Unelmien tiedekunta - Sara Stridsberg

Tämä on tarina Valerie Solanasista, joka ampui Andy Warholia vuonna 1968. Kirjalla on siis vakaa pohja todellisissa tapahtumissa, kuten esimerkiksi Valerien elämäntapahtumissa. Kuitenkin suurin osa tapahtumista lienee fiktiivisiä.

Joka tapauksessa Valerie on hyvin älykäs mutta kaltoinkohdeltu lapsi, josta kasvaa asunnoton, älykkäämpi nainen. Valerie pääsee lopulta yliopistoon opiskelemaan psykologiaa, mutta kustantaa opintonsa esimerkiksi myymällä itseään. Vähitellen hän tutustuu Andy Warholiin, josta paljastuu kirjassa kylmä, ikävä ja suhteellisen piittaamaton tyyppi.

Valerie itse on ongelmallinen hahmo, jolla on todellakin paljon erilaisia ikäviä harrastuksia, kuten huumeidenkäyttö ja liialliset irtosuhteet. Käytännössä Valerien elämä on yhtä kaaosta, jota hän yrittää sitoa kasaan esimerkiksi SCUM- manifestilla (Society for Cutting Up Men, yksi lyhenteen tulkinnoista). Kuitenkin Warhol kieltäytyy palauttamasta Solanasin tekstiä, jolloin Valerie suuttuu ja tahtoo omansa takaisin. Epävakaa yksilö kun on, hän päättää lopulta lähteä vaatimaan tekstiään ja toista näytelmäänsä takaisin aseen kanssa.

Tämä kaikki löytyy lukuisista historiankirjoista, mutta mielestäni kirja onnistui hyvin valottamaan sitä, miten yksinäinen ja herkkä Valerie Solanas todella oli. Tietysti Stridsbergillä on kirjailijana myös tästä osuutensa, koska hän on tietenkin päättänyt kirjoittaa Valerien hahmon sellaiseksi kuten tahtoi. Tämä johtuu tietenkin siitä, että Stridsberg ei ole mitenkään voinut tavata Valerieta oikeassa elämässä, koska Solanas kuoli vuonna 1988 kirjailijan ollessa vasta noin kymmenvuotias ja toisella puolella maapalloa Solanasiin nähden.

Ehkä mielenkiintoista antia kirjassa oli se, kun Valerie ja kertojahahmo kiistelivät siitä, kuka saa kertoa mitä ja millä tavoin. Tämä toi esiin sitä, että ihan kuin Valeriella olisi ollut kirjassa oma ääni, jota kirjailijan oma ääni ikään kuin kannusti ja houkutteli puhumaan. Erittäin hyvä yksityiskohta, josta pidin erittäin paljon. Pitkät pätkät ovat minäkertojan eli Valerien kertomaa tarinaa, joka tietenkin on Stridsbergin käsialaa, mutta joka tapauksessa se tuo mielenkiintoista vaihtelua yleensä niin paikallaan pysyvään ja luotettavaan kertojaan. Aina välillä saa olla kysymässä, että kuka tässä nyt kertoo ja millä tarkoituksella, mitä tämä kertoja tahtoo sanoa ja miksi, valehteleeko hän hienovaraisesti vai jopa enemmän kuin olisi toivottavaa?

★★★★★

Sonja O. kävi täällä - Anja Kauranen

Tämä kirja aiheutti ilmestyessään suuren kohun, sillä se kuvaa nuoren naisen seksuaalisuutta vapaasti ja vieläpä puhekielellä ja runsailla kirosanoilla. Ymmärrän kyllä kirjan maineen syyt, mutta mielestäni se olisi hieman lyhyempänä novellina toiminut paremmin. Sonjan seksiseikkailut ja itsensä etsiminen jatkuvat samalla tavalla luvusta toiseen, joten viimeisten sivujen oivaltavuutta saa hieman odotella.

Sonja O. on evakkoperheen tytär Helsingissä enimmäkseen 1960-luvulla, hän kapinoi ja etsii paikkaansa jatkuvan ryssittelyn ja huorittelun keskeltä, ja pyrkii omimaan nuo teemat osaksi persoonaansa, voimaantumaan ikävistä sanoista ja muuttaa niiden sisällön itselleen aineksiksi. Kuitenkin Sonjan hämmennys on sitä lajia, että se ei välttämättä edes yhden kirjan sivuilla selkene.

Sonja kokeilee käytännössä kaikkea vapaasti, huumeita, seksiä, naisia, miehiä, opiskelua, politiikkaa, mitä nyt sattuu käsiinsä saamaan. Sisäinen tyhjyys pakottaa häntä eteenpäin, kodin tylsyys ja juoppo isä, kyllästynyt äiti ja mielisairaalassa oleva veli. Jossain kohtaa hänet heitetään ulos kotoa, ja siinä kohdin hänen olettaa ryhdistäytyvän ja etsivän itselleen jonkin ihmisystävällisemmän tavan viettää aikaansa kuin vapaa seksi ja huumeet, mutta tässä kirjassa elämä ei menekään ihan niin ihanteellisesti. Sonja sählää ja käyttää ihmisiä kertakäyttösuhteina, mutta ei näytä oppivan mitään mutta ei myöskään loukkaantuvan vakavasti mistään kokemuksestaan.

Itse oletin koko ajan Sonjan joutuvan jonkinlaiseen kaaokseen ja täydelliseen tuhoon valintojensa takia, mutta niin ei käynyt. Jotenkin hän onnistui pitämään päänsä pinnalla vaikka kaikki hänen elämässään on yhtä kaaosta. Juurettomuuden tunne vainoaa Sonjaa, hän ei tunne oloaan kotoisaksi missään, mikä saattaa olla syy hänen epämääräiselle ja vimmaiselle itsensä etsimiselle ja jatkuvalle yritykselle löytää koti jostakin.

Kirjan kirjoitustyyli on huomionhakuista ja puhekielistä, mutta välillä siinä on mukavasti oivaltavuutta ja runonkaltaista sanoilla leikkimistä. Tämän takia jatkuvaan kirosanatulvaan ei huku, vaikka se ainakin minua ärsytti ajoittain. Ongelma tuntuu enimmäkseen olevan se, että kirja ei missään kohtaan mainitse esimerkiksi vuosia, missä mennään, vaan lukija joutuu arvailemaan Sonjan ikää ja elämäntilannetta, yhteiskunnan tilannetta ja vuosikymmentä. Itse ehkä koin sen hivenen häiritseväksi, mutta onneksi Sonjan elämänvaiheita voi seurata muutenkin, vaikka osittain yhteiskunnallinen konteksti puuttuisikin.

Sonjan hahmo on ihanan vapaa kaikista moraalikäsityksistä tai muista sellaisista, hän tekee mitä haluaa ja miten haluaa. Vaikka häntä leimataan koko ajan huoraksi, hän jatkaa elämäänsä olkiaan kohauttaen, hän ei ota sitä itseensä. Tämä tuntui jotenkin ihanalta vaihtelulta, kerrankin häilääjänä on nainen, joka ei kuitenkaan joudu sen suurempaan perikatoon missä oli aloittaessaankaan kaiken sekoilevan elämän. Mukavaa ja kaivattua vaihtelua ikuiselle Don Juan -tarinalle, jossa suhdesekoilijana on lähes aina mies tai sitten lopulliseen tuhoon päätyvä nainen, kuten esimerkiksi Onervan Mirdjassa.

★★★

Yö ja päivä - Virginia Woolf

Pidän yleensä Woolfin kirjoitustavasta ja tyylistä, joten en todellakaan pettynyt tämän kirjan kanssa. Yö ja päivä oli ilahduttavan eteerinen lukukokemus, tarpeeksi pitkiä lauseita, hyviä huomioita elämästä ja haahuilua Lontoon kaduilla: kaikkea mitä kirjalta tarvitsen.

Yössä ja päivässä on neljä päähenkilöä, joista kuitenkin Katherine ja Ralp ovat ehkä enemmän etualalla kuin Mary, Henry tai Cassandra. Katherine on rikkaan perheen tytär, mutta tahtoisi paeta ahdasta elämäänsä ja opiskella matematiikkaa. Ralph taas tahtoisi kirjoittaa kirjan, mutta joutuu käymään töissä asianajajana elättääkseen perheensä. Mary ei oikein tiedä mitä tahtoo, mutta toimii sihteerinä naisten oikeuksia ajavassa yhdistyksessä. Henry taas yrittää runoilla, mutta ihastuu Katherineen ja sekoittaa sillä päänsä. Cassandra taas yrittää päästä seurapiireihin, mutta on jumissa kotonaan ja hoitaa lemmikkiperhosiaan.
Mielenkiintoinen henkilöasetelma 1850-luvun Lontoosta, jossa ehkä kaupungin kadut ja sumuiset nummet ja muut maisemat ovat lähestulkoon yhtä suuressa pääosassa kuin hahmotkin, koska yleensä joka kerran kun jollakin on jokin ongelma tai mielenkuohu, luonto tai kaupungin kadut vaikuttavat mielialaan ja hahmon tekemään päätökseen todella vahvasti.

Ongelmia ja draamaa syntyy väkisinkin, kun hahmot rakastuvat ristiin toisiinsa. Katherine pysyy eteerisenä ja tahtoisi omistautua vain matematiikalleen ja faktoille, mutta ei kykene kun ihailijoita tunkee ovista ja ikkunoista ja yhteiskunta vaatii naimisiin. Mary taas tahtoisi ehdottomasti kihloihin Ralphin kanssa, mutta Ralph tuntuu näkevän vain Katherinen. Cassandra rakastuu Henryyn, joka on täysin Katherinen vallassa, jota ei kuitenkaan kiinnostaisi muu kuin yrittää selvittää omat tunteensa ja tahtonsa tietää mitä elämältään haluaa.
Romaanin loppua kohden rakkauskuviot kyllä alkavat selvitä mutta kuitenkin eivät mene niin kuin esimerkiksi Austenilla, että kaikille olisi joku täydellinen pari. Enemmänkin Yössä ja päivässä ihmisten sisäinen ristiriitaisuus estää suurimman osan kaikenlaisesta toisten ymmärtämisestä ja tämän takia myös vaikuttaa suhdesotkujen selviämistä aika tavalla.

Kirjassa on parasta oivallusta se, että kaikki dialogi on vajavaista ja sotkuista verrattuna siihen, mitä hahmot tarkoittavat sanoa tai aikovat tarkoittaa ajatuksissaan. Kahtiajako ajatuksiin ja sanoihin, yksinolon selkeyteen ja sosiaalisten tilanteiden kaaokseen ja tietenkin sosiaaliseen aseman tai sukupuolen takia on vahvasti läsnä. Hahmot yrittävät tehdä itseään selväksi ja ymmärrettäväksi toisilleen, mutta epäonnistuvat siitä joka kerta ja aiheuttavat vain turhia väärinkäsityksiä, puolimerkityksiä ja lauseita, joilla ei ole mitään varsinaista sisältöä.
Kaikki puhe kirjassa tuntuu olevan joutavaa salonkikeskustelua, mutta sen rinnalla hahmojen todellinen mielensisäinen ajatteluketju tuntuu ehkä vieläkin rikkaammalta ja oivaltavalta. Kirja onnistuu todellakin vangitsemaan sen, kuinka paljon ajatuksia ja erilaisia mielleyhtymiä, haluja, toiveita ja pelkoja jokaisen päässä risteilee arkipäiväisenkin keskustelun aikana, saati sitten kun tunteet kuohuvat ja puhe muuttuu kiihtyneeksi.

Kirjoitustyyliltään Yö ja päivä on vaikuttavan yhtenäistä, siinä määrin että melkein mikä tahansa muu tuntuu epämääräisen riitasointuiselta Woolfin jälkeen. Vaikka teoksessa on melkein viisisataa sivua, se ei tunnu kovinkaan paljolta, koska tarina etenee kuin kulkija sumuisella kadulla, välähdyksiä ajatuksista kokien ja jotakin ennalta-arvaamatonta päämäärää kohti hiippaillen.

★★★★★

Tummempaa tuolla puolen - Kaj Korkea-Aho

Luettuani Pahan kirjan samalta kirjailijalta takerruin kirjastossa välittömästi tähän opukseen. En pettynyt, en todellakaan. Se ei välttämättä ole yhtä karmiva kuin Paha Kirja, mutta juoni on jotenkin järjellisempi. Tietysti myös useiden homohahmojen läsnäolo teki kirjan minulle tutun ja turvallisen tuntuiseksi.

Kirjassa on useita päähenkilöitä, jotka olivat kaikki lapsuudenystäviä pohjanmaalaisessa pikkukylässä. Benjaminin tyttöystävä Sofie kuolee auto-onnettomuudessa samana päivänä, kun Benjaminin ystävää ja pappia Simonia epäillään vilpistä urheilukisoissa, joiden järjestäjiin Benjamin ja Sofie kuuluivat. Sofiesta saa viimeisen kuvan ylinopeuskamera, johon tallentuu myös Sofien vieressä istuva musta hahmo. Toisaalla Benjaminin kaveri Christoffer on menossa naimisiin poikaystävänsä kanssa, samalla kun uutiset Sofien kuolemasta pyrkivät kokoamaan vanhaa lapsuudenporukkaa yhteen. Sofien veli Loke liittyy mukaan, ja näin lapsuudentoverukset ovat jälleen kasassa. 

Kaikilla on jokin huoli, esimerkiksi Loke on alkanut änkyttää todella pahasti, mutta itse samaistuin eniten Christofferiin. Hänellä on Sofien kuoleman ja kandin edistymättömyyden lisäksi ahdistusta siitä, miten kaverit suhtautuvat tämän homouteen ja tuleviin häihin toisen miehen kanssa. Kuitenkin tämä ylinopeuskameran kuvassa näkyvä jokin tumma hahmo, jota kutsutaan Raamtiksi, keikauttaa ongelmiin niin paljon uutta vakavuutta ja kammottavuutta, että siinä vaiheessa mitkään homoseksuaalisuudet tai muut pikkuseikat eivät enää paljoa kiinnosta kaveriporukkaa. Heillä kaikilla on kokemuksia Raamtin tapaamisesta, joko lapsuuden ajalta tai kirjan tapahtumien aikaan.

Kuitenkin eniten Christofferin kanditutkimuksen aihe, Raamt itse, tuntuu manaavan tämän jokin pahuuden hahmon vainoamaan heitä. Sofien hautajaisissa porukka tapaa toisensa jälleen monien vuosien jälkeen, ja kaikilla tuntuu olevan jotakin, mitä ei suoraan uskalleta kertoa muille, minkä lisäksi epämääräinen varjo-olio hiipii nurkissa ja häiritsee hautajaisvalmisteluja. 

Tummempaa tuolla puolen on oikein hyvää uutta maagista realismia, se ei vedä överiksi missään kohtaa, mutta yliluonnollisia elementtejä on silti tarpeeksi, jotta kiinnostus pysyy yllä. Kerronta pitää otteessaan mutta ei sekään paljasta liikaa. Kirjan ainoa heikkous tai vahvuus on se, että se tuo esiin raakaa todellisuutta siitä, kuinka vaikea on olla homo ja teini-ikäinen. Yhteiskunnan omituisuus ja tuomitsevuus tuodaan esiin samalla, kun mukaan sekoitetaan yliluonnollista ainesta, mutta kuitenkin niin, että se ei häiritse liikaa henkilöiden kehittymistä tai juonta.

★★★★

Peltirumpu - Günter Grass

Yliopiston ja kirjallisuuden opintojen alkamisesta johtuen tämäkin postaus sai luvan odottaa vähän yli puoli vuotta, itse asiassa melkein yhdeksän kuukautta. Hupsista keikkaa, mutta on jotenkin ollut turhan tuntuista kaiken kirjallisuusopiskelun ja kirjoituksen jälkeenkin kirjoittaa tänne jotakin, mutta ehkä nyt toisen vuoden opiskelujen alkaessa olisi aika ryhdistäytyä.
Mitäpä muuta sanottavaa olisi kuin että mennäänpä suoraan asiaan ja lopetetaan tämä jaaritus.


Peltirumpu kertoo tarinan Oskarista ja tämän peltirummusta, jota päähenkilö raahaa joka ikiseen paikkaan ja hetkeen. Tapahtumat pyörivät Saksassa ennen ja jälkeen toista maailmansotaa, pienessä Danzigin kaupungissa ja tämän jälkeen useissa muissakin kaupungeissa. Tarina harhailee myös kertomaan Oskarin vanhempien ja isovanhempien elämästä, sekä useita "minikertomuksia" esimerkiksi eräästä laivan keulakuvasta on upotettu mukaan kirjaan.

Kirjan tyyli on erittäin rönsyilevä, Oskarin itse kertoma tarina, jossa kertojina vuorottelevat Oskar aikuisena mielisairaalassa, jossa tämä kirjoittaa tarinaa itsestään ja elämänvaiheistaan, sekä elämäntarinoita kuvailevan "nuoren Oskarin" kertomat kohdat. Tämän huomaa lähinnä siitä, että jokainen luku alkaa hän-kertojalla ja tyylillisesti varsin tavallisena kerrontana, kunnes luvun loppua kohden siirrytään yhtäkkiä minäkertojaan ja rönsyilevään, maagisen realismin kaltaiseen kerrontaan, joka tuntuu venyttävän arkijärjen rajoja minkä kerkeää. Tämä jälkimmäinen kerrontatyyli on varsin surrealistista ja Oskarin omien assosiaatioiden varassa hyppivää, joten ajoittain joutuu hidastamaan lukutahtia pysyäkseen kärryillä siitä, mitä oikein tapahtuu.

Kirjan juoni on periaatteessa varsin yksinkertainen: Oskar kasvaa vähitellen vanhemmaksi mutta pysyy ruumiiltaan yhä noin kolmevuotiaan pojan kokoisena, samalla kun maailma sekoaa yhä enemmän toisen maailmansodan pyörityksessä ja jälkipyykissä. Oskar kuitenkin kertoo tarinaa siten, että historia on sivuasemassa ja enemmän merkitystä on esimerkiksi Oskarin äidin elämänvaiheiden kertomisella ja jatkuvalla kuvauksella lapsi-Jeesuksen ja Oskarin itsensä välillä.

Joka väliin tungetaan rummuttamista, jolla on Oskarin mukaan jonkinlainen kyky saada kuuntelijat pauloihinsa ja lisäksi esimerkiksi kertoa tarinoita tai kyky käydä keskustelua Oskarin itsensä kanssa. Hetkinä, jona Oskar ei itse puhu, rumpu todellakin puhuu, ja assosiaatiot hyppivät toistensa yli ja ali kuin sekava rumpurytmi. Se tuntuu olevan kirjan nimen merkitys, se hyppii ihan miten sattuu asiasta toiseen mutta samalla ammentaa jostakin paljon kammottavammasta kuin kolmevuotiaasta rumpalipojasta: Saksasta toisen maailmansodan aikaan ja tämän trauman käsittelystä.

Kirjan tyyli on myös inhorealistinen, ja tästä voisi varoittaa siksi, että osa varsin kammottavista kuvauksista kuolleista ihmisistä ja ankeriaita kuhisevista hevosenpäistä ei nyt välttämättä ollut mitään miellyttävää luettavaa. Tuntuu, että näillä kuvauksilla Grass yrittää purkaa omaa traumaansa saksalaisena SS-joukkojen sotilaana, tai ainakin tämänkaltaisen aavistuksen sain lukiessani.

Oskar on henkilönä varsin samaistumista vastustava ja lisäksi ärsyttävän seksistinen. Jatkuva sairaanhoitajattarista hekumoiminen ja seksuaalissävytteinen paasaus alkavat käydä hermoille jo ensimmäisten parinsadan sivun aikana, mutta tähän kyllästyy lopullisesti kirjan lähes kuudensadanviidenkymmenen sivun aikana. Lopulta koko Oskarin tyyli puhua naisista ja naisruumiista alkaa etoa, niinkin paljon että teki mieli heittää kirja nurkkaan ja siirtyä johonkin vähemmän seksistisiä ja miehen ylivaltaista katsetta naiseen huutavaan kirjaan. Siitä siis ehdottomasti risuja. Oskarin koko hahmo on kirjan suurin risu, mutta tietysti tämä on myös tavallaan vahvuus, on sinänsä kiinnostavaa lukea kirjaa, jonka päähenkilö on niin vastemielinen kuin kolmevuotiaan kroppansa haaroja räpläävä henkisesti viisitoistavuotias Oskar. Yök sentään.

Sen tähden muuten kuvailultaan ja oivaltavalta historiankerronnaltaan hyvä kirja saa vain kolme pistettä, voisin antaa kaksikin mutta aiemmin mainitut assosiaatiot ovat niin mielenkiintoisen herkullista luettavaa, että jonkinlaista tunnustusta kirjalle on annettava. Kirja on rasittava, ärsyttävä ja tunteita herättävä. Ihan hyvä että se tarvitsee lukea vain kerran, mutta samalla sen jatkuvassa provosoinnissa on jotakin hyvin hykerryttävää.

★★★

Frankenstein - Mary Shelley

Minun on pitänyt lukea tämä kirja todella monta kertaa, mutta jotenkin se on aina jäänyt kesken tai kirjastokasan pohjimmaiseksi. Sen takia oli mukavaa takertua siihen nyt ajan kanssa ja kaikessa rauhassa. Pidin kirjasta kylläkin, mutta Frankensteinin hieman ylimielinen hahmo ärsytti jotenkin alitajuisesti ja tämän takia hänen monologinsa tuntuivat välillä hieman puuduttavilta. Kuitenkin kirjan hyvät puolet ja suuri teema teki siitä hyvän lukukokemuksen.

Frankenstein on siis nuori mies, joka lähtee yliopistoon kotoaan. Hänellä on isä, kaksi veljeä ja sisar, joka ei kuitenkaan ole hänelle sukua. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan vielä pieni, ehkä siksi Frankenstein on niin kiinnostunut herättämään kuolleita henkiin ja luomaan elämän eliksiiriä, jonka avulla ihminen muuttuisi kuolemattomaksi. Äidin kuoleman takia sisar, Elizabeth, on tavallaan kirjan "äitihahmo" ymmärtäväisyydessään ja lempeydessään. Frankenstein itse omistautuu tieteille ja sen tähden hän ei kiinnitä perheeseensä erityisemmin huomiota, ennen kuin sitä kohtaa onnettomuus.

Frankenstein perehtyy elämän tutkimiseen ja ryhtyy vähitellen tekemään kokeita ruumiilla, yrittäen herättää sen henkiin uusilla taidoillaan. Lopulta hän kasaa kokoon luomuksen, joka muistuttaa ihmistä mutta on paljon pidempi ja kestävämpi oikeaa ihmistä. Luomus ei herätä Frankensteinissa muita tunteita kuin innostusta, kunnes hän saa herätettyä sen henkiin. Silloin hän tajuaa tekonsa ja pelästyy luomuksensa kammottavaa ulkonäköä ja vaipuu jonkinlaiseen kuumetautiin. Häntä parantamaan saapuu hänen hyvä ystävänsä Cerval, ja lopulta Frankenstein on tarpeeksi hyvässä kunnossa matkustaakseen kotiin salaisuutensa kanssa.

Pian kuitenkin William, Frankensteinin muutaman vuoden ikäinen pikkuveli, löydetään murhattuna. Justinelta, perheen palvelustytöltä, löytyy miniatyyrimaalaus, joka oli pojan mukana hänen kadotessaan. Justine viedään oikeuden eteen murhasta syytettynä Frankensteinin tietäessä oikean murhaajan, oman luomuksensa pahoissa töissä. Hän ei kuitenkaan uskalla kertoa kenellekään koska pelkää leimautuvansa hulluksi.

Tästä alkaa Frankensteinin kilpajuoksu luomustaan vastaan, etsintä joka kiertää lähes maailman ympäri epätoivoisen Viktorin jahdatessa oliota aikomuksenaan tuhota se ennen sen uusia hirmutöitä. Frankenstein päätyy Pohjoisnavan lähettyville ja sieltä laivaan, jossa on eräs tutkimusmatkailija. Hänelle Viktor uskoutuu ja kertoo koko tarinan luomuksestaan ja elämänsä vaiheista ja sen yhä synkemmäksi muuttuvasta kulusta. Synkkyydet kuuluvat juonipaljastuksiin, ja niitä en enempää viljele yleisen hyvän nimissä.

Pidin kirjasta ja sen suuresta sanomasta. Tietenkin "ihminen leikkii jumalaa" -ajatus tai oletus siitä, että ihminen muka olisi luonnon yläpuolella on aina ajankohtainen. Frankensteinin ongelmat johtuvat siitä, että hän kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa ilman seuraamuksia. Tämän takia koko hanke on tuomittu epäonnistumaan, sillä hän ei koskaan rakasta luomustaan kuin lastaan, vain pitää luomaansa olentoa vain jonkinlaisena uutena miehen kylkiluuna, jota saa tutkia miten tahtoo ja jolla ei ole omaa tahtoa, vaikka näin on.

Itse ainakin voisin nähdä tässä myös nykyään jonkinlaista sanomaa siitä, että ihmisen yhä kehittyvät luomukset esimerkiksi tekniikan saralla, ajattelevat bittiälykkyydet ja muut ovat kuitenkin edelleen ihmisen vastuun alaisia. Se, mitä saa ja mitä ei saa tehdä vaikka pystyisi on kirjan syvintä moraaliopetusta. Se, täytyykö luomuksista pitää huolta vaikka ne eivät olisikaan oletusten mukaisia on varsin syvällinen ajatus. Frankensteinin virhe on se, että hän ei ymmärrä luomukseensa kohdistuvaa moraalikysymystä, vaan nimittää sitä hirviöksi ja kammoaa sitä, jolloin olento kääntyy luojaansa ja koko maailmaa vastaan epätoivoissaan.

 Frankensteinin lievä ylimielisyys ja "väärinymmärretty nero" -asenne tuntui hieman ärsyttävältä, mutta lopulta Viktor herätti vain lievää sääliä hairahduksessaan ja siitä hänen päälleen kirouksen lailla patoutuvasta "synkästä kohtalosta" jonka Frankenstein uskoo langetetun päälleen syntymässä ja kaiken olleen vain johdatusta luomuksen jahtiin.
Olento on ehkä kiinnostavin hahmo kaikista, koska se tai hän on todella inhimillinen, mutta kuitenkin jää hylkiöksi ja ryhtyy siksi vihaamaan maailmaa ja tahtomaan sille pahaa, vaikka se sattuukin hänen moraaliinsa.
Muut hahmot jäävät jotenkin pieneen sivuosaan ja heillä tuntuu olevan vain muutama luonteenpiirre, joka ei muutu.

★★★★

Humiseva harju - Emily Brontë

Olen lukenut tämän kirjan joskus aikoja sitten, mutta se taisi jäädä silloin kesken. Joten päätin yrittää uudestaan. En sinänsä pettynyt, mutta hahmojen sukupolvien yli jatkuva kauna toisiaan kohtaan tuntui ärsyttävältä, niitä kuuluisia"välittäkää nyt hemmetti toisistanne" - hetkiä oli hyvin paljon luku-urakan aikana.

Kirjan alkuasetelma on varsin mielenkiintoinen. Humisevan Harjun kartanoon saapuva uusi vuokralainen järkyttyy tylystä vastaanotosta, ja alkaa kuunnella Harjun entisen taloudenhoitajan kertomusta sen asukkaiden historiasta. Kartanoon on otettu ottopoika, joka on nimetty Heatcliffiksi. Ottopojan ja kartanon tyttären, Catherinen, välille syntyy ystävyys, jolla on mahdollisuuksia kehittyä rakkaudeksi. Tästä Catherinen veli taas ei pidä ollenkaan.
 Catherine menee naimisiin naapuritalon pojan kanssa, ja Heatcliff vannoo kostoa. Hän viettelee Catherinen uuden aviomiehen siskon ja saattaa tämän raskaaksi ja sitten hylkää hänet. Lapsi otetaan Heatcliffin huomaan, ja monia vuosia myöhemmin Catherinen tytär ja Heatcliffin poika tutustuvat toisiinsa.

Tästä kehittyy melkoinen soppa ja senlaatuinen kostonkierre, jossa ei tunnu olevan minkäänlaista järkeä. Kostaminen ja kauna vain jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat ja lisäksi aaveet alkavat pyöriä nurkissa. Nummilla pyörii sumua, syysmyrskyjä ja kostoretkillä hiippailevia ihmisiä. Goottilaista tunnelmaa parhaimmillaan, siis.

Pidin kirjasta, mutta Heatcliffin periksiantamaton raivo tuntuivat välillä jotenkin puuduttavilta. Tietysti Catherinessakin oli omat virheensä, mutta varsinkin Heatcliffin välillä todella kammottava käytös tuntui minusta jotenkin liian vastenmieliseltä. Luin silti urheasti kirjan loppuun, koska olin liian utelias sen loppuratkaisun suhteen.

Kerronta oli ihanan vanhanaikaisen rauhallista mutta silti täynnä vimmaa, joka miellytti minua suuresti. Tämän takia kirjan lukeminen ei ollut niin ikävää pakkopullaa kuin mitä se tähänastisen kuvauksen perusteella vaikuttaisi. Pidin myös synkästä tunnelmasta ja satunnaisesti ilmestyvistä aaveista, koska no.. synkkyys ja aaveet ja vanhat kartanot ja niiden äksyt omistajat nyt ovat kivoja juttuja kirjallisuudessa.
Tietysti jatkuvaa kostontarvetta on hyvä epäillä, mutta tämäntyyliseen kirjaan se sopii, sillä eihän nyt niin voi olla että kaiken synkkyyden keskellä kaikki kaunat haudattaisiinkin ja kummankin kartanon asukit siirtyisivät vuoroviikoin aina toisen olohuoneeseen teekutsuille.

★★★★