Unohdettu Ombria on aina ollut yksi parhaimmista lukemistani fantasiakirjoista. Ehkä se johtuu kirjailijan unenomaisesta kirjoitustyylistä tai sitten vain kirjan hahmoista.
Ombrian kaupunki on maailman vanhin, kaunein, mahtavin ja rikkain. Kuitenkin se on ollut olemassa jo niin kauan, että se alkaa hukkua omiin varjoihinsa. Ombriassa alkaa kuhista toden teolla vasta, kun sen tulevaa lapsihallitsijaa odottaa marionetin kohtalo tämän isotädin käsissä. Valtiatar Helmi haluaa vallankahvaan kaikin keinoin, välittämättä seurauksista. Aikasemmin hän oli ajanut pikkulasta edeltävän hallitsijan rakastajattaren ulos palatsista. Naisen ei oleteta selviävän kaduilla aamuun asti, mikä onkin Helmen tavoite.
Helmen tiellä on kuitenkin vielä yksi este; pikkuprinssin serkku Ducon, jolla olisi vielä mahdollisuuksia saada valta Helmen nenän edestä. Tämän estääkseen Valtiatar Helmi hankkii Ombrian kaupungin varjoissa elävältä velholta lumotun hiilen. Hiili annetaan Duconille, jolle mieluisinta ajanvietettä on kaduilla ohikulkijoiden piirtäminen. Ducon joutuu lumouksen alaiseksi heti; hiili ei kulu vaikka kuinka piirtäisi, ja piirtämistä ei voi lopettaa ennen kuin hiili kuluu loppuun. Mies on vaarassa piirtää itsensä uupumukseen ja kuolemaan.
Kirjan ihanuus piilee sen hahmoissa, jotka ovat itsenäisiä, vapaita paperiolentoja. Unohdettu Ombria kertoo heidän linkittyneistä hetkistään ja tarinoistaan tukahduttamatta heitä musteeseen. Hahmot kertovat kirjan tarinan eikä toisin päin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti