Yö ja päivä - Virginia Woolf

Pidän yleensä Woolfin kirjoitustavasta ja tyylistä, joten en todellakaan pettynyt tämän kirjan kanssa. Yö ja päivä oli ilahduttavan eteerinen lukukokemus, tarpeeksi pitkiä lauseita, hyviä huomioita elämästä ja haahuilua Lontoon kaduilla: kaikkea mitä kirjalta tarvitsen.

Yössä ja päivässä on neljä päähenkilöä, joista kuitenkin Katherine ja Ralp ovat ehkä enemmän etualalla kuin Mary, Henry tai Cassandra. Katherine on rikkaan perheen tytär, mutta tahtoisi paeta ahdasta elämäänsä ja opiskella matematiikkaa. Ralph taas tahtoisi kirjoittaa kirjan, mutta joutuu käymään töissä asianajajana elättääkseen perheensä. Mary ei oikein tiedä mitä tahtoo, mutta toimii sihteerinä naisten oikeuksia ajavassa yhdistyksessä. Henry taas yrittää runoilla, mutta ihastuu Katherineen ja sekoittaa sillä päänsä. Cassandra taas yrittää päästä seurapiireihin, mutta on jumissa kotonaan ja hoitaa lemmikkiperhosiaan.
Mielenkiintoinen henkilöasetelma 1850-luvun Lontoosta, jossa ehkä kaupungin kadut ja sumuiset nummet ja muut maisemat ovat lähestulkoon yhtä suuressa pääosassa kuin hahmotkin, koska yleensä joka kerran kun jollakin on jokin ongelma tai mielenkuohu, luonto tai kaupungin kadut vaikuttavat mielialaan ja hahmon tekemään päätökseen todella vahvasti.

Ongelmia ja draamaa syntyy väkisinkin, kun hahmot rakastuvat ristiin toisiinsa. Katherine pysyy eteerisenä ja tahtoisi omistautua vain matematiikalleen ja faktoille, mutta ei kykene kun ihailijoita tunkee ovista ja ikkunoista ja yhteiskunta vaatii naimisiin. Mary taas tahtoisi ehdottomasti kihloihin Ralphin kanssa, mutta Ralph tuntuu näkevän vain Katherinen. Cassandra rakastuu Henryyn, joka on täysin Katherinen vallassa, jota ei kuitenkaan kiinnostaisi muu kuin yrittää selvittää omat tunteensa ja tahtonsa tietää mitä elämältään haluaa.
Romaanin loppua kohden rakkauskuviot kyllä alkavat selvitä mutta kuitenkin eivät mene niin kuin esimerkiksi Austenilla, että kaikille olisi joku täydellinen pari. Enemmänkin Yössä ja päivässä ihmisten sisäinen ristiriitaisuus estää suurimman osan kaikenlaisesta toisten ymmärtämisestä ja tämän takia myös vaikuttaa suhdesotkujen selviämistä aika tavalla.

Kirjassa on parasta oivallusta se, että kaikki dialogi on vajavaista ja sotkuista verrattuna siihen, mitä hahmot tarkoittavat sanoa tai aikovat tarkoittaa ajatuksissaan. Kahtiajako ajatuksiin ja sanoihin, yksinolon selkeyteen ja sosiaalisten tilanteiden kaaokseen ja tietenkin sosiaaliseen aseman tai sukupuolen takia on vahvasti läsnä. Hahmot yrittävät tehdä itseään selväksi ja ymmärrettäväksi toisilleen, mutta epäonnistuvat siitä joka kerta ja aiheuttavat vain turhia väärinkäsityksiä, puolimerkityksiä ja lauseita, joilla ei ole mitään varsinaista sisältöä.
Kaikki puhe kirjassa tuntuu olevan joutavaa salonkikeskustelua, mutta sen rinnalla hahmojen todellinen mielensisäinen ajatteluketju tuntuu ehkä vieläkin rikkaammalta ja oivaltavalta. Kirja onnistuu todellakin vangitsemaan sen, kuinka paljon ajatuksia ja erilaisia mielleyhtymiä, haluja, toiveita ja pelkoja jokaisen päässä risteilee arkipäiväisenkin keskustelun aikana, saati sitten kun tunteet kuohuvat ja puhe muuttuu kiihtyneeksi.

Kirjoitustyyliltään Yö ja päivä on vaikuttavan yhtenäistä, siinä määrin että melkein mikä tahansa muu tuntuu epämääräisen riitasointuiselta Woolfin jälkeen. Vaikka teoksessa on melkein viisisataa sivua, se ei tunnu kovinkaan paljolta, koska tarina etenee kuin kulkija sumuisella kadulla, välähdyksiä ajatuksista kokien ja jotakin ennalta-arvaamatonta päämäärää kohti hiippaillen.

★★★★★

Tummempaa tuolla puolen - Kaj Korkea-Aho

Luettuani Pahan kirjan samalta kirjailijalta takerruin kirjastossa välittömästi tähän opukseen. En pettynyt, en todellakaan. Se ei välttämättä ole yhtä karmiva kuin Paha Kirja, mutta juoni on jotenkin järjellisempi. Tietysti myös useiden homohahmojen läsnäolo teki kirjan minulle tutun ja turvallisen tuntuiseksi.

Kirjassa on useita päähenkilöitä, jotka olivat kaikki lapsuudenystäviä pohjanmaalaisessa pikkukylässä. Benjaminin tyttöystävä Sofie kuolee auto-onnettomuudessa samana päivänä, kun Benjaminin ystävää ja pappia Simonia epäillään vilpistä urheilukisoissa, joiden järjestäjiin Benjamin ja Sofie kuuluivat. Sofiesta saa viimeisen kuvan ylinopeuskamera, johon tallentuu myös Sofien vieressä istuva musta hahmo. Toisaalla Benjaminin kaveri Christoffer on menossa naimisiin poikaystävänsä kanssa, samalla kun uutiset Sofien kuolemasta pyrkivät kokoamaan vanhaa lapsuudenporukkaa yhteen. Sofien veli Loke liittyy mukaan, ja näin lapsuudentoverukset ovat jälleen kasassa. 

Kaikilla on jokin huoli, esimerkiksi Loke on alkanut änkyttää todella pahasti, mutta itse samaistuin eniten Christofferiin. Hänellä on Sofien kuoleman ja kandin edistymättömyyden lisäksi ahdistusta siitä, miten kaverit suhtautuvat tämän homouteen ja tuleviin häihin toisen miehen kanssa. Kuitenkin tämä ylinopeuskameran kuvassa näkyvä jokin tumma hahmo, jota kutsutaan Raamtiksi, keikauttaa ongelmiin niin paljon uutta vakavuutta ja kammottavuutta, että siinä vaiheessa mitkään homoseksuaalisuudet tai muut pikkuseikat eivät enää paljoa kiinnosta kaveriporukkaa. Heillä kaikilla on kokemuksia Raamtin tapaamisesta, joko lapsuuden ajalta tai kirjan tapahtumien aikaan.

Kuitenkin eniten Christofferin kanditutkimuksen aihe, Raamt itse, tuntuu manaavan tämän jokin pahuuden hahmon vainoamaan heitä. Sofien hautajaisissa porukka tapaa toisensa jälleen monien vuosien jälkeen, ja kaikilla tuntuu olevan jotakin, mitä ei suoraan uskalleta kertoa muille, minkä lisäksi epämääräinen varjo-olio hiipii nurkissa ja häiritsee hautajaisvalmisteluja. 

Tummempaa tuolla puolen on oikein hyvää uutta maagista realismia, se ei vedä överiksi missään kohtaa, mutta yliluonnollisia elementtejä on silti tarpeeksi, jotta kiinnostus pysyy yllä. Kerronta pitää otteessaan mutta ei sekään paljasta liikaa. Kirjan ainoa heikkous tai vahvuus on se, että se tuo esiin raakaa todellisuutta siitä, kuinka vaikea on olla homo ja teini-ikäinen. Yhteiskunnan omituisuus ja tuomitsevuus tuodaan esiin samalla, kun mukaan sekoitetaan yliluonnollista ainesta, mutta kuitenkin niin, että se ei häiritse liikaa henkilöiden kehittymistä tai juonta.

★★★★

Peltirumpu - Günter Grass

Yliopiston ja kirjallisuuden opintojen alkamisesta johtuen tämäkin postaus sai luvan odottaa vähän yli puoli vuotta, itse asiassa melkein yhdeksän kuukautta. Hupsista keikkaa, mutta on jotenkin ollut turhan tuntuista kaiken kirjallisuusopiskelun ja kirjoituksen jälkeenkin kirjoittaa tänne jotakin, mutta ehkä nyt toisen vuoden opiskelujen alkaessa olisi aika ryhdistäytyä.
Mitäpä muuta sanottavaa olisi kuin että mennäänpä suoraan asiaan ja lopetetaan tämä jaaritus.


Peltirumpu kertoo tarinan Oskarista ja tämän peltirummusta, jota päähenkilö raahaa joka ikiseen paikkaan ja hetkeen. Tapahtumat pyörivät Saksassa ennen ja jälkeen toista maailmansotaa, pienessä Danzigin kaupungissa ja tämän jälkeen useissa muissakin kaupungeissa. Tarina harhailee myös kertomaan Oskarin vanhempien ja isovanhempien elämästä, sekä useita "minikertomuksia" esimerkiksi eräästä laivan keulakuvasta on upotettu mukaan kirjaan.

Kirjan tyyli on erittäin rönsyilevä, Oskarin itse kertoma tarina, jossa kertojina vuorottelevat Oskar aikuisena mielisairaalassa, jossa tämä kirjoittaa tarinaa itsestään ja elämänvaiheistaan, sekä elämäntarinoita kuvailevan "nuoren Oskarin" kertomat kohdat. Tämän huomaa lähinnä siitä, että jokainen luku alkaa hän-kertojalla ja tyylillisesti varsin tavallisena kerrontana, kunnes luvun loppua kohden siirrytään yhtäkkiä minäkertojaan ja rönsyilevään, maagisen realismin kaltaiseen kerrontaan, joka tuntuu venyttävän arkijärjen rajoja minkä kerkeää. Tämä jälkimmäinen kerrontatyyli on varsin surrealistista ja Oskarin omien assosiaatioiden varassa hyppivää, joten ajoittain joutuu hidastamaan lukutahtia pysyäkseen kärryillä siitä, mitä oikein tapahtuu.

Kirjan juoni on periaatteessa varsin yksinkertainen: Oskar kasvaa vähitellen vanhemmaksi mutta pysyy ruumiiltaan yhä noin kolmevuotiaan pojan kokoisena, samalla kun maailma sekoaa yhä enemmän toisen maailmansodan pyörityksessä ja jälkipyykissä. Oskar kuitenkin kertoo tarinaa siten, että historia on sivuasemassa ja enemmän merkitystä on esimerkiksi Oskarin äidin elämänvaiheiden kertomisella ja jatkuvalla kuvauksella lapsi-Jeesuksen ja Oskarin itsensä välillä.

Joka väliin tungetaan rummuttamista, jolla on Oskarin mukaan jonkinlainen kyky saada kuuntelijat pauloihinsa ja lisäksi esimerkiksi kertoa tarinoita tai kyky käydä keskustelua Oskarin itsensä kanssa. Hetkinä, jona Oskar ei itse puhu, rumpu todellakin puhuu, ja assosiaatiot hyppivät toistensa yli ja ali kuin sekava rumpurytmi. Se tuntuu olevan kirjan nimen merkitys, se hyppii ihan miten sattuu asiasta toiseen mutta samalla ammentaa jostakin paljon kammottavammasta kuin kolmevuotiaasta rumpalipojasta: Saksasta toisen maailmansodan aikaan ja tämän trauman käsittelystä.

Kirjan tyyli on myös inhorealistinen, ja tästä voisi varoittaa siksi, että osa varsin kammottavista kuvauksista kuolleista ihmisistä ja ankeriaita kuhisevista hevosenpäistä ei nyt välttämättä ollut mitään miellyttävää luettavaa. Tuntuu, että näillä kuvauksilla Grass yrittää purkaa omaa traumaansa saksalaisena SS-joukkojen sotilaana, tai ainakin tämänkaltaisen aavistuksen sain lukiessani.

Oskar on henkilönä varsin samaistumista vastustava ja lisäksi ärsyttävän seksistinen. Jatkuva sairaanhoitajattarista hekumoiminen ja seksuaalissävytteinen paasaus alkavat käydä hermoille jo ensimmäisten parinsadan sivun aikana, mutta tähän kyllästyy lopullisesti kirjan lähes kuudensadanviidenkymmenen sivun aikana. Lopulta koko Oskarin tyyli puhua naisista ja naisruumiista alkaa etoa, niinkin paljon että teki mieli heittää kirja nurkkaan ja siirtyä johonkin vähemmän seksistisiä ja miehen ylivaltaista katsetta naiseen huutavaan kirjaan. Siitä siis ehdottomasti risuja. Oskarin koko hahmo on kirjan suurin risu, mutta tietysti tämä on myös tavallaan vahvuus, on sinänsä kiinnostavaa lukea kirjaa, jonka päähenkilö on niin vastemielinen kuin kolmevuotiaan kroppansa haaroja räpläävä henkisesti viisitoistavuotias Oskar. Yök sentään.

Sen tähden muuten kuvailultaan ja oivaltavalta historiankerronnaltaan hyvä kirja saa vain kolme pistettä, voisin antaa kaksikin mutta aiemmin mainitut assosiaatiot ovat niin mielenkiintoisen herkullista luettavaa, että jonkinlaista tunnustusta kirjalle on annettava. Kirja on rasittava, ärsyttävä ja tunteita herättävä. Ihan hyvä että se tarvitsee lukea vain kerran, mutta samalla sen jatkuvassa provosoinnissa on jotakin hyvin hykerryttävää.

★★★

Frankenstein - Mary Shelley

Minun on pitänyt lukea tämä kirja todella monta kertaa, mutta jotenkin se on aina jäänyt kesken tai kirjastokasan pohjimmaiseksi. Sen takia oli mukavaa takertua siihen nyt ajan kanssa ja kaikessa rauhassa. Pidin kirjasta kylläkin, mutta Frankensteinin hieman ylimielinen hahmo ärsytti jotenkin alitajuisesti ja tämän takia hänen monologinsa tuntuivat välillä hieman puuduttavilta. Kuitenkin kirjan hyvät puolet ja suuri teema teki siitä hyvän lukukokemuksen.

Frankenstein on siis nuori mies, joka lähtee yliopistoon kotoaan. Hänellä on isä, kaksi veljeä ja sisar, joka ei kuitenkaan ole hänelle sukua. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan vielä pieni, ehkä siksi Frankenstein on niin kiinnostunut herättämään kuolleita henkiin ja luomaan elämän eliksiiriä, jonka avulla ihminen muuttuisi kuolemattomaksi. Äidin kuoleman takia sisar, Elizabeth, on tavallaan kirjan "äitihahmo" ymmärtäväisyydessään ja lempeydessään. Frankenstein itse omistautuu tieteille ja sen tähden hän ei kiinnitä perheeseensä erityisemmin huomiota, ennen kuin sitä kohtaa onnettomuus.

Frankenstein perehtyy elämän tutkimiseen ja ryhtyy vähitellen tekemään kokeita ruumiilla, yrittäen herättää sen henkiin uusilla taidoillaan. Lopulta hän kasaa kokoon luomuksen, joka muistuttaa ihmistä mutta on paljon pidempi ja kestävämpi oikeaa ihmistä. Luomus ei herätä Frankensteinissa muita tunteita kuin innostusta, kunnes hän saa herätettyä sen henkiin. Silloin hän tajuaa tekonsa ja pelästyy luomuksensa kammottavaa ulkonäköä ja vaipuu jonkinlaiseen kuumetautiin. Häntä parantamaan saapuu hänen hyvä ystävänsä Cerval, ja lopulta Frankenstein on tarpeeksi hyvässä kunnossa matkustaakseen kotiin salaisuutensa kanssa.

Pian kuitenkin William, Frankensteinin muutaman vuoden ikäinen pikkuveli, löydetään murhattuna. Justinelta, perheen palvelustytöltä, löytyy miniatyyrimaalaus, joka oli pojan mukana hänen kadotessaan. Justine viedään oikeuden eteen murhasta syytettynä Frankensteinin tietäessä oikean murhaajan, oman luomuksensa pahoissa töissä. Hän ei kuitenkaan uskalla kertoa kenellekään koska pelkää leimautuvansa hulluksi.

Tästä alkaa Frankensteinin kilpajuoksu luomustaan vastaan, etsintä joka kiertää lähes maailman ympäri epätoivoisen Viktorin jahdatessa oliota aikomuksenaan tuhota se ennen sen uusia hirmutöitä. Frankenstein päätyy Pohjoisnavan lähettyville ja sieltä laivaan, jossa on eräs tutkimusmatkailija. Hänelle Viktor uskoutuu ja kertoo koko tarinan luomuksestaan ja elämänsä vaiheista ja sen yhä synkemmäksi muuttuvasta kulusta. Synkkyydet kuuluvat juonipaljastuksiin, ja niitä en enempää viljele yleisen hyvän nimissä.

Pidin kirjasta ja sen suuresta sanomasta. Tietenkin "ihminen leikkii jumalaa" -ajatus tai oletus siitä, että ihminen muka olisi luonnon yläpuolella on aina ajankohtainen. Frankensteinin ongelmat johtuvat siitä, että hän kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa ilman seuraamuksia. Tämän takia koko hanke on tuomittu epäonnistumaan, sillä hän ei koskaan rakasta luomustaan kuin lastaan, vain pitää luomaansa olentoa vain jonkinlaisena uutena miehen kylkiluuna, jota saa tutkia miten tahtoo ja jolla ei ole omaa tahtoa, vaikka näin on.

Itse ainakin voisin nähdä tässä myös nykyään jonkinlaista sanomaa siitä, että ihmisen yhä kehittyvät luomukset esimerkiksi tekniikan saralla, ajattelevat bittiälykkyydet ja muut ovat kuitenkin edelleen ihmisen vastuun alaisia. Se, mitä saa ja mitä ei saa tehdä vaikka pystyisi on kirjan syvintä moraaliopetusta. Se, täytyykö luomuksista pitää huolta vaikka ne eivät olisikaan oletusten mukaisia on varsin syvällinen ajatus. Frankensteinin virhe on se, että hän ei ymmärrä luomukseensa kohdistuvaa moraalikysymystä, vaan nimittää sitä hirviöksi ja kammoaa sitä, jolloin olento kääntyy luojaansa ja koko maailmaa vastaan epätoivoissaan.

 Frankensteinin lievä ylimielisyys ja "väärinymmärretty nero" -asenne tuntui hieman ärsyttävältä, mutta lopulta Viktor herätti vain lievää sääliä hairahduksessaan ja siitä hänen päälleen kirouksen lailla patoutuvasta "synkästä kohtalosta" jonka Frankenstein uskoo langetetun päälleen syntymässä ja kaiken olleen vain johdatusta luomuksen jahtiin.
Olento on ehkä kiinnostavin hahmo kaikista, koska se tai hän on todella inhimillinen, mutta kuitenkin jää hylkiöksi ja ryhtyy siksi vihaamaan maailmaa ja tahtomaan sille pahaa, vaikka se sattuukin hänen moraaliinsa.
Muut hahmot jäävät jotenkin pieneen sivuosaan ja heillä tuntuu olevan vain muutama luonteenpiirre, joka ei muutu.

★★★★

Humiseva harju - Emily Brontë

Olen lukenut tämän kirjan joskus aikoja sitten, mutta se taisi jäädä silloin kesken. Joten päätin yrittää uudestaan. En sinänsä pettynyt, mutta hahmojen sukupolvien yli jatkuva kauna toisiaan kohtaan tuntui ärsyttävältä, niitä kuuluisia"välittäkää nyt hemmetti toisistanne" - hetkiä oli hyvin paljon luku-urakan aikana.

Kirjan alkuasetelma on varsin mielenkiintoinen. Humisevan Harjun kartanoon saapuva uusi vuokralainen järkyttyy tylystä vastaanotosta, ja alkaa kuunnella Harjun entisen taloudenhoitajan kertomusta sen asukkaiden historiasta. Kartanoon on otettu ottopoika, joka on nimetty Heatcliffiksi. Ottopojan ja kartanon tyttären, Catherinen, välille syntyy ystävyys, jolla on mahdollisuuksia kehittyä rakkaudeksi. Tästä Catherinen veli taas ei pidä ollenkaan.
 Catherine menee naimisiin naapuritalon pojan kanssa, ja Heatcliff vannoo kostoa. Hän viettelee Catherinen uuden aviomiehen siskon ja saattaa tämän raskaaksi ja sitten hylkää hänet. Lapsi otetaan Heatcliffin huomaan, ja monia vuosia myöhemmin Catherinen tytär ja Heatcliffin poika tutustuvat toisiinsa.

Tästä kehittyy melkoinen soppa ja senlaatuinen kostonkierre, jossa ei tunnu olevan minkäänlaista järkeä. Kostaminen ja kauna vain jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat ja lisäksi aaveet alkavat pyöriä nurkissa. Nummilla pyörii sumua, syysmyrskyjä ja kostoretkillä hiippailevia ihmisiä. Goottilaista tunnelmaa parhaimmillaan, siis.

Pidin kirjasta, mutta Heatcliffin periksiantamaton raivo tuntuivat välillä jotenkin puuduttavilta. Tietysti Catherinessakin oli omat virheensä, mutta varsinkin Heatcliffin välillä todella kammottava käytös tuntui minusta jotenkin liian vastenmieliseltä. Luin silti urheasti kirjan loppuun, koska olin liian utelias sen loppuratkaisun suhteen.

Kerronta oli ihanan vanhanaikaisen rauhallista mutta silti täynnä vimmaa, joka miellytti minua suuresti. Tämän takia kirjan lukeminen ei ollut niin ikävää pakkopullaa kuin mitä se tähänastisen kuvauksen perusteella vaikuttaisi. Pidin myös synkästä tunnelmasta ja satunnaisesti ilmestyvistä aaveista, koska no.. synkkyys ja aaveet ja vanhat kartanot ja niiden äksyt omistajat nyt ovat kivoja juttuja kirjallisuudessa.
Tietysti jatkuvaa kostontarvetta on hyvä epäillä, mutta tämäntyyliseen kirjaan se sopii, sillä eihän nyt niin voi olla että kaiken synkkyyden keskellä kaikki kaunat haudattaisiinkin ja kummankin kartanon asukit siirtyisivät vuoroviikoin aina toisen olohuoneeseen teekutsuille.

★★★★

Vakooja - Paulo Coelho

Vakooja kertoo Mata Harin tarinan. Mata Hari on taiteilijanimi, jonka takaa paljastuu kenties kohtalon liikaan pyöritykseen joutunut nainen, joka mestataan kirjan alussa olevassa takaumassa vakoojana. Koko kirja yrittää siis kertoa tarinan siitä, millainen hahmo Mata Hari oli ja miksi ihmeessä häntä syytettiin vakoilusta ja maanpetoksesta. Kirja perustuu siis todellisiin tapahtumiin ja todellisiin hahmoihin.

Tavallaan pidin siitä, että kirja valotti Mata Harin taustoja, mutta hän vaikutti silti jotenkin kylmältä hahmolta, jotenkin sellaiselta että hänen oma kohtalonsa ei tuntunut kiinnostavan häntä. Tämän takia koko kirjakin tuntui jäävän vähän etäiseksi.

Joka tapauksessa kirjan alussa Mata Harin nimen taakse piiloutuen karkaa nuori nainen avioliittoaan Indonesiasta, jossa hän on ollut upseerin vaimo. Nainen on lähtenyt Indonesiaan naimisiin Euroopasta tahtoen kokea jotakin suurempaa, mutta hän huomaa pian että avioliitto on hänelle kuin kahle ja hän ei tahdo enää missään nimessä jatkaa elämäänsä tällä tavoin. Hän päättää karata Pariisiin. Siellä hän toteaa itsensä varsin köyhäksi ja alkaa tanssia omakeksimäänsä "itämaista rituaalitanssia", jossa hän käytännössä vain strippaa taiteellisesti musiikin tahtiin.

Pian Mata Harilla on shokkiarvostaan johtuen melkoinen kannattajajoukko, joista suurin osa on melko varakkaita miehiä. Heiltä nainen saa koruja, pukuja, rahaa, vaikutusvaltaa hetkeksi, kunnes hän kyllästyy lopulta Pariisiinkin.

Hän päättää lähteä Saksaan, ja sotkeutuu siellä ensimmäistä maailmansotaa edeltävään juonitteluun. Hän on jotenkin liian sokea huomatakseen joutuneensa ansaan, mutta jatkaa bimboiluaan ja vaatteista huolehtimistaan, kunnes joutuu yhä suurempiin ongelmiin ja hänet pidätetään lopulta vakoojana.

Itse tunsin Mata Haria kohtaan lievää vastenmielisyyttä siksi, että hän ottaa Indonesialaisilta pyhän rituaalin ja tekee siitä jotain rivoa ja samalla saa isot kasat rahaa. Tietysti siirtomaiden alistaminen kaikin mahdollisin tavoin oli tuohon aikaan melko yleinen ilmiö, mutta tämä silti ärsytti varsin paljon. Loppu lievästä vastenmielisyydestä johtui siitä, että hän tuntui vain tiputtelevan päältään vaatteita tajuamatta sitä, että häntä käytettään hyväksi ja sitten rientävän rahojensa ja uusien hepeneidensä kanssa karkuun mahdollisia ongelmia.

Jotenkin hahmo ei vain ollut uskottava, ja tämänkaltaisessa kirjassa, joka perustuu kokonaan yhden hahmon tukeen, se on melko suuri ongelma. Ainakin itse en sinänsä pitänyt kirjasta, vaikka sen kirjoitustyyli olikin varsin ihana ja nopeasti luettavissa. Siksi kahlasin sen loppuun varsinaisesti hämmästymättä mitään ja kiinnostumatta erityisemmin mistään. Tai sitten olen vain liian nuori lukemaan Coelhoa, sekin on tietysti mahdollista.

★★

Jumalan puupalikat - Ousmane Sembène

Jumalan puupalikat oli varsin vaikuttava lukukokemus, vaikka se vaikuttikin aika ajoin hieman liian monta hahmoa omaavalta. Kuitenkin kirja kuvasi lakkoa ja sitä, kuinka se yhdistää ihmisiä hyvin. Itse asiassa todella hyvin.

Kirjassa siis eletään vuotta 1947 Dakar-Niger rautatien varrella. Rautatielinjalla on töissä lähestulkoon pelkästään tummaihoisia, ja he tahtovat aloittaa lakon saadakseen samat oikeudet mitä valkoisilla työntekijöillä on. Valtaapitävät olettavat lakon loppuvan pian, heti kun ruoka loppuu, mutta näin ei käy. Naiset ryhtyvät auttamaan miehiä taistelussa oikeuksien puolesta. Lapsetkin lähtevät lopulta mukaan.

Kirjaa oli jotenkin voimaannuttavaa lukea, vaikka henkilögalleria olikin melko valtaisa noin lyhyelle kirjalle. Siksi on hyvä, että kirjan ensimmäisellä sivulla on kerrottu, kuka kukin on ja mitä he pääasiassa tekevät.

Jumalan puupalikat kuvaa siis ihmisten joukkovoimaa tilanteessa, joka vaikuttaisi ensin mahdottomalta. Vaikka yksittäisiä ihmisiä saattaa kuolla, joukko ja sitä ajava idea pysyy taustalla eikä väistä kenenkään tieltä. Joskus oli hieman ärsyttävää todeta, että kaikkein kiinnostavimmat hahmot ottavat ja kuolevat, mutta sellaista se elämä on rotusorron ja lakon yhteistörmäyksessä. Kurjaa ja kammottavaa siis, mutta silti jollain tapaa yhteisöä vahvistavaa.

Pidin kirjasta ja sen suuresta sanomasta. En tavallaan olettanut sen olevan niin realistinen, mutta tottahan toki se on, koska se kertoo todellisista tapahtumista. Tässä ollaan taas sellaisen jännän äärellä, joka on saatettu mainita koulukirjoissa kerran sivulauseessa ja sitten jätetty syrjään eurooppakeskeisyyden tieltä. Kirjassa pystyy myös samaistumaan todella moneen hahmoon, mikä on tietysti taitavan hahmopunonnan sivutuote.Itse en ole aivan varma, ovatko kaikki hahmot kirjassa todellisia henkilöitä, vai onko joitain lisätty vai ei. Tavallaan tällä ei ole mitään väliä, sillä kirjan sanoma ja sielu ajaa hahmojen ponnistelujen ja kriisien edelle.
 Yksittäisen ihmisen sisu yhdistyy kirjassa valtavaksi, järisyttäväksi joukkovoimaksi. Pidin siitä, että sain vaihteeksi lukea kirjan, jossa yhteisö on tärkeämpi kuin joku yksittäinen hahmo. Suositeltava kirja, todellakin.

★★★★