Vakooja - Paulo Coelho

Vakooja kertoo Mata Harin tarinan. Mata Hari on taiteilijanimi, jonka takaa paljastuu kenties kohtalon liikaan pyöritykseen joutunut nainen, joka mestataan kirjan alussa olevassa takaumassa vakoojana. Koko kirja yrittää siis kertoa tarinan siitä, millainen hahmo Mata Hari oli ja miksi ihmeessä häntä syytettiin vakoilusta ja maanpetoksesta. Kirja perustuu siis todellisiin tapahtumiin ja todellisiin hahmoihin.

Tavallaan pidin siitä, että kirja valotti Mata Harin taustoja, mutta hän vaikutti silti jotenkin kylmältä hahmolta, jotenkin sellaiselta että hänen oma kohtalonsa ei tuntunut kiinnostavan häntä. Tämän takia koko kirjakin tuntui jäävän vähän etäiseksi.

Joka tapauksessa kirjan alussa Mata Harin nimen taakse piiloutuen karkaa nuori nainen avioliittoaan Indonesiasta, jossa hän on ollut upseerin vaimo. Nainen on lähtenyt Indonesiaan naimisiin Euroopasta tahtoen kokea jotakin suurempaa, mutta hän huomaa pian että avioliitto on hänelle kuin kahle ja hän ei tahdo enää missään nimessä jatkaa elämäänsä tällä tavoin. Hän päättää karata Pariisiin. Siellä hän toteaa itsensä varsin köyhäksi ja alkaa tanssia omakeksimäänsä "itämaista rituaalitanssia", jossa hän käytännössä vain strippaa taiteellisesti musiikin tahtiin.

Pian Mata Harilla on shokkiarvostaan johtuen melkoinen kannattajajoukko, joista suurin osa on melko varakkaita miehiä. Heiltä nainen saa koruja, pukuja, rahaa, vaikutusvaltaa hetkeksi, kunnes hän kyllästyy lopulta Pariisiinkin.

Hän päättää lähteä Saksaan, ja sotkeutuu siellä ensimmäistä maailmansotaa edeltävään juonitteluun. Hän on jotenkin liian sokea huomatakseen joutuneensa ansaan, mutta jatkaa bimboiluaan ja vaatteista huolehtimistaan, kunnes joutuu yhä suurempiin ongelmiin ja hänet pidätetään lopulta vakoojana.

Itse tunsin Mata Haria kohtaan lievää vastenmielisyyttä siksi, että hän ottaa Indonesialaisilta pyhän rituaalin ja tekee siitä jotain rivoa ja samalla saa isot kasat rahaa. Tietysti siirtomaiden alistaminen kaikin mahdollisin tavoin oli tuohon aikaan melko yleinen ilmiö, mutta tämä silti ärsytti varsin paljon. Loppu lievästä vastenmielisyydestä johtui siitä, että hän tuntui vain tiputtelevan päältään vaatteita tajuamatta sitä, että häntä käytettään hyväksi ja sitten rientävän rahojensa ja uusien hepeneidensä kanssa karkuun mahdollisia ongelmia.

Jotenkin hahmo ei vain ollut uskottava, ja tämänkaltaisessa kirjassa, joka perustuu kokonaan yhden hahmon tukeen, se on melko suuri ongelma. Ainakin itse en sinänsä pitänyt kirjasta, vaikka sen kirjoitustyyli olikin varsin ihana ja nopeasti luettavissa. Siksi kahlasin sen loppuun varsinaisesti hämmästymättä mitään ja kiinnostumatta erityisemmin mistään. Tai sitten olen vain liian nuori lukemaan Coelhoa, sekin on tietysti mahdollista.

★★

Jumalan puupalikat - Ousmane Sembène

Jumalan puupalikat oli varsin vaikuttava lukukokemus, vaikka se vaikuttikin aika ajoin hieman liian monta hahmoa omaavalta. Kuitenkin kirja kuvasi lakkoa ja sitä, kuinka se yhdistää ihmisiä hyvin. Itse asiassa todella hyvin.

Kirjassa siis eletään vuotta 1947 Dakar-Niger rautatien varrella. Rautatielinjalla on töissä lähestulkoon pelkästään tummaihoisia, ja he tahtovat aloittaa lakon saadakseen samat oikeudet mitä valkoisilla työntekijöillä on. Valtaapitävät olettavat lakon loppuvan pian, heti kun ruoka loppuu, mutta näin ei käy. Naiset ryhtyvät auttamaan miehiä taistelussa oikeuksien puolesta. Lapsetkin lähtevät lopulta mukaan.

Kirjaa oli jotenkin voimaannuttavaa lukea, vaikka henkilögalleria olikin melko valtaisa noin lyhyelle kirjalle. Siksi on hyvä, että kirjan ensimmäisellä sivulla on kerrottu, kuka kukin on ja mitä he pääasiassa tekevät.

Jumalan puupalikat kuvaa siis ihmisten joukkovoimaa tilanteessa, joka vaikuttaisi ensin mahdottomalta. Vaikka yksittäisiä ihmisiä saattaa kuolla, joukko ja sitä ajava idea pysyy taustalla eikä väistä kenenkään tieltä. Joskus oli hieman ärsyttävää todeta, että kaikkein kiinnostavimmat hahmot ottavat ja kuolevat, mutta sellaista se elämä on rotusorron ja lakon yhteistörmäyksessä. Kurjaa ja kammottavaa siis, mutta silti jollain tapaa yhteisöä vahvistavaa.

Pidin kirjasta ja sen suuresta sanomasta. En tavallaan olettanut sen olevan niin realistinen, mutta tottahan toki se on, koska se kertoo todellisista tapahtumista. Tässä ollaan taas sellaisen jännän äärellä, joka on saatettu mainita koulukirjoissa kerran sivulauseessa ja sitten jätetty syrjään eurooppakeskeisyyden tieltä. Kirjassa pystyy myös samaistumaan todella moneen hahmoon, mikä on tietysti taitavan hahmopunonnan sivutuote.Itse en ole aivan varma, ovatko kaikki hahmot kirjassa todellisia henkilöitä, vai onko joitain lisätty vai ei. Tavallaan tällä ei ole mitään väliä, sillä kirjan sanoma ja sielu ajaa hahmojen ponnistelujen ja kriisien edelle.
 Yksittäisen ihmisen sisu yhdistyy kirjassa valtavaksi, järisyttäväksi joukkovoimaksi. Pidin siitä, että sain vaihteeksi lukea kirjan, jossa yhteisö on tärkeämpi kuin joku yksittäinen hahmo. Suositeltava kirja, todellakin.

★★★★

Pilvilinna joka romahti - Stieg Larsson

Millenniumin viimeinen osan luin ainoastaan siksi että tahdoin saada tietää, voittaako oikeus vai ei. Tarina itsessään ei enää kiinnostanut minua niin paljon, koska viimeisessä osassa vain selvitetään asioita ja kerätään tietoa Lisbethin oikeudenkäyntiä varten. Tietysti tässäkin tiedonkeräysprosessissa tulee mutkia ja murhaajia matkaan, mutta kuitenkin. Tapahtumat eivät vyöry eteenpäin samalla tavalla kuin kahdessa edellisessä osassa, mikä voi tietysti olla hyväkin asia, koska lukijalla on aikaa miettiä ja ihmetellä sitä, mitä tuleman pitää.

Koska kolmas osa on jatkoa toiselle osalle, en sano siitä melkeinpä mitään juoneen liittyvää, koska en tahdo olla inhottava spoilaajaa. Riittää, kun sanon, että oikeudenkäynti Lisbethin ja Ruotsin hallituksen salaliiton paljastamiseksi on alkamaisillaan, ja käytännössä koko kirja käsittelee joko aikaa, kun oikeudenkäyntiin valmistaudutaan, tai sitten itse oikeudenkäyntiä.

En pitänyt viimeisestä osasta ihan niin paljon kuin edellisistä, koska tällä kertaa kerronnan hitaus tuntui jo hieman tuskastuttavalta. Tavallaan oikeudenkäyntiä olisi voinut käsitellä enemmän ja jättää sen oheissälät vähemmälle, mutta tämä on lähinnä henkilökohtainen mielipiteeni.

Lisbethin hahmo on tässä kirjassa vähemmällä huomiolla, ja suurin valokeila kohdistetaan Mikaeliin ja hänen tutkimuksiinsa. Ehkä sen takia osa kirjasta vaikutti minusta tylsältä (trilleriksi). Itse olisin halunnut Lisbethin seikkailuja enemmän kirjaan, mutta ymmärrän kyllä miksi Mikaelin täytyi saada toinen pääosa itselleen.

Kokonaisuutena trilogia on varsin eheä ja varsin synkkä. Varsinkin ensimmäinen osa saattaa järkyttää nuorimpia lukijoita. Toisessa osassa sama ahdistus jatkuu, vaikka siinä ei sinänsä tapahdukaan enää mitään kammotuksia ainakaan samassa mittakaavassa kuin ensimmäisessä osassa. Lisbeth on aivan kultaa, pidin hänen hahmostaan paljon.
Mikaelin jatkuva naisseikkailu sen sijaan lähinnä ärsytti, tuntuu tyhmältä että jokainen Dan Brown- tyylinen miespäähenkilö on 40+ kirjoittamista työkseen tekevä mies, joka on keskellä suurta tapahtumaketjua ja jolla on joka hetki uusi nainen sängyssään. Tämä tuntui jotenkin sotivan kirjan kantaaottavuutta vastaan. Kirja, joka käsittelee naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, vajoaa heti ansaan siitä että Mikael kulkee ympäriinsä murskaten sydämiä sänkypuuhillaan. Tästä siis miinuksia. Muutenkin Mikaelin hahmo tuntui jotenkin käyvän hermoilleni jatkuvasti.

Kuitenkin trilogian juoni käy aavistuksen verran epäuskottavaksi, varsinkin loppua kohden. Tietysti kaikki kirjassa kuvatut tapahtumat ovat käytännössä mahdollisia, mutta samalla kertaa tapahtuessaan ne vaikuttavat lähinnä hieman koomisilta kaikessa surrealistisuudessaan. Juoni on siis kirjan vahvuus ja myös heikkous, aika ajoin.

★★★

Tyttö joka leikki tulella - Stieg Larsson

Edellisen osan innoittamana luin seuraavan osan lähes yhdessä päivässä. Tarina alkoi siis vihdoin imeä minua mukaansa Lisbethin elämään, joten ainakin minulle tämä osa oli paljon kiinnostavampi kuin edellinen osa. Tämä siis siitä syystä että Mikael päähenkilönä kiinnostaa minua vähemmän kuin kakkososan Lisbeth pääosassa.

Kaikki siis alkaa, kun Mikaelin kollega Dag Svensson ja hänen puolisonsa murhataan. On syytä olettaa, että murhan motiivina on heidän tekemänsä tutkimus ihmiskaupasta. Kuitenkin Lisbethin sormenjäljet löytyvät rikospaikalta löytyneestä aseesta, eikä hän voi erityisemmin puolustautua, joten häntä aletaan oitis syyttää kaksoismurhasta.

Lisbethin syyttömyydestä ei ole mitään takeita, jonka takia media leimaa hänet heti murhaajaksi ja vaikka miksi muuksi, kuten kirjasta käy ilmi. 

Tämän jälkeen Lisbeth itse lähtee jahtaamaan menneisyytensä aaveita saadakseen ne viimein selvitettyä. Hän sotkeutuu murhatapaukseen yhä enemmän, ja pian hänen perässään on toimittajien lisäksi myös poliisi. 

Mikael on vakuuttunut Lisbethin syyttömyydestä ja siksi tahtoo auttaa häntä ryhtymällä penkomaan tytön lapsuutta ja nuoruutta, vaikka virallisesti Millennium tutkii kollegoidensa murhia (ja yrittää todistaa Lisbethin syyttömyyden siinä samalla).

Kirja oli varsin mukaansatempaava, se on myönnettävä. Lisbethin hahmoa valotetaan tarpeeksi, mutta ei liikaa, jonka takia lukija joutuu kärkkymään tiedonmurusia koko kirjan ajan. Kuitenkin risuja satelee poliisitutkinnan arkipäivän liiallisesta kuvaamisesta, itseäni ei erityisemmin kiinnostanut lukea pariasataa sivua jaaritusta Lisbethiin kohdistuvista tutkimuksista. 

Joka tapauksessa pitäisin kakkososaa parempana kuin ensimmäinen osa, sillä ihan niin hidas tämä osa ei onneksi ollut. Tietenkin hitaus on ajoittain hyvä asia, mutta kuitenkin dekkarissa mieluummin toivoisin vähän vauhdikkaampaa etenemistä. 

Silti kirja oli mielestäni niin hyvä, että antaisin toiselle osalle kokonaiset neljä tähteä ja suosittelisin sen takia sarjaa dekkareista ja trillereistä pitäville. Kuitenkin, tässäkin kirjassa on kohtauksia, jotka eivät sovellu lapsille, ei kuitenkaan mitään yhtä kamalaa 

kuin raiskauskohtaus ensimmäisessä osassa.

★★★★ 

Miehet jotka vihaavat naisia - Stieg Larsson

Olen kuullut tästä Millennium-trilogiasta vaikka mitä, hyvää ja myös sitä pahaa. Päätin siis itse taaplata sarjan jokaisen osan läpi ja katsoa, millainen sarja minulla onkaan käsissäni.
Helppo tapaus ei ainakaan, sillä "kirja sisältää kohtauksia, jotka voivat olla haitallisia lapsille". Eli ehkä en antaisi kirjaa ala-asteikäiselle. Oikeastaan voisin lätkäistä sen K16 lätkän kirjan kanteen, mutta ei nyt sentään muututa ihan kukkahattutädeiksi.
Mietin pitkään, tekisinkö sarjasta yhteisarvion, mutta päädyin kuitenkin tähän että arvostelen jokaisen osan omassa postauksessaan.

Joka tapauksessa.
Ensimmäisessä osassa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvist joutuu vankilaan kunnianloukkauksesta. Hän uskoo olevansa melkein syytön, sillä loukkauksen kohteena oleva teollisuuspamppu Wenneström on hänen mielestään syyllinen vaikka mihinkä laittomaan toimintaan. Veronkiertoon ja ihmissalakuljetukseen ja mitä näitä nyt on, "pikkurikoksia".
Joka tapauksessa koska paikkansapitäviä todisteita ei löydy Wenneströmiä vastaan, Mikael päätyy istumaan kolme kuukautta seuraavasta vuodesta vankilassa. Hän saa kuitenkin työtarjouksen ennen vankilaan menoaan.
Henrik Vanger, toinen mutta hieman eläköityneempi teollisuuspomo palkkaa Mikaelin tekemään omiin nimiinsä tutkimusta suvustaan, ja palkkana on tiedot Wennerströmistä. Tarkemmin sanoen, ratkaisemaan veljentyttärensä katoamista montakymmentä vuotta sitten. Vanger ajattelee kyseessä olevan murha, jonka takia hän tahtoo palkata jonkun ulkopuolisen tutkimaan asiaa.Mikael suostuu ja muuttaa Vangerin luo kauas Tukholmasta. Työsuhteen on määrä kestää vuosi ja Mikaelin on kirjoitettava sukua käsittelevä kirja siinä ajassa.
Samaan aikaan toisaalla Lisbeth Salander taistelee omia Wennerströmeitään vastaan tietokonein ja päätyy lopulta tutkimaan samaa veljentyttären katoamista kuin Mikaelkin. Lisbeth on hakkeri, ja hänen taitonsa ovat yleensä avainasemassa, kun tahdotaan tietää käytännössä mitä tahansa salaiseksi tiedoksi luokiteltavaa.

Mitä mieltä minä sitten olin? Henkilökohtaisesti, en pitänyt ja samalla pidin vähän. Kirja oli minulle rankahko naisiin kohdistuvan väkivallan takia, joka ahdisti paikoittain varsin suuresti. Kuitenkin hyviä puolia kirjassa olivat ehdottomasti hyvä kirjoitustyyli. Kun ensimmäiset kolmesataa sivua puolittaista jaaritusta (rikosromaaniksi) taaplaa läpi, tapahtumat vyöryvät toden teolla käyntiin. Ja siinä vaiheessa lukija ei tahdo jättää opusta käsistään mistään hinnasta.

Mikaelin hahmo oli hieman epäkiinnostava, tyypillinen Dan Brown -mieshahmo, joka on vietävän hyvä työssään ja ratkoo arvoituksia joihin muut eivät pysty, ja tietenkin kaataa naisia kuin heinää. Tämä alkoi ärsyttää hyvin pian, Mikaelin sängyssä ramppasi naisia lähestulkoon koko ajan ja Mikael itse ei jotenkin ymmärtänyt että naisilla oli myös tunteet. Pari sydäntä taisi särkyä matkan varrella, mutta Mikael oli jo siinä vaiheessa uuden kaatonsa kimpussa. Hänellä mainitaan olevan sitä "charmia", mutta itse pidin tätä lähinnä koomisena. Tietenkin päähenkilömiehen, joka on nelikymppinen sinkku ja varsin työnarkomaani, pitää olla liuta satunnaisia naisia seksikumppaneina.

Lisbeth sen sijaan on kirjan kiinnostavin hahmo. Hän on oikeasti kuin ihminen, vaikka hänellä onkin ylimaalliset kyvyt tietotekniikassa ja matematiikassa, hän on silti haavoittuvainen eikä mikään yli-ihminen kuin Mikael. Ehkä pidin Lisbethistä myös hänen asenteensa takia, sillä hän on periksiantamaton ja kieltäytyy uhriutumasta ja aivan vietävän utelias. Joka tapauksessa Lisbeth on ehdotonta kultaa kirjassa. Lukemalla selviää, en spoilaa tässä mitään.

Yleisesti hyvin rakennettu dekkari, jossa saattaa olla hitusen liikaa sivujuonia ja osittain todella hyvät hahmot mutta joka käy aina välillä varsin ahdistavanpuoleiseksi. Tahtoisin antaa enemmän tähtiä, mutta ahdistavuus ja paikoittainen hitaus pudottavat tähdet kolmeen. Juoni ja Lisbeth olisivat viiden arvoisia, mutta muusta sataa miinuksia.

★★★

Teemestarin kirja - Emmi Itäranta

Tämä kirja kuuluu kanssa siihen kategoriaan, josta olen kuullut paljon hyvää mutta jota en ole jostain syystä vielä lukenut. Nytpä olen, ja en taaskaan pettynyt. Teemestarin kirja on vavahduttava, kammottava ja myös yllättävän rauhallinen kerronnaltaan. Jotenkin olisin odottanut paisuttelua ja hosumista, mutta sainkin rauhanomaista kerrontaa, joka on hidasta olematta kuitenkaan hidasta.

Noria on 17-vuotias teemestarin tytär, tuleva teemestari itsekin. Hänen maailmansa on kovin erilainen kuin se, mihin olemme tottuneet. Noria asuu Suomen lapissa, talvia ei ole. Lunta ei ole, makea vesi on loppumassa ja uusi yhteiskuntajärjestelmä valvoo viimeisiä vesivaroja asein ja tarkoin laein. Ne, jotka yrittävät kaivaa itselleen omia vesijohtoja, joutuvat vesirikollisuudesta kotiarestiin, ja  kuolemantuomiokin on mahdollinen, jos rike on tarpeeksi vakava.
Suurin osa maapallosta on asuinkelvotonta, historiassa on tyhjä kohta meidän maailmamme ja Norian maailman välissä, meidän maailmastamme muistuttaa enää roskat kaatopaikoilla, esimerkiksi vanhan maailman muovi, jonka sanotaan olevan kestävämpää kuin Norian maailman muovi.

Joka tapauksessa, Noriasta tulee teemestari. Hänen isällään on suuri salaisuus, tunturissa oleva salainen lähde, josta tulee ylimääräistä, laitointa vettä suoraan Norian kotiin. Tämän lähteen takia heidän teensä sanotaan olevan niin hyvää, ja pian armeijan upseerit, heidän teevieraansa, kiinnostuvat asiasta.
Norian paras kaveri, Senja, on kiinnostunut erilaisista keksinnöistä. Kaksikko löytää kaatopaikalta vanhoja kasetteja, joista paljastuu hämärältä vuosisadalta tärkeää tietoa, että osa pilaantuneista maista ei olekaan niin pilattuja kuin mitä yhteiskunta antaa uskoa. Sen takia Noria ja Senja alkavat vähitellen suunnitella karkaavansa katsomaan tätä uutta tuntematonta maata, jossa nauhojen väittämän mukaan on vielä juomakelpoista vettä, jota armeija ei hallitse.
Noria kuitenkin kertoo Senjalle perheensä lähteestä, mutta he jäävät kiinni, ja pian koko kylä on ruinaamassa Norialta vettä. Noria joutuu suurempaan vesirikokseen kuin oletti, mutta yrittää silti auttaa ja jakaa silti vettään kyläläisille, jotka saattaisivat muuten kuolla janoon.
Kuitenkin armeija saa vihiä tästä kaikesta ja pian vesirikollisuuden sininen ympyrä koristaa Norian talon ovea.

Kirja oli varsin vavahduttava, sillä kaikki tämä voisi periaatteessa olla mahdollista. Tulevaisuudenkuva on synkkä mutta täynnä pieniä onnen siruja, jotka voivat kuitenkin repiä kaiken rikki sattuessaan väärään hetkeen ja väärään käteen.

Norian hahmo on hyvin rakennettu, inhimillinen hahmo, joka yrittää parhaansa ja yrittää auttaa kaikkia vaikka tietää sen seuraukset.Itse kuitenkin pidin eniten Senjasta, sillä hän oli jotenkin enemmän samaistuttava hahmo kuin Noria, joka tuntui hieman etäiseltä koko kirjan ajan. Senja vaikutti ehkä jotenkin enemmän elossa olevalta, hänellä oli tavallaan enemmän sisua ja enemmän taistelutahtoa, vaikka hänen lähtökohtansa olivat paljon huonommat kuin Norialla.

Pidin kirjasta ja sen vainoavasta otteesta; lukijan on pakko saada tietää kuinka tarina loppuu. Jännitettä kasataan hitaasti lisää, kunnes Noria on suuremmissa vaikeuksissa kuin uskoikaan ja lukija liian syvällä tarinassa lopettaakseen ennen viimeistä sivua.

★★★★

Tie - Cormac McCarthy

Kuulin tästä kirjasta paljon hyvää, joten poimin sen käsiini lievästi sattumalta. Osittain niiden hyvien huhujen perusteella. En pettynyt.

Tie kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista tai maailmasta, jossa kaikki on tuhoutunut jonkin takia. Tietoa mistään ei ole, isä ja poika vaeltavat pohjoisesta etelään talven tieltä eloonjäämisvaiston ajamina.
Kaikkialla on tuhkaa ja mikään ei kasva, huhujen mukaan kaikki käy yhä pimeämmäksi kunnes maa suistuu uuteen jääkauteen.Ydinsodan mahdollisuutta vilautetaan kerran, mutta käytännössä syy siihen, miksi maailma on tuhoutunut, on sivuseikka.
Tärkeintä on se, kuinka nopeasti ihmiskunta suistuu kaaokseen ja barbariaan kun yhteiskuntien ja sivistyksen verkko lakkaa olemasta. Kaikenlainen ihmisen pahuus rehottaa, isä ja poika yrittävät selvitä seuraavaan päivään ja etelää kohti, paeten kaikkea ja muita eloonjääneitä.

Vähäeleinen kerronta, monotoninen kuvaus kaikenpeittävästä tuhkasta ja kuolleista metsistä, palaneista ihmisistä, sulaneista teistä ja murhista jättävät lukijan hieman epätietoiseen karmivuuden tilaan. Pääosassa on hiljainen ja savunharmaa maailma, tie, isä ja poika. Eläimiä ei ole. Kasveja ei ole. Selitystä tai järkeä ei ole. Aina välillä sataa, mutta se ei nostata maasta kasveja, ei huuhdo maisemaa puhtaaksi.
Maailma on siis tullut loppuunsa, suurin osa kaikesta elämästä on lakannut. Isä miettii usein koko touhun järjettömyyttä, miksi elää jos ei ole mitään syytä siihen, ei mitään muuta tarkoitusta kuin tahto selvitä vielä yksi päivä, vielä vähän etelämmäksi.
Poika taas on syntynyt tähän kuolevaan maailmaan ja ei osaa edes kaivata mitään, sillä hänelle mitään ei ole. Hänen maailmansa muodostuu kammottavista kauhunhetkistä, luottamuksesta isään ja hengissä pysymisestä.

Turhaa kenties sanoa, mutta tämä kirja on ehkä ahdistavin jonka olen lukenut. Jatkuvat kuolleen maan ja murhien kuvaukset turruttavat pään tavalla, jota on hankala kuvailla. Lukija saattaa katsoa ulos ja miettiä, kuinka helposti kaikki voisi kadota. Dystopioiden kauhein osa on se, että ne voisivat olla totta, niistä voisi tulla totta.
Itseäni kammotti eniten kuitenkin kuolleen luonnon kuvaus. Se, että tässä kirjassa merikin on harmaa ja tyhjä, lintuja ei ole, aurinko tuhkan takana ja ei ole " mitään syytä katsoa taivaalle", ei mitään syytä laittaa toivoaan uuteen auringonnousuun, tähytä elämän tarkoitusta korkeuksista.

Mietin myös sitä, miten itse suhtautuisin tämänkaltaiseen tilanteeseen. Vastaus on melko selvä, ilman taidetta ja ilman luonnon kauneutta, ilman ystäviä ja musiikkia, ilman kirjoittamista minun olisi aika turhaa olla olemassa. Elämisen turhuus korostuu kirjassa; elämä on hauras, mieletön, aika ajoin lahja vailla tarkoitusta.
Aina ajoittain kirja väläyttää toivon ja uuden elämän pienoista mahdollisuutta. Mainitaan, että levä ja ravut ovat elossa, hieman elossa, eivät kukoista, mutta elossa. Joitakin ihmisiä on jäljellä, kenties he voisivat joskus rakentaa uuden yhteiskunnan. Aina välillä kaksikko kohtaa hyviä ihmisiä, mutta nämä kohtaamiset ovat harvassa ja pääosin keneenkään ei voi luottaa.

Itselleni ainakin jäi kirjasta sellainen olo, että kirjan maailma on tuhoon tuomittu. Ihmiset lakkaavat olemasta, kenties se on hyväkin asia. Kaikki on tuhoutunut liian perusteellisesti että elämä palaisi maalle pitkään aikaan.
Ehkä ravut ainoina selviäjinä perivät tuhkaisen ja kolkon maan ja hiljaisen ja syvän meren.

★★★★