Tammikuussa luettuja osa 1

Basiliskin laulu - Patricia A. McKillip

★★★★

Kirja kuin jalokivi. Tämän teoksen kieli on eläväistä ja niin kaunista, että sitä lukee kuin runoa. Tarina sijoittuu fantasiakaupunkiin, jossa Basiliskin suku on kaapannut vallan Aarnikotkan suvulta ja polttanut heidät palatsiinsa. Rook-lapsi pelastuu tulelta piiloutumalla takkaan, ja hänet lähetetään kasvamaan Takamaille, paikkaan jossa musiikinopetus on lähellä magian opetusta.

40 vuotta myöhemmin Rook palaa salanimellä takaisin kaupunkiin, tarkoituksenaan tappaa Basiliskin suku ja napata vallankahva takaisin itselleen, aseenaan eräänlainen huilu, jonka musiikilla voi tappaa. Kuitenkin Rookin suunnitelmiin paikan päällä sotkeutuu mm. tämän bardiksi kouluttautunut poika, kaupungin paras soittajatar, joka joutuu esiintymään Basiliskin syntymäpäivillä vastoin tahtoaan, Basiliskin tytär, jolla on omat juonensa sekä lukuisa joukko muita valtaa havittelevia henkilöitä.

Kerronta on ylimaallista. Käytännössä juonella ei välttämättä ole mitään tarkoitusta, muuta kuin olla jonkinlaisena kehikkona tämän tason kielelläleikkimisen kanssa. Jokaista paikkaa kuvaillaan upeasti, ja joka ikinen lause kuorrutetaan päihdyksiin jalokivillä, helmillä, koristeupotuksilla ja ties millä kauneuden runsaudensarvilla. Kuitenkin juoni on tärkeä osa tätä opusta, vaikka se jääkin aika lailla kielen varjoon, valtapeli on kuitenkin Game of Thrones -tasoon tottuneena suhteellisen kesyä, jonka takia itse tuudittauduin kielen lumoon vailla huolta hahmojen huomisesta.

Tämä kirja on yksi valtava kimara joulukuuseksi asti koristeltua jälkiruokaa, parasta ehkä parin viinilasillisen jälkeen tai hyvin myöhään yöllä, tilassa jossa ihminen on muutenkin kiinnostuneenpi maailman kauniista asioista eikä niinkään niiden syistä tai seurauksista. Mikäli juoni olisi aavistuksen vetävämpi, kuten vaikkapa McKillipin eräässä toisessa teoksessa Unohdettu Ombria, tämä saisi helposti ihan täydet arvosanat.


Sumu - Steinar Bragi

★★

Jännityksen/mysteerin pariin. Islannin erämaa, neljä eksynyttä aikuista ja vanha pariskunta, joka joutuu majoittamaan nelikon vastoin tahtoaan taloonsa keskellä-ei-mitään. Kirjan alkupuoli on ihanaa hiustennostatusta, ja melko karmiviksi tapahtumat muotoutuvat vasta erittäin väkivaltaisessa kakkososassa. Sumussa vaanii jokin, joka kykenee äärimmäisen julmiin ja suorastaan makaabereihin tekoihin.
On hykerryttävää seurata hahmojen pyristelyä tätä jotakin vastaan ja pyrkimystä pakoon, josta ei kuitenkaan tule oikeastaan yhtään mitään, ja uusia ylläreitä paiskotaan kehiin kiihtyvällä tahdilla juonen puolesta. Itse ainakin nautin saadessani lukea kerrankin kunnon gorea, nautin että on olemassa edelleen (kauhuelokuvafanin näkökulmasta) opuksia, joita lukiessa ensimmäinen reaktio on rehellinen "Hyi hitto!".

Ongelma tässä kirjassa ei ole mikään muu kuin se, että sen loppu on mielestäni liian avoin. Lopulta lukijalle ei selviä mitään, mitä tämä ei alussa tietäisi, eli toisin sanoen: paljon Saw-elokuvien K18 väkivaltaa ilman minkäänlaista selitystä. Ei edes vihjausta johonkin kaameaan, tai ylipäätään mihinkään. Lopussa ei ole mitään ratkaisua, yllätystä, twistiä, mitään. Kirja vaan loppuu.

Tämä lopun kahden sivun täysi käsijarrun varassa roikkuminen pudottaa pisteitä aika reippaasti, koska lukija jää tyhjän päälle vailla edes karmivuuden tunnetta. Kirjan loppu tuntuu siltä, kuin painoksesta puuttuisi noin sata sivua tekstiä, jotka ovat unohtuneet johonkin, ja joiden aikana ratkeaisi kaikki. Mysteeri asetetaan, ja viimeisellä sivulla se on yhä paikallaan ilman mitään vihjausta mihinkään suuntaan. Ihmiskokeilla vihjailu yleensä palkitaan edes johonkin päin, mutta tämän tason hämmennys ei johda lukijaa muuhun kuin silkkaan tyhjän päälle roikkumiseen - huonolla tavalla.


Naondel (+ Maresi ja Maresin voima) /Punaisen Luostarin kronikoita 1-3 - Maria Turtschaninoff

★★★★

Loistavaa kotimaista nykyfantasiaa, jossa on ihanan wiccalainen magia. Jatkoon! Lisäpisteitä sataa runsaasti nykymaailman tilaa ruotivasta feministisestä otteesta, joten jokainen kirja on luettavissa sekä itsenäisenä osana, fantasiakirjana SEKÄ suorana allegoriana nykymaailman dystooppisesta tilasta.
Naondel on itsenäisen (tähän mennessä) trilogian toinen osa, jossa seitsemän eri naista taistelee realistisin keinoin naisia sortavaa järjestelmää vastaan. On niin alistettuja johtavia rouvia, joilla ei ole oikeasti sananvaltaa mihinkään, orjiksi kaapattuja, systeemissä kasvaneita sekä uskonnolla alistettuja, kunniaväkivaltaa ja kaikkea muuta pahaa mitä seksismiin voi ikinä liittää.

Tämän realistisen otteen takia luin koko trilogian enemmänkin surullisena kuvauksena oikeasta maailmasta ja kutsuna edes yrittää tehdä asialle jotakin. Kirjojen juonilla ei oikeastaan ole tässä luentatavassa merkitystä, mutta nekin ovat hyvin rakennettuja, pääosin kirje-tai koottu kronikka -muotoisia tekstipätkiä, jotka toimivat erityisen hyvin Naondelin kohdalla.

Kieli on yksinkertaista, mutta selvästi hiottua ja tarkoituksella korutonta, joka jättää loistavasti tilaa rankoille aiheille ja maalaa ne muutamalla taitavalla vedolla suoraan alitajuntaan, jossa tulee vastaan se tosiasia, että tämä ei olekaan fantasiaa, vaan tätä ihan todella tapahtuu, ja vieläpä lähestulkoon jokaisen (naisen) arkielämässä, tavoin tai toisin. Ei mitään lasten fantasiaa, vaan kitkerä kuvaus siitä, mitä kaikkea länsimainen nainen tahtoo tahallaan jättää näkemättä.
Ensimmäinen ja kolmas osa on syystäkin palkittu useilla eri palkinnoilla, kuten parhaan kotimaisen fantasiakirjan Kuvastaja -palkinnolla.

Kazuo Ishiguro - Haudattu jättiläinen

Taas sitä mennään. Ishiguron kielellistä neroutta tuskin käy kieltäminen tässäkään vaiheessa, mutta siis juukelis puukelis, odotin jotakin ihan muuta. Eihän tässä voi muuta todeta kuin: "Congratulations. I played myself." Olo on nimittäin se että kyseinen kirjailija pelasi minua ja odotuksiani loppuratkaisusta kuin pahaista shakkinappulaa. Johdatti uskomaan että näinhän siinä varmaan käy ja sitten - äläpäs oleta yhtään mitään! Kaikki on juurikin niin synkkää mitä tuskin edes viitsin arvailla ja gootilta otukselta tämä on aikalaillakin paljon sanottu.

Kirjallisuuden melkein-kandia on aika hankala huijata uskomaan toivon ja muun vastaavan saavan palkintonsa loppuratkaisussa, ellei sitten satu olemaan, noh, Ishiguro. Hän nimittäin teki ihan saman "Ole luonani aina" kirjan kohdalla, ja oi voi, se jos jokin oli todellista herkkua. Varsinaista nannaa surkeiden loppujen ja lukijan täystyrmäyksen rakastajille, kuten minulle.

Haudattu jättiläinen on alkuasetelmaltaan lähes pelottavan yksinkertainen. Ollaan noin 500-luvun Britanniassa, jossa kaksi vanhaa kelttiä, Axl ja Beatrice, päättävät lähteä yhteisöstään löytääkseen poikansa, josta eivät muista mitään. Koko paikan ympärille on kietoutunut sumu, joka himmentää kaikkien muistot. Pari kuitenkin tietää rakastavansa toisiaan ja sen että heidän poikansa rakastaa vanhempiaan. (Mutta se viimeiset pari sivua. Huh heleijaa millaisen täyskäännöksen koko kirja tekeekään. Shakkilauta vain suoraan ympäri ja nappulat syödyiksi yhdellä kertahaukkauksella.)

Sumun sanotaan olevan mahdollisesti lähtöisin lohikäärmeestä, joka asuu vuorilla. Sitä tappamaan lähtevät kaksi ritaria ja 12-vuotias poika, jota "paha on purrut". Jättiläiset ja muut taikaotukset kansoittavat myös maata, mutta eivät nyt siinä määrin että liikuttaisiin perinteisen fantasian alueella. Kuningas Arthur on kuollut ja jättänyt kaaoksen kytemään hallitsemilleen alueille. Sumu tuntuu vieneen kaikki muistot ihmisten päistä, tuskin muistavat omia lapsiaan.

Sumu itsessään kuvaa hyvin sitä, kuinka nykymaailmassakin ihmiset selviävät kaiken maailmassa tapahtuvan kauheuden keskellä juurikin vain laappaamalla kaiken ikävän maton alle, kunnes siitä ei enää puhuta ja vähitellen koko asia katoaa mielestä. Vaikkapa sodat ja muut katastrofit, jotka ovat pinnalla muutaman päivän uutisissa ja sitten, koko homma on unohdettu, mutta niiden jättämä trauma kytee yhä jossakin syvällä ja turha kaivelu aiheuttaa niiden hallitsemattoman, kaoottisen repeämisen takaisin maailmaan.

Silkkaa filosofian, elämäntiedon ja kirjoittamistaituruuden kermakakkua. Ihan täydellinen ylläri, ja kuten sanoin, nautin erittäin suuresti kun jokin kirjailija tekee sen ja vieläpä vastaavalla taidolla. Jalat alta kertahuitaisulla. On mukavaa olla kerrankin pelattu, täysin yllätetty. Ihan mieletön opus. Ai ettien että.

★★★★★

Parhaimmat kirjat (tammikuu - toukokuu)

Tällä kertaa on vuorossa koostetta, kokeillaan toimiiko.

*


Rutto - Albert Camus

★★★

Rutto kertoo nimensä mukaisesti rutosta ja sen iskemisestä erääseen eteläeurooppalaiseen kaupunkiin. Ensin alkaa kuolla rottia, sitten vähitellen ihmisiä, yhä enemmän ja enenmmän, kunnes kirjan hahmot ymmärtävät, mistä on kyse. Ruttohan se siellä, vanha basilli jyllää jälleen.
Nautin erityisesti kirjan tunnelmasta. Tarpeeksi hyytävää ja klaustrofobista, vähitellen joka puolella yskivät hahmot sairastuttavat toisensa joko oikeasti tai sitten vain pelästyvät järjiltään sairastumisen pelossa. Päähenkilönä on lääkäri, joka lähettää ennen taudin puhkeamista vaimonsa vuorilla sijaitsevaan parantolaan jostakin muusta syystä kuin rutosta. Vähitellen hän unohtaa kaiken muun paitsi sen, että arvon lääkäri on aivan ylityöllistettu ruton edessä, joka vaatii pahimmillaan tuhat ihmistä päivässä itselleen. Vaimolta saadut kirjeet menettävät merkityksensä. Aika menettää merkityksensä. On vain kaupunki, rutto, sen kuolevat asukkaat ja liian suuri työmäärä, joka vähitellen vaatii veronsa myös kirjan kaikista päähenkilöistä.

Erityisen onnistunutta kuvausta ja kerrontaa löytyy kohdista, jossa kuvataan kaupungin asukkaiden hiljaista lipeämistä joukkopaniikkiin ja siihen, että ovet ja ikkunat lukitaan ja jokainen kököttää omissa oloissaan ja pelkää sairastuvansa. Ensin sairastuneet pyritään pitämään kotona koska heitä ei tahdota menettää karanteeniin ja täten siihen, että heidän läheisensä eivät pääsisi katsomaan heitä, mutta ruton vaatiessa yhä enemmän uhreja kaikenlaiset sivistyneet ihmissuhteet katkeavat ja jäljelle jää vimmainen pakko jäädä henkiin. Tällöin ruttoon sairastuneet pyritään välittömästi viemään muualle kuolemaan, jotta he eivät sairastuttaisi lähimmäisiään. Tunteiden ja lähimmäisenrakkauden rappio on ehdottomasti parasta antia.
Välillä kannattaa lukea vähän synkistelyä ja ahdistusta, joten mikäpä sen tarjoilijaksi parempi olisi kuin vanha tuttumme Albert Camus?






Jään luoksesi - Kyung-sook Shin

★★★★★

Jään luoksesi on ihanan (rappio)romanttinen kuvaus siitä, kuinka kaksi opiskelijaa tutustuu uudelleen toisiinsa lapsuuden muistojen jälkeen mielenosoitusten repimässä Koreassa. Yunin äiti lähettää nuoren naisenalun yliopistoon kaupunkiin, koska ei tahdo tämän nähdä omaa kärsimystään. Yunia vaivaa suuresti juurettomuuden tunne, ja hän yrittää välttää sitä kävelemällä tuntitolkulla ympäri uutta valtavaa kotikaupunkiaan.
Maaseudun tyttö ei tunnu sopivan kaupungin keskelle kovin hyvin, mutta hän yrittää kuitenkin parhaansa ja vähitellen tutustuu yliopistossa myös salaperäiseen professoriin ja tämän oppiskelijoihin, erityisesti kiehtovaan mutta hieman synkkään Marioniin (saatan muistaa nimen väärin, anteeksi). Marion välttelee kaikkia ihmsiä ja pitää tarkkaa kirjaa kaikista tekemisistään. Häneen tutustuessaan Yun törmää yhä uudelleen suurempiin traumoihin, kuin mitä osaa itse käsitellä. Täten hän ja Marion muuttuvat hetkeksi lähes erottamattomiksi, kunnes vanhat traumat alkavat vainota jälleen kerran ja vaatia huomiota tavoilla, joita ei voi enää pitkillä kävelyillä vältellä tai paeta.

Kaaokseen ajautuva kaupunki on yllättävän samankaltainen kuin esimerkiksi Yunin mielenmaisema, sillä hän joutuu jatkuvasti suurempien haasteiden eteen kuin mitä olisi edes osannut pelätä. Ystävyys tuntuu satuttavan, mutta myös palkitsevan. Rakkaus on tässä kirjassa jotakin, jota on syytä käsitellä paksut hanskat kädessä jottei loukkaantuisi. Kaunis mutta raaka kertomus sisäisistä ja ulkoisista melskeistä jää mieleen pitkäksi aikaa.
Vähitellen paljastuva juonikuvio avautuu silmien eteen ainoastaan dialogin välityksellä, mikä on ihanaa vaihtelua ainaisen kertojan pälätyksen jälkeen. Kerrankin hahmot saavat itse kertoa tarinansa omin sanoin, ilman kertojan väliintuloa.





 Tikli - Donna Tartt

★★★★★

Yritin lukea Tikliä sen ilmestymisvuonna 2016, mutta silloiselle teinille se tuntui liian raskaalta ja ahdistavalta. Nyt ymmärrän hyvin että miksi.
Tiklissä on pakkomielteisyyttä, perinteistä jännäriä sekä kasvukertomusta sulassa sovussa sekaisin. Theon äiti kuolee terroristi-iskussa museoon, ja shokissa oleva poika nappaa mukaansa mittaamattoman arvokkaan mutta vahingoittuman maalauksen: Tiklin. Hän saa kuolevalta vanhalta mieheltä myös sormuksen sekä osoitteen. Myöhemmin Theo yrittää kamppailla kuristavan surunsa kanssa ja vältellä joutumasta isänsä hoiteisiin, joka on jättänyt muun perheensä ja lähtenyt muualle ryyppäämään, ja samalla päätyy sormuksen ja maalauksen ansiosta yhä suurempiin ongelmiin.
Lopulta hän päätyy Vegasiin, jossa hän tutustuu Boris-nimiseen poikaan. Risaisen ja traumaattisen kokemusten summa aiheuttaa kummallekin pojalle halun käyttää kaikenlaisia päihteitä saadakseen hetken pakoa todellisuudesta. Tässä vaiheessa kumpikin on noin 15. Arvomaalaus on piilossa milloin missäkin, ja se sekä riivaa että kiehtoo Theoa. Hän ei voi elää katselematta maalaustaan pitkin nuoruusvuosiaan, ja samalla ahdistus kiinnijäämisestä kuristaa pojan mieltä ja lopulta ajaa hänet yhä syvemmälle huumeiden ja näpistelyjen täyttämään elämään.

Silti Theo on koko ajan ulkopuolinen elämässään, viihtyy paremmin aikuisten kuin ikäistensä seurassa ja on kovin altis filosofisiin pohdiskeluihin omistamisesta, taiteen arvosta sekä kohtalonomaisesta sattumasta. Theon minäkertoja ja pitkät, monimutkaiset lauseet jotka jatkuvat välillä sivukaupalla, on silkkaa karkkia.
Vähitellen kasvukertomus vaihtuu jännitykseksi, kun Theon aikuiselämä alkaa kietoutua väärennettyjen satojen tuhansien eurojen arvoisten huonekalujen, piilotetun maalauksen sekä riippuvuuksien verkkoon. Theo pelkää kiinnijäämistä taidevarkaudesta, väärennöksistä, huumeidenkäytöstä, mutta ei silti kykene lopettamaan. Hän toistaa samaa kaavaa mutta pyristelee vimmaisesti vapaaksi kuin maalauksen lintu, joka on ketjulla kiinni orressaan.
Donna Tarttin kerronta ei petä.




Minun kansani, minun rakkaani - Toni Morrison

★★★★

Sitten osastolle "ahdistusta kerrakseen". Tätä kirjaa ei kannata lukea iltaisin, sanonpa vain. Yhdysvaltojen raaka historia tummaihoisten kohtelusta läväytetään silmille useaan otteeseen: kerronnassa vilisee samoja traumaattisia kokemuksia yhä uudelleen ja uudelleen. Ikään kuin hahmojen rikkinäiset mielet eivät kykenisi toistamaan muita kuin ahdistavimpia muistoja kerta toisensa jälkeen ja samalla ajaen heitä yhä pidemmälle hulluuden piiriin. 

Post-traumaattinen stressihäiriö on kirjan päivän sana. Lukijan ahdistusta lisää tieto siitä, että mitä luultavimmin jokainen tarina on totta. 

Kirjassa entisen orjan Sethen kotipihalle ilmestyy yhtäkkiä tyttö, joka tuntuu tietävän liikaa. Sellaisia muistoja, joita hänen ei missään nimessä pitäisi tietää, koska niiden alkuperäinen haltija on kuollut lapsena, sylivauvana. Sethe on nimittäin tappanut omat lapsensa pelastaakseen nämä joutumasta orjuuteen. Kun yksi tapetuista lapsista palaa takaisin elävien kirjoihin jonkinlaisena ylimaallisen muistokeskittymän tiivistymänä, lihallisena olentona, toisena nuorena naisena kuin Sethen eloonjäänyt tytär Denver, mikään ei ole haamujen täyttämässä talossa entisellään. Rakkaimmaksi nimitetty haamutodellisuus vaatii itselleen huomiota ja hellyyttä sekä kieltää äitiään ja sisartaan toipumasta menneisyydestään tai liikkumasta eteenpäin elämässään.

Aika pysähtyy ja Rakkain vaatii yhä enemmän itselleen, alkaa jo imeä elämää elävästä perheestään. Muistot on käsiteltävä, jos niistä tahtoo saada rauhan. Kuitenkin muistot ovat senlaatuisia, että niistä ei oikein kykene elävänä pääsemään irti. Äidinrakkaudella ei ole rajoja, mutta välillä lukijaa kammottaa tämän sanonnan todenperäisyys: antaisitko sinä perheenjäsenesi raiskausten, hyväksikäytön, pahoinpitelyn ja orjuuden armoille vai sahaisitko heidän päänsä mieluummin itse irti kerralla ja suhteellisen siististi verrattuna kaikkiin muihin vaihtoehtoihin? 

Jumalat juhlivat öisin - Donna Tartt

Jumalat juhlivat öisin oli erittäin hyvä lukukokemus, sanon sen nyt jo. 

Kirjassa päähenkilö Richard pääsee stipendin avulla opiskelemaan syrjäiseen Hampden Collegeen, jossa hän pian päätyy yllättäen erittäin snobahtavaan ja lievästi sanottuna elitistiseen kreikanlukijoiden ryhmään. Professorina toimiva Julian valitsee mielivaltaisesti opiskelijoikseen vain muutaman, Richardista tulee ryhmän kuudes opiskelija koko yliopistossa. 

Pian alkaa selvitä, että vaikka kaiken näennäisen harmittoman juhlinnan, alkoholin ja bilehuumeiden täyttämä elämä tuntuu mukavalta ja vapaus rajoittamattomalta, kreikanlukijoissa on jotakin todella omituista omallatunnollaan. Richard kieltäytyy näkemästä tosiasioita viimeiseen asti, tahtoo jatkaa mukavaa bile-elämää, mutta lopulta hänelle selviää, että viiden alkuperäisen opiskelijan ryhmä on eräissä juhlissaan tappanut miehen. Richard on tietenkin kauhuissaan, mutta lopulta päättää viisaasti olla ihan hissun kissun hiljaa koko tapauksesta. 

Elämä yrittää jatkua normaalina, kunnes Bunny, rahaatuhlaavaisin ja muutenkin koko pienen ryhmän hutilus, alkaa uhkailla poliisille kertomisella. Hän kiristää muilta rahaa ja kärsivällisyyttä, kunnes kaikkien pinna on koetuksella. Ratkaisuna näyttäisi olevan vain yksi teko, nimittäin Bunnyn poistaminen kuvioista lopullisesti, mutta kuitenkin ystävän murhaaminen tuntuu liian kamalalta vaihtoehdolta. Rivit rakoilevat yhä enemmän, mitä tiiviimmäksi tunnelma käy, ennen kuin päästään kirjan ensimmäisillä sivuilla ennakoituun tilanteeseen. 

Julian ei tunnu olevan tilanteen tasalla, vaikka aavisteleekin opiskelijoidensa salaavan jotakin. Opiskelijat alkavat kuvitella itseään hieman suuruudenhullusti jumaliksi, ja antiikin tekstit tuntuvat sekoittaneen kaikkien päät. Kreikan kielioppisääntöjen ohella näiden kuuden hahmon päässä tuntuu seikkailevan hieman synkempiä ajatuksia, suoranaisia murhasuunnitelmia, pelkoa, ahdistusta sekä varteenotettavaa epäluottamusta ennen niin läheisiä opiskelijatovereita kohtaan. 

Lopulta opiskelijaryhmittymä saa aikaan päätöksensä ja toteuttaa sen eräänä päivänä, jonka jälkeen kirjan tunnelma muuttuu hyvää tahtia erittäin klaustrofobiseksi. Hieman kieroutuneesta opiskelijaelämän kuvauksesta muotoutuu täysiverinen jännäri vain muutamalla sivulla, ja muodonmuutosta oli kutkuttavaa seurata.

★★★★★

Vanhus ja meri - Ernest Hemingway

Vanhus ja meri kertoo vanhasta miehestä, joka asuu kuubalaisessa rantakylässä ja kalastaa merellä elannokseen. Hänellä on kuitenkin ollut 84:n päivän aikana todella huono kalaonni: ei ainuttakaan saalista. Hän kuitenkin kieltäytyy luovuttamasta, ja päättää lähteä merille vielä kerran. Hänen kaverinsa, nuori mies, tahtoisi lähteä mukaan, mutta vanhus ei tahdo ketään mukaansa, tahtoo todistaa olevansa vielä pystyvä ja hyvässä kunnossa, vaikka onkin jo vanha.

Avomerellä koukkuun tarttuu suurin miehen koskaan näkemä kala. Kumpikin väsyttävät toisiaan päiväkaupalla syömättä, kunnes lopulta vanhus saa kalan nujerrettua ja päättää lähteä kotiin saaliinsa kanssa. Kala on kuitenkin hinannut miehen veneen todella kauas merelle, ja hän ei ole varma, selviääkö kotirantaan enää niin kaukaa Atlantilta. 

Itse samaistuin jostain syystä eniten kalaan. Se oli jotenkin sympaattinen kaikessa eläimellisyydessään ja vimmaisessa tahdossa selvitä ja päästä miehestä eroon. Vanhus itse tuntui liian jääräpäiseltä ja muutenkin hieman ärsyttävältä, osittain siksi, että hänen asenteensa luontoa kohti oli kyllä kunnioittava, mutta silti jotenkin ymmärtämätön. 

Aina välillä hän kutsui kalaa veljekseen ja sitten sen jälkeen tahtoi ehdottomasti julistautua luomakunnan kruunuksi ja kalaparan hengiltä. Tämä jatkuva mielialan muutos tuntui hämmenltävältä, ihan kuin vanhuksen hahmo ei itsekään osaisi päättää, mitä tahtoisi elämältään. Periaatteessa jättimäinen kala on siunaus, mutta sen hinta saattaa olla miehen oma elämä, ollanhaan jo todella kaukana merellä, kauempana kuin mitä mies on koskaan ollut kohtalaisen pienellä veneellään.

Kalan ja miehen kamppailu tuntuu metaforalta ihmisen järjen ja luonnon vastakkainasettelulta, ihminen yrittää kuulua luontoon ja elää kuin villieläin aina välillä, mutta silti sortuu ajattelemaan liikaa ja tuhoamaan luontoa joko muuten vain tai pakosta kuten tarinan mies, joka on köyhä ja tarvitsee kaloja myytäväksi, että saisi itse ostettua ruokaa. Välillä kumpaakin hahmoa kuvataan ikään kuin kumpikin olisi tasa-arvoisessa asemassa, kumpikin on saalistaja ja tahtoo toisen saalikseen. Kalan motiivi tuntuisi olevan pako tai ehkä jollain kierolla tavalla miehen hukuttaminen, veneen vetäminen liian kauas merelle, jotta mies ei pääsisi enää takaisin.

Jotenkin kalassa on jotakin liian älykästä pelkäksi kalaksi, joka tahtoisi elää kalan elämää ja vain olla meressä. Kalaa kuvaillaan useasti älykkääksi, miehen veljeksi ja jopa kumppaniksi yksinäisellä merellä. Monta kertaa sanotaan, että kala ei ole kuin muut kalat vaan jotakin muuta, lähempänä miestä olemukseltaan kuin muita meren kaloja. 

Meri itse tuntuu olevan myös yksi hahmoista. Se joko tarjoaa miehelle elannon tai lähes tappaa tämän nälkään, ikään kuin olisi jonkinlainen elävä olento, joka leikkisi kohtalon tavoin muilla, niin asukeillaan kaloilla kuin pinnallaan seilaavilla ihmisillä. 

★★★

Kärpästen herra - William Golding

Takaisin klassikoiden pariin.

Kärpästen herra kuvaa sitä, kuinka hienoinen sivistys katoaa välittömästi ja jonkinlainen raivotila ottaa vallan. Alussa asuttamattomalle saarelle päätyy lentokoneen pudotessa joukko koulupoikia sekä yksi poikakuoro. Yksikään aikuinen ei selviä. Vanhimmat pojat ovat arviolta neljäntoista, jos sitäkään. Muodostuu kaksi kilpailevaa ryhmää, metsästäjiksi itseään kutsuvat kuoron pojat, johtajanaan Jack, ja muiden poikien joukko, jota johtaa Ralph. Nämä kaksi ryhmää elävät ensin sopusoinnussa keskenään, metsästäjien tappaessa saarella asuvia villisikoja ruoaksi ja toisen ryhmän pitäessä merkkitulta yllä ohikulkevan laivan varalta.

Kuitenkin hyvin pian poikien keskuudessa alkaa elää huhu Pedosta, joka vaanii jossakin nurkissa ja hämärässä metsässä. Pian vainoharhaisuus suistaa kaiken raiteiltaan ja englantilaiset koulupojat ovat toistensa kurkuissa. Ralph yrittää pitää järjestystä yllä luomalla erilaisia sääntöjä, mutta Jackin joukkio päättää ryhtyä elää nykyhetkessä ja unohtaa pelastustoiveet, jolloin he lähinnä kiihottavat toisiaan silmittömään raivoon kaikkea mahdollista vastaan.

Kaiken tämän takana metsässä, meressä ja ilmassa vaanii Peto, tuo mystinen Kärpästen herra, joka ilmestyy kerran yhdelle pojista. Ralphin johtama poikajoukko ajautuu sekasortoon siksi, että he pelkäävät liikaa Petoa ja Jackia ja alkavat epäillä toisiaan kaikesta mahdollisesta ja luistaa Ralphin antamista määräyksistä esimerkiksi rakentaa majoja. Jackin osasto pelkää myös Petoa, mutta käyttää sitä oikeutuksena kaikenlaiselle julmuuksientäyteisellä örvellykselle.

Kirja on hyvä muistutus siitä, että jokaisen ihmisen sisimmässä asuu vaisto, joka vaatii tappamaan ja muodostamaan aina vain tiiviimpiä yksiköitä, että jokainen ihminen on sisimmässään ainakin hieman paha. Tämän takia Peto tuntuu olevan jonkinlainen poikien pelkäämä asia heissä itsessään, jonka he vain kuvittelevat joksikin olennoksi.

Itse olin sinänsä kyllästymässä koko ajan siihen, että poikajoukko keskittyy koko ajan epäoleellisiin seikkoihin ja nauraa toisten vastoinkäymisille sekä kiusaavat toisiaan minkä kerkeävät, välillä hengiltä. Lisäksi ärsytti se, että poikien outoa käytöstä verrattiin jatkuvasti "alkuasukkaisiin" tai "villeihin", ikään kuin mikään alkuperäisheimo sietäisi moista käytöstä.

Sitten se, mistä pidin eniten: pienet täydelliset robinsoncrusoenalut tappavat toisiaan ja luisuvat hitaasti mutta varmasti järjiltään, vaikka ovatkin kuinka englantilaisia ja sivistyneitä tahansa. Periaatteessa koko kirjaa voi lukea erittäin mustana ironiana koskien kaiken maailman "valkoinen mies selviää ja kukoistaa yksin autiolla saarella" -tarinoita. Pidin siitä, ja erittäin paljon. Valkoinen heteropoika sortuu julmuuksiin ja oman pelkonsa uhriksi kerta toisensa jälkeen koko kirjan ajan, ja muistuttaa lukijaa siitä, että Peto toden totta tulee ihmisen sisimmästä.

★★★★

Unelmien tiedekunta - Sara Stridsberg

Tämä on tarina Valerie Solanasista, joka ampui Andy Warholia vuonna 1968. Kirjalla on siis vakaa pohja todellisissa tapahtumissa, kuten esimerkiksi Valerien elämäntapahtumissa. Kuitenkin suurin osa tapahtumista lienee fiktiivisiä.

Joka tapauksessa Valerie on hyvin älykäs mutta kaltoinkohdeltu lapsi, josta kasvaa asunnoton, älykkäämpi nainen. Valerie pääsee lopulta yliopistoon opiskelemaan psykologiaa, mutta kustantaa opintonsa esimerkiksi myymällä itseään. Vähitellen hän tutustuu Andy Warholiin, josta paljastuu kirjassa kylmä, ikävä ja suhteellisen piittaamaton tyyppi.

Valerie itse on ongelmallinen hahmo, jolla on todellakin paljon erilaisia ikäviä harrastuksia, kuten huumeidenkäyttö ja liialliset irtosuhteet. Käytännössä Valerien elämä on yhtä kaaosta, jota hän yrittää sitoa kasaan esimerkiksi SCUM- manifestilla (Society for Cutting Up Men, yksi lyhenteen tulkinnoista). Kuitenkin Warhol kieltäytyy palauttamasta Solanasin tekstiä, jolloin Valerie suuttuu ja tahtoo omansa takaisin. Epävakaa yksilö kun on, hän päättää lopulta lähteä vaatimaan tekstiään ja toista näytelmäänsä takaisin aseen kanssa.

Tämä kaikki löytyy lukuisista historiankirjoista, mutta mielestäni kirja onnistui hyvin valottamaan sitä, miten yksinäinen ja herkkä Valerie Solanas todella oli. Tietysti Stridsbergillä on kirjailijana myös tästä osuutensa, koska hän on tietenkin päättänyt kirjoittaa Valerien hahmon sellaiseksi kuten tahtoi. Tämä johtuu tietenkin siitä, että Stridsberg ei ole mitenkään voinut tavata Valerieta oikeassa elämässä, koska Solanas kuoli vuonna 1988 kirjailijan ollessa vasta noin kymmenvuotias ja toisella puolella maapalloa Solanasiin nähden.

Ehkä mielenkiintoista antia kirjassa oli se, kun Valerie ja kertojahahmo kiistelivät siitä, kuka saa kertoa mitä ja millä tavoin. Tämä toi esiin sitä, että ihan kuin Valeriella olisi ollut kirjassa oma ääni, jota kirjailijan oma ääni ikään kuin kannusti ja houkutteli puhumaan. Erittäin hyvä yksityiskohta, josta pidin erittäin paljon. Pitkät pätkät ovat minäkertojan eli Valerien kertomaa tarinaa, joka tietenkin on Stridsbergin käsialaa, mutta joka tapauksessa se tuo mielenkiintoista vaihtelua yleensä niin paikallaan pysyvään ja luotettavaan kertojaan. Aina välillä saa olla kysymässä, että kuka tässä nyt kertoo ja millä tarkoituksella, mitä tämä kertoja tahtoo sanoa ja miksi, valehteleeko hän hienovaraisesti vai jopa enemmän kuin olisi toivottavaa?

★★★★★