutta elää vanhoissa muistoissaan ja vaatii palvontaa kellon ympäri jokaiselta lähellään olevalta ihmiseltä. Dorn sen sijaan haluaisi palavasti olla taas nuori. Täten lähestulkoon kaikki elämän suuret teemat yhdistyvät tässä näytelmässä: rakkaus ja sen tavoittelu, menestyksen hinta, nuoruus, ikääntyminen, kuolema, syvällinen ahdistus omasta elämästään.
Näytelmä on jaettu neljään kohtaukseen, joissa kaikissa lokki mainitaan. Ensin Konstantin ampuu lokin rannalla ja antaa sen Ninalle. Tämä ei ymmärrä Konstantinin tarkoitusta, vaan hämmentyy. Trigorin taas kuvaa lokin avulla omia synkkiä motiivejaan Ninan suhteen, joka ei ymmärrä varoa ennen kuin on liian myöhäistä. Lokki täytetään myöhemmin, jolloin sen symbolinen arvo vain kasvaa.

Lopussa Nina väittää olevansa lokki, aivan kuin hän olisi jonkinlaisen psykoosin vallassa. Näin saattaa ollakin, sillä Trigorin on jättänyt Ninan, jolloin naisen lupaavasti alkanut ura näyttelijänä tuhoutuu. Lokki kuvaa häntä, ensin tulee mies, Trigorin, joka joutessaan ampuu Ninan alas haaveistaan ja viettelee hänet. Nina kuitenkin rakastaa hulttiokirjailijaa loppuun asti, jää tilanteeseen jumiin vähän kuin olisi täytetty lintu.
Konstantin on myös tavallaan lokki, sillä vaikka hän lopulta menestyy kirjailijana, hänestä tulee halveksimansa rutiininomainen kirjailija, ja alkaa vähitellen inhota itseään lisää. Hänen suhteensa äitiinsä Irinaan on myös melko omituinen, sillä poika rakastaa äitiään pyyteettömästi kuin lapsi, vaikka äiti on välillä hyvinkin julma ja epäarvostava poikaansa kohtaan. Se, että Konstantin ensin ampuu lokin ja antaa sen Ninalle, voitaisiin tulkita vaikka niin, että täten hän antaa elämänsä ja rakkautensa Ninan haltuun.
Oikeastaan lokki on kaikkien hahmojen symboli, sillä jokainen heistä näyttää ensi alkuun elävältä, mutta on lopulta vankina ikään kuin nukkena oikean ihmisen tilalla. Heidän elämänsä näyttää suhteellisen täydelliseltä, varsinkin tuon ajan Venäjän näkökulmasta, mutta sisältä se on täysin höttöä ja sietämätöntä. Vähän niin kuin täytetty lokki näyttää aidolta päällepäin, mutta ei tietenkään ole elossa.Tämän voi ajatella myös rakkauden kautta, Konstantin antaa lokin Ninalle, joka tarjoaa sitä Trigorinille, joka jättää sen omaan arvoonsa kunnes se täytetään. Tällöin rakkaussotkujen ansiosta lokin valta ahdistaa ihmisiä hengiltä päätyy jokaisen hahmon elämän hallitsevaksi tekijäksi.

Pidin tästä näytelmästä hyvin paljon. Sen tunnelma kiristyy sadan sivun aikana melko tiheään tahtiin mutta ilman äkkinäisiä nykäyksiä. Hahmot ovat eläväisiä ja tekevät realistisia tekoja. Ehkä Trigorin on tavallaan hieman karikatyyrimainen, mutta toisaalta hänkin pitää omaa kirjoittamistaan välillä tympeänä hommana. Nautin Tsehovin lukemisesta suuresti, ja ehdottomasti suosittelen Lokin lukemista.

★★★★★

Katseenvangitsijat ~ Grégoire Delacourt

Olin kuullut tästä kirjasta paljon hyvää, mutta en ollut varma, onko se juuri minun tyyliäni. Siksi päätin napata sen kirjaston hyllystä ja kokeilla.

VAROITUS! SEURAAVA KATKELMA SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!

Kirja alkaa vähän vastemmielisesti, nuori mekaanikko Arthur kuvataan vain jonkintasoiseksi tissifetissin omaavaksi henkilöksi. Kirja alkaa sanoilla "Arthur Dreyfuss piti isoista rinnoista." Meinasin jättää kirjan kesken parin sivun jälkeen, sillä tuontasoinen esineellistäminen nostaa henkisen yökötyksen kriittiselle tasolle.
Sitten, pum! Scarlett Johansson koputtaa nuoren miehen ovelle ja pyytää hetkellistä rauhan satamaa mediapyörityksen keskellä. Poika hämmentyy, samoin kuin minä lukiessani tätä kohtaa. Arthur himoitsee Scarlettin rintoja koko ajan ja yrittää yöllä hiipiä naisen huoneeseen tekemään pahojaan, mutta ei kuitenkaan kaikeksi onneksi uskalla.
Lopulta, parin päivän päästä, käy ilmi ettei Scarlett olekaan Scarlett, vaan täysin samannäköinen ja melkein samanikäinen ranskalaisnainen Jeanine. Arthur ja Jeanine rakastuvat, mutta Arthur haaveilee ensisijaisesti Jeaninen rinnoista kuin Jeaninesta itsestään. Tietenkin Scarlettilta näyttävä J saa koko ranskalaisen pikkukaupungin sekaisin, koska kaikki kuvittelevat näyttelijän olevan siellä.
Vähitellen Arthur alkaa rakastaa Jeaninen muitakin ominaisuuksia, mutta kuitenkin kutsuu muka vahingossa Jeaninea Scarlettiksi heidän ensirakastelunsa päätteeksi. Tässä kohtaa minua alkoi melkein itkettää; aina ne miehet juoksevat ulkonäön perässä, pelkät tissit korvaavat kaikki naisen muut ominaisuudet, miten inhottavaa yök. Vielä enemmän itketti, kun pari sivua myöhemmin Jeanine ajaa tahallaan Arthurin auton samana yönä satasta päin kirkon tiiliseinää, samalla kuin Arthur itse näkee luultavasti kauniita tissiunia Scarlett Johanssonista.
Sen jälkeen A ei vaikuta surevansa kauheasti, vaan suunnittelee jo näyttelijän itsensä valloitusta.

JUONIPALJASTUKSET LOPPUIVAT TÄHÄN

Kaikki tämä on jo melkein liikaa tämmöiselle pienelle feministille. Kirjan tarkoitus on herättää maailman huomio ja kritisoida pinnallisuutta ja ulkonäkökeskeisyyttä. Siinä se onnistuu hyvin. Lievät parodian puolelle lipsuvat kohdat vain jotenkin lisäävät tarinan traagisuutta, sitä kuinka Jeanine on kauniin kehonsa vankina ja kaikkien silmänruokana tahtomattaan. Sitä kuinka jopa ainoa mies, jota hän rakastaa, vahingossa kutsuu häntä fantasioidensa nimellä.

Kirjan feminististä asennetta hieman ainakin minun mielestäni vähentää se, että aina kun Jeaninen ulkonäköä kuvataan, ensimmäinen huomio on "katsokaa, tissit!". Ensimmäiset viisi kertaa toimivat, mutta loput viisikymmentä toivat vain pahan maun suuhun. En kykene ymmärtämään miten ne tissit nyt niin oleelliset tämän tarinan kannalta olivat, kieltämättä Jeaninella on kiva kroppa mutta pitääkö sitä nyt koko ajan toitottaa?

Kirja onnistui kuitenkin hyvin aiheuttamaan voimakkaita tunteita ja suoranaista raivoa maailman pinnallisuuden tähden, etenkin naisten jatkuvan esineellistämisen tähden, mistä ehdottomasti pisteitä satelee. Aloin lukiessani miettiä, kuinka pelottavaa olisi, jos jokainen tapaamani mies alkaisi kohdella minua niin kuin miehet tarinan Jeaninea kohtelevat. Siitä mielikuvasta syntyi hyisiä inhon väreitä, joita en kauhean mielelläni kokisi uudestaan enää koskaan.
Lisäksi näen nyt silmille jatkuvasti hyppivät "tämä ja tuo näyttelijätär nähty tässä ja tuossa seksikkäässä/kamalassa asussa paikassa X" - tyyliset uutiset ihan uudessa valossa, kiitokset siitä kirjailijalle.

Lievän pinnallisen kirjoitustyylin takia annan pelkästään 4/5. Hieno tarina, suosittelen ehdottomasti, mutta kuitenkin juoni kompastuu juuri siihen ulkonäkökeskeisyyteen, jota se yritti niin kovasti murjoa. Kuitenkin Katseenvangitsijoissa on paljon enemmän hyvää ja oikeasti kriittistä asennetta, josta pidin ja jonka takia luultavimmin menetän osan yöunistani miettien maailman pahuutta.

Jäniksen vuosi ~ Arto Paasilinna

Tartuin Jäniksen vuoteen hieman hämmentynein mielialoin. En yhtään tiennyt mitä odottaa, mikä oli tavallaan hyvä, sillä silloin en voinut ainakaan etukäteen tuomita kirjaa kuulopuheiden perusteella. Lopulta kirja paljastui olevansa yhtä hämmentävä kuin mitä etukäteen luulin, ellei jopa hämmentävämpikin.

Kirjan päähenkilö Vatanen löytää metsästä jäniksenpoikasen, ja päättää hoitaa sitä ja huolehtia siitä. Siitä lähtien hän päätyy vuoden aikana yhä omituisempiin tilanteisiin, hän juoksentelee pitkin Suomea metsäpaloja sammuttamassa tai kaatamassa puita kesätyönään. Kirjan lopulla hän jahtaa karhua pitkin Lappia ja joutuu Venäjän puolelle. Väärää Kekkosta ja vallankaappausta Suomenmaassa Vatanen pääsee pohdiskelemaan viinan kera. Kaikenlaista armeijasäätöä ja korpinmetsästystäkin tulee harrastettua.

Tavallaan pidin kirjasta, tavallaan en. Siinä on tiettyä viihdyttävyyttä, mutta joissain kohdissa mennään yli vessahuumorin puolelle, mistä en tykännyt sitten ensinkään. Pidän ehkä hieman hienovaraisemmasta huumorin lajista, jos yrittäisin olla kohtelias. Myöskin jotkut machoilukohtaukset olivat vähän liikaa, joten en nyt ihan suoranaisesti voi sanoa pitäneeni Jäniksen vuodesta. Se on kyllä kulttikirja ja niin edespäin, mutta ylilyöntien suuresta määrästä johtuen teos on korkeintaan 3/5. Liika häsellys alkoi tuntua puuduttavalta noin puolessavälissä, jonka takia kirjan lukeminen loppuun oli välillä työn ja tuskan takana. Kuitenkin suosittelen edes yrittämään Jäniksen vuotta, sillä kaikessa outoudessaan se on silti suomalaisen kirjallisuuden Varsinainen Tapaus.

Janne Kuutio - Elmer Diktonius

Janne kuutio kertoo erään suomalaisen miehen tarinan 1900-luvun alussa. Kirja koostuu pienistä, novellimaisista kappaleista, jotka kertovat Jannen elämästä jonkin kohdan. Kirja ehtii käsitellä niin sisällissotaa, työläisten oloja kuin kieltolain- ja kyyditysten aikaa.

Jokaisen kappaleen jälkeen on Diktiniuksen omaa pohdintaa kyseisestä aiheesta, mutta ei kuitenkaan aiheesta poikkeavaa mietintää.
Janne Kuution nimi onkin puupiirros sanoin: ja sitä se juuri onkin. Kappaleet ovat rujoja, kirveellä veistettyjä, kertovat yhdestä hetkestä.

Janne on sivistymätön, viinaanmenevä suomalaismies. Häntä eivät kiinnosta syvälliset asiat, hän haluaa hyvää vain itselleen ja omaksi huvikseen. Kun hän lopulta kuolee pudotessaan laivan lastiruumaan, se ei ole kenellekään yllätys. Janne K sai arvoisensa, päättömän epäsäännöllisen lopun.
Kirja on piristävä kuvaus hieman epämiellyttävästä hahmosta. Päähenkilön ei ole tarkoituskaan olla kaunisteltu: kaljamaha, kirves sekä rikkonaiset hampaat ja synnyistä syvistä tyhjä pää kuuluvat tähän tiettyyn imagoon.

Ehkä pidin kirjasta siksi, että se oli niin kaunistelematon. Vaikka aiheet olivat välillä kammottavia, varsinkin Jannen suhtautuminen naisiin, ne kuitenkin toivat oman lisänsä Jannen tarinaan. Kirjailija ei itse pitänyt hahmostaan, ja se todella näkyy.
Vaikka J.K vaikuttaa pintaraapaisulta Suomen lähihistoriaan, se kertoo esimerkkiensä avulla tarinansa suoremmin ja rehellisemmin kuin mikään historiankirja koskaan pystyisi.
Siksi annan tähtiä 4/5.

Mirdja ~ L. Onerva

Mirdja kertoo suomalaisen Mirdja-nimisen naisen elämäntarinan 1900-luvun alun Suomessa. Kirjan päähenkilö kokeilee monia eri rooleja saadakseen lasikattonsa rikki, mutta kaikki roolit tuntuvat olevan jotenkin vääriä ja miesten naisille asettamia. Mirdjan kauneus kuitenkin houkuttelee puoleensa useita miehiä, jotka ovat Mirdjalle kuin käyttötavaraa. Hän ihastuu, rakastuu, kyllästyy, työntää miehen pois elämästään: yleensä varsin nopeassa tahdissa, kuten vaikkapa viikossa tai kuukaudessa. Kuitenkin Mirdja lopulta jää kaipaamaan heistä jokaista.

Itse pidin kirjasta hyvin paljon. Jotenkin Mirdjan jatkuva itsensä etsintä ja tunne siitä "että ei koskaan ole sitä, mitä kuuluisi olla", oli hyvin kuvattu ja puhutteleva. Myöskin se, että kaikista taiteilijoiksi sopivista ei välttämättä kuitenkaan tule taiteilijoita, oli kuvattu ja kerrottu hyvin. Mirdja on kaiken kaikkiaan hyvin todenmukainen kirja, jota ei ole turhia kaunisteltu.

Mirdja käsittelee naisen asemaa suurestikin, mutta saarnaamatta. Tietysti minun on vaikea kuvitella maailmaa, jossa naiset ylioppilaana olivat suuria poikkeustapauksia. Täten en ihan täysin pysty kuvittelemaan sitä maailmaa, jossa Mirdja elämänsä eli.
Kirjassa on myös vahvasti esillä kodittomuuden teema. Mirdjalla ei ole perhettä, hän on asunut setänsä kanssa. Jotenkin myös hänen välinsä setään ovat hieman viileät ja teennäiset. Mirdja etsii itseään yhtä paljon kuin paikkaa, jossa voisi vihdoin olla itsensä ja tehdä sitä, mitä itse haluaisi.

Ainoa hieman ärsyttävä asia kirjassa oli se, kuinka Mirdja jatkuvasti oman ylpeytensä tähden työntää lupaavat mahdollisuudet itsensä toteuttamiseen kauemmaksi. Yleensä tämä tapahtui heti, kun ilmeni pieniä vastoinkäymisiä: Mirdja toteaa, että ei tämä ole minua varten kun kaikki ei tipu valmiina syliin.
Kaikki tai ei mitään -ajattelutapa siis otti hieman aivoon, mutta ei niin paljon, että olisin jättänyt kirjan sivuun.
Kokonaisarvio kirjasta on niinkin hyvä kuin:
4/5 tähteä.

Vuonna 1984 ~ George Orwell

Vuonna 1984 on yksi niistä klassikoista jokta ei ole jotenkin vain tullut luettua, mutta sitten kun niitä alkaa lukea, jää niihin koukkuun. Luin tämän kirjan yhdeltä istumalta, koko ajan varpaillani pahinta odottaen.

Kirjasta on mahdollista löytää vaikka kuinka paljon allegoriaa sen kirjotushetken (1948) ja Neuvostoliiton välillä. Kuitenkin mieluummin pitäisin sitä yleisenä totalitarismin arvosteluna ja varoituksena, kuin vain yhtä järjestelmää kritisoivana kirjana

Tämä kirja on yksi tunnetuimmista totalitarista järjestelmää arvostelevista kirjoista. Oseania-nimisessä supervallassa valta on keskittynyt poliitikoille, historioitsioille (joiden tehtävä on kirjoittaa historia päivittäin uusiksi jotta se mukailisi Isonveljen tahtoa), toimittajille (jotka keksivät perättömiä juttuja) ja muille vastaaville. Järjestelmän huipulla on Isoveli, joka valvoo kaikkea mm. ajatuspoliisin ja historian päivittäisen muuntelun avulla. Yhteiskunta käy jatkuvaa sotaa voidakseen riistää kansalaisiaan ja pitää heidät jatkuvassa puutteessa ilman pelkoa kapinasta.

Päähenkilö Winston alkaa kuitenkin kritisoida tätä systeemiä, vaikka historian uudelleenkirjoittajana ja valtion virkamiehenä hänellä ei ole siihen oikeutta. Hän alkaa pitää päiväkirjaa ja kirjoittaa siihen hallituksen vastaisia puheita. Hän alkaa tapailla Juliaa, vaikka suhde on kielletty. Lopulta hän yrittää nousta avoimeen kapinaan Isoaveljeä vastaan. Winston kuitenkin tietää, että jo ajatusrikoksistaan hänet voitaisiin tuomita kuolemaan. Hän tietää rakkautensa seuraukset, mutta pitää silti Juliastaan kiinni niin kauan kuin vain suinkin on mahdollista.

Kirja etenee näennäisen varmasti kohti loppuratkaisuaan, ei ole mitään keinoa miten päähenkilö Winston olisi voinut sen estää. Winston uskoo, että vaikka kaikkea muuta valvottaisiinkin, Isoveli ei koskaan tulisi pääsemään hänen päänsä sisälle; eli hänestä ei saataisi järjestelmän kannattajaa ellei hän itse haluaisi niin. Kuitenkin kirjan lopussa Winston tunnustaa rakastavansa Isoaveljeä Julian sijasta, vaikka kymmenisen sivua sitten hän vielä asetti Julian maailmansa keskipisteeseen.

Vuonna 1984 on kuvaus siitä, kuinka Oseanian kaltainen valtio olisi nykyisellä tekniikalla mahdollinen ja toteutettavissa. Se on varoituksen sana, jota tämän päivän NSA:n ja muiden pelottelevat ihmiset kaipaavat. Totalitarinen valtio, joka on itse keksinyt itselleen aatteellisen kapinaliikkeen ja toimii itse sen johdossa saadakseen kiinni loputkin kapina-ajatuksia hautovat, on suorastaan tyrmäävä kaikessa kammottavuudessaan.