Tartuin Jäniksen vuoteen hieman hämmentynein mielialoin. En yhtään tiennyt mitä odottaa, mikä oli tavallaan hyvä, sillä silloin en voinut ainakaan etukäteen tuomita kirjaa kuulopuheiden perusteella. Lopulta kirja paljastui olevansa yhtä hämmentävä kuin mitä etukäteen luulin, ellei jopa hämmentävämpikin.
Kirjan päähenkilö Vatanen löytää metsästä jäniksenpoikasen, ja päättää hoitaa sitä ja huolehtia siitä. Siitä lähtien hän päätyy vuoden aikana yhä omituisempiin tilanteisiin, hän juoksentelee pitkin Suomea metsäpaloja sammuttamassa tai kaatamassa puita kesätyönään. Kirjan lopulla hän jahtaa karhua pitkin Lappia ja joutuu Venäjän puolelle. Väärää Kekkosta ja vallankaappausta Suomenmaassa Vatanen pääsee pohdiskelemaan viinan kera. Kaikenlaista armeijasäätöä ja korpinmetsästystäkin tulee harrastettua.
Tavallaan pidin kirjasta, tavallaan en. Siinä on tiettyä viihdyttävyyttä, mutta joissain kohdissa mennään yli vessahuumorin puolelle, mistä en tykännyt sitten ensinkään. Pidän ehkä hieman hienovaraisemmasta huumorin lajista, jos yrittäisin olla kohtelias. Myöskin jotkut machoilukohtaukset olivat vähän liikaa, joten en nyt ihan suoranaisesti voi sanoa pitäneeni Jäniksen vuodesta. Se on kyllä kulttikirja ja niin edespäin, mutta ylilyöntien suuresta määrästä johtuen teos on korkeintaan 3/5. Liika häsellys alkoi tuntua puuduttavalta noin puolessavälissä, jonka takia kirjan lukeminen loppuun oli välillä työn ja tuskan takana. Kuitenkin suosittelen edes yrittämään Jäniksen vuotta, sillä kaikessa outoudessaan se on silti suomalaisen kirjallisuuden Varsinainen Tapaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti