Tammikuussa luettuja osa 1

Basiliskin laulu - Patricia A. McKillip

★★★★

Kirja kuin jalokivi. Tämän teoksen kieli on eläväistä ja niin kaunista, että sitä lukee kuin runoa. Tarina sijoittuu fantasiakaupunkiin, jossa Basiliskin suku on kaapannut vallan Aarnikotkan suvulta ja polttanut heidät palatsiinsa. Rook-lapsi pelastuu tulelta piiloutumalla takkaan, ja hänet lähetetään kasvamaan Takamaille, paikkaan jossa musiikinopetus on lähellä magian opetusta.

40 vuotta myöhemmin Rook palaa salanimellä takaisin kaupunkiin, tarkoituksenaan tappaa Basiliskin suku ja napata vallankahva takaisin itselleen, aseenaan eräänlainen huilu, jonka musiikilla voi tappaa. Kuitenkin Rookin suunnitelmiin paikan päällä sotkeutuu mm. tämän bardiksi kouluttautunut poika, kaupungin paras soittajatar, joka joutuu esiintymään Basiliskin syntymäpäivillä vastoin tahtoaan, Basiliskin tytär, jolla on omat juonensa sekä lukuisa joukko muita valtaa havittelevia henkilöitä.

Kerronta on ylimaallista. Käytännössä juonella ei välttämättä ole mitään tarkoitusta, muuta kuin olla jonkinlaisena kehikkona tämän tason kielelläleikkimisen kanssa. Jokaista paikkaa kuvaillaan upeasti, ja joka ikinen lause kuorrutetaan päihdyksiin jalokivillä, helmillä, koristeupotuksilla ja ties millä kauneuden runsaudensarvilla. Kuitenkin juoni on tärkeä osa tätä opusta, vaikka se jääkin aika lailla kielen varjoon, valtapeli on kuitenkin Game of Thrones -tasoon tottuneena suhteellisen kesyä, jonka takia itse tuudittauduin kielen lumoon vailla huolta hahmojen huomisesta.

Tämä kirja on yksi valtava kimara joulukuuseksi asti koristeltua jälkiruokaa, parasta ehkä parin viinilasillisen jälkeen tai hyvin myöhään yöllä, tilassa jossa ihminen on muutenkin kiinnostuneenpi maailman kauniista asioista eikä niinkään niiden syistä tai seurauksista. Mikäli juoni olisi aavistuksen vetävämpi, kuten vaikkapa McKillipin eräässä toisessa teoksessa Unohdettu Ombria, tämä saisi helposti ihan täydet arvosanat.


Sumu - Steinar Bragi

★★

Jännityksen/mysteerin pariin. Islannin erämaa, neljä eksynyttä aikuista ja vanha pariskunta, joka joutuu majoittamaan nelikon vastoin tahtoaan taloonsa keskellä-ei-mitään. Kirjan alkupuoli on ihanaa hiustennostatusta, ja melko karmiviksi tapahtumat muotoutuvat vasta erittäin väkivaltaisessa kakkososassa. Sumussa vaanii jokin, joka kykenee äärimmäisen julmiin ja suorastaan makaabereihin tekoihin.
On hykerryttävää seurata hahmojen pyristelyä tätä jotakin vastaan ja pyrkimystä pakoon, josta ei kuitenkaan tule oikeastaan yhtään mitään, ja uusia ylläreitä paiskotaan kehiin kiihtyvällä tahdilla juonen puolesta. Itse ainakin nautin saadessani lukea kerrankin kunnon gorea, nautin että on olemassa edelleen (kauhuelokuvafanin näkökulmasta) opuksia, joita lukiessa ensimmäinen reaktio on rehellinen "Hyi hitto!".

Ongelma tässä kirjassa ei ole mikään muu kuin se, että sen loppu on mielestäni liian avoin. Lopulta lukijalle ei selviä mitään, mitä tämä ei alussa tietäisi, eli toisin sanoen: paljon Saw-elokuvien K18 väkivaltaa ilman minkäänlaista selitystä. Ei edes vihjausta johonkin kaameaan, tai ylipäätään mihinkään. Lopussa ei ole mitään ratkaisua, yllätystä, twistiä, mitään. Kirja vaan loppuu.

Tämä lopun kahden sivun täysi käsijarrun varassa roikkuminen pudottaa pisteitä aika reippaasti, koska lukija jää tyhjän päälle vailla edes karmivuuden tunnetta. Kirjan loppu tuntuu siltä, kuin painoksesta puuttuisi noin sata sivua tekstiä, jotka ovat unohtuneet johonkin, ja joiden aikana ratkeaisi kaikki. Mysteeri asetetaan, ja viimeisellä sivulla se on yhä paikallaan ilman mitään vihjausta mihinkään suuntaan. Ihmiskokeilla vihjailu yleensä palkitaan edes johonkin päin, mutta tämän tason hämmennys ei johda lukijaa muuhun kuin silkkaan tyhjän päälle roikkumiseen - huonolla tavalla.


Naondel (+ Maresi ja Maresin voima) /Punaisen Luostarin kronikoita 1-3 - Maria Turtschaninoff

★★★★

Loistavaa kotimaista nykyfantasiaa, jossa on ihanan wiccalainen magia. Jatkoon! Lisäpisteitä sataa runsaasti nykymaailman tilaa ruotivasta feministisestä otteesta, joten jokainen kirja on luettavissa sekä itsenäisenä osana, fantasiakirjana SEKÄ suorana allegoriana nykymaailman dystooppisesta tilasta.
Naondel on itsenäisen (tähän mennessä) trilogian toinen osa, jossa seitsemän eri naista taistelee realistisin keinoin naisia sortavaa järjestelmää vastaan. On niin alistettuja johtavia rouvia, joilla ei ole oikeasti sananvaltaa mihinkään, orjiksi kaapattuja, systeemissä kasvaneita sekä uskonnolla alistettuja, kunniaväkivaltaa ja kaikkea muuta pahaa mitä seksismiin voi ikinä liittää.

Tämän realistisen otteen takia luin koko trilogian enemmänkin surullisena kuvauksena oikeasta maailmasta ja kutsuna edes yrittää tehdä asialle jotakin. Kirjojen juonilla ei oikeastaan ole tässä luentatavassa merkitystä, mutta nekin ovat hyvin rakennettuja, pääosin kirje-tai koottu kronikka -muotoisia tekstipätkiä, jotka toimivat erityisen hyvin Naondelin kohdalla.

Kieli on yksinkertaista, mutta selvästi hiottua ja tarkoituksella korutonta, joka jättää loistavasti tilaa rankoille aiheille ja maalaa ne muutamalla taitavalla vedolla suoraan alitajuntaan, jossa tulee vastaan se tosiasia, että tämä ei olekaan fantasiaa, vaan tätä ihan todella tapahtuu, ja vieläpä lähestulkoon jokaisen (naisen) arkielämässä, tavoin tai toisin. Ei mitään lasten fantasiaa, vaan kitkerä kuvaus siitä, mitä kaikkea länsimainen nainen tahtoo tahallaan jättää näkemättä.
Ensimmäinen ja kolmas osa on syystäkin palkittu useilla eri palkinnoilla, kuten parhaan kotimaisen fantasiakirjan Kuvastaja -palkinnolla.